Ikäraja: T

Genre: romantiikka?

Varoitukset: kiroilu, lievä väkivalta

Nimistä: Alfred F. Jones (Amerikka), Matthew (Kanada)

.


1: Romantiikka on kuoleva laji kylmässä ja kovassa maailmassa


.

Sade lankesi viistosti katukiviin ja synnytti räiskähteleviä kukkia, jotka elivät vain sen hetken, kun taivaalta putoavat pisarat rikkoivat kadulla olevien vesilammikoiden pinnan.

Nainen värjötteli katoksen alla, selkä juuri ja juuri irti takanaan olevan kauneussalongin suuresta pimeästä lasi-ikkunasta ja katseli katua molempiin suuntiin. Aivan yhtäkkiä hänen surulliset, huolestuneet silmänsä levisivät valtavan suuriksi ja käsi, joka vielä äsken oli pidellyt pään ympäri kiedottua huivia paremmin paikallaan puhaltavaa tuulta vastaan, päästi otteensa irti. Kevyt vaaleankeltainen huivi tempautui kokonaan tuulenpuuskan mukana ulos kuvasta naisen juostessa sateeseen huutaen "Jack! Jack!"

"Marjorie!" kajautti mies, läpimärkä ja sotilaan puvussa.

Kun pariskunta heittäytyi toistensa käsivarsille, Alfredin viereiseltä paikalta kuului niiskahdus. Koko sali oli hiljennyt. Popcornit eivät kahisseet, limonadipullot eivät sihahtaneet, ei kuulunut edes yhtä kuivaa yskähdystä. Kaikki halusivat tietää miten pääparin kävisi ja kun he lupasivat toinen toisilleen palata ja odottaa ja suutelivat vesisateessa keskellä katua tunteidensa ja valojensa sinetiksi, niiskahduksia ja nyyhkäisyjä ei kuulunut ainoastaan Alfredin vierestä, vaan ympäri salia.

Alfred vajosi penkillään vaivihkaa alemmas ja pyyhkäisi silmäkulmiaan mahdollisimman huomaamattomasti paitansa olkapäihin. Hän oli nähnyt elokuvan kolmesti aiemmin, kerran elokuvissa ennen tätä vuosia sitten, ja joka kerta kohtaus upposi häneen. Kauniin, kaunokirjoituksella kirjoitetun valkoisen The End -tekstin ilmestyessä esiin hän tunsi olonsa haikeaksi ja kevyeksi.

Salin valot syttyivät uudelleen, ensin pehmeäksi puolihämäräksi ja siitä hitaasti liukuen täyteen valaistukseen varoen rikkomasta elokuvan jättämää taikaa ja tunnelmaa.

"Ihana elokuva!" pullea nainen Alfredin vieressä huokaisi pukiessaan takkiaan ylleen ja hetken Alfred luuli, että nainen oli osoittanut sanansa hänelle, mutta sitten hän huomasi vierustoverinsa toisella puolen toisen naisen, jonka sormuksin ja rannerenkain koristellut kuivakan laihat kädet vapisivat lakkaamatta, ja jätti vastaamatta kävellen hiljaa heidän jäljessään ulos elokuvateatterin aulaan.

Aula oli pieni, niin kuin itse elokuvateatterikin, joten se tuntui ruuhkaiselta ja täydeltä kun puoli salillista ihmisiä yhtäkkiä kansoitti sitä arkaillen astumasta ulos. Avautuvista sateenvarjoista ja vain osittain kuulemistaan sananvaihdoista Alfred päätteli, että ulkona satoi ja jättäytyi seisomaan seinän vierelle matalan, sinisellä nahalla verhoillun kolmen istuttavan penkin lähettyville.

Vastapäisestä salista kuului huminaa, kiivasta takaa-ajoa ja lattiaa tärisyttävä jymähdys, joka oli luultavasti jonkinlainen räjähdys. Alfred hymyili itsekseen. Jos hän olisi tullut elokuviin puoli tuntia myöhemmin, hän todennäköisesti istuisi siellä katselemassa uusinta toimintapläjäystä ja pitäisi luultavasti näkemästään. Alfred oli aavistuksen ylpeä laidasta laitaan ulottuvasta elokuvamaustaan; hän saattoi yhtä hyvin katsoa pinnallisen komedian tai erikoisefekteillä kuorrutetun supersankaripätkän kuin mustavalkoisen ranskalaisen film noirin tai omituisen, karhean, dialogiltaan jähmeästi etenevän suomalaiselokuvan.

Silti hän oli tyytyväinen, että oli tullut silloin kun oli tullut. Hän ei ollut seurannut aikoihin mitä kivenheiton päässä asunnoltaan sijaitsevassa elokuvateatterissa pyöri ja oli pistäytynyt sisään hetken mielijohteesta, kun kerrankin oli vapaalla ja kulki paikan ohi. Hän kaipasi aikoja jolloin oli käynyt elokuvissa melkein joka viikko opiskelijalipulla ja joskus ilmaiseksikin tutun lipuntarkastajan päästettyä hänet sisään saliin salaa mainosten jo alettua, koska hän oli – lipuntarkastajan sanojen mukaan – "niin hauska nuori heppu".

Ehkä hän voisi aloittaa tavan taas? Aikuinen elämä oli tylsää, jos sen vuoksi piti uhrata kaikki elämän pienet ilot.

"No haista paska!" joku huudahti kovaa hänen vieressään ja Alfred hypähti ilmaan säikähdyksestä. Hän oli luullut olevansa paikalla aivan yksin, mutta kun hän käännähti ja korjasi silmälasiensa asentoa paremmaksi, hän näki nahkapenkillä istuvan ruskeahiuksisen nuoren miehen matkapuhelin kädessään. Samaan aikaan kun Alfred tuijotti häntä peittelemättömän yllättyneenä, mies kohotti katseensa ylös, huomasi hänet ja murahti suupielestään "Et sinä. Vaan tämä kusipää" hän kohotti puhelintaan ja tunki sen ruskean kuluneen takkinsa taskuun.

"Ahaa" Alfred vastasi, ei kovin älykkäästi.

"Vieläkö siellä sataa?" mies tuhahti mulkoillen pahantuulisena kenkiään, yhtä kuluneita kuin takkikin.

Alfred kääntyi tähyilemään ulko-oville, koetti nähdä niiden lasin läpi ulos. "Luultavasti" hän vastasi epävarmana siitä puhuiko mies hänelle vai ei.

"Helvetin kiva" mies tokaisi ja risti kätensä tiukkaan puuskaan.

"Ei se varmaan kestä kauan" Alfred tuumasi ääneen.

Hiljaisuuteen palaaminen tuntui tukalalta nyt, kun hän oli huomannut toisen ja niin Alfred jatkoi heilauttaen peukalollaan kohti seinällä kehyksissä olevaa elokuvajulistetta "Kävitkö sinäkin katsomassa tuon äsken? Mitä tykkäsit?"

"Typerä. Epäuskottava. Ja rakkausjuoni? Kehno, epäaito ja täysin ennalta arvattava." Vastaukset tulivat miettimättä, viiltävän terävinä, kuin piiskansivallukset.

Alfred räpäytti silmiään sanattomana ja kääntyi kokonaan keskustelukumppaninsa puoleen, jota arveli nopean lennokkaan puhenuotin perusteella italialaiseksi, kysyen "Kuinka niin?" Ei voinut olla kysymättä, koska hänestä tuntui oudosti siltä kuin he olisivat katsoneet täysin eri elokuvan ja halusi kuulla toisen ajatuksista enemmän.

Harmillista kyllä vaikutti siltä, ettei niin tulisi käymään. Italialaisnuorukainen ainoastaan vilkaisi häntä mielenkiinnottomasti sivusilmällä aivan kuin kokisi liian väsyttäväksi alkaa selittää mitään, mutta Alfred katseli häntä siitä huolimatta avoimen odottavaisena ja lopulta italialainen huokaisi syvään. Käsivarret avautuivat puuskasta, kohosivat ilmaan ja ryhtyivät säestämään selitystä vilkkaina ja ilmaisuvoimaisina.

"Ensinnäkin sota, samoin kuin valtakunnat joiden välillä se muka käytiin, oli täysin keksitty, mutta sen sijaan että koko maailma olisi rakennettu kokonaan mielikuvituksen varaan, tapahtumat oli upotettu sisälle 1600-1700-lukujen taitteeseen ikään kuin se olisi ollut totta. Paitsi ettei sitäkään oltu tehty hyvin ja huolella – henkilöiden käytöksestä, aseista ja puvuista löytyi ties miten paljon virheitä, juttuja joita ei oltu tuolloin vielä keksitty. Oikeasti, minä odotin koko ajan milloin joku vetää esiin puhelimen ja soittaa reittipalveluun tarkistaakseen sieltä, missä he ovat, kun osasto oli eksyksissä aavikolla."

Alfredia huvitti vuodatusta seuraava paheksuva tuhahdus, joka oli kuin painokas, alleviivattu viimeinen piste perustelujen lopuksi ja hymyili. "Sinä taidat olla tarkka historiajutuista. Harrastatko sitä tai jotain?"

Hän oli tarkoittanut kysymyksen ystävälliseksi ja hämmentyi, kun näki toisen ilmeen jähmettyvän. Tavallisesti muutos ja sitä seurannut lyhyt hiljaisuus olisivat saattaneet mennä Alfredilta kokonaan huomaamatta – hänellä oli vaikeuksia tajuta hienovaraisia vihjeitä ja sanattomia eleitä ja oli saanut kuulla asiasta useammin kuin jaksoi muistaa – mutta hän oli seurannut miehen ilmeitä herkeämättä, ihmetellyt kipunoivia tummia älykkäitä silmiä ja huomasi nyt pelkäävänsä sanoneensa jotain väärin. Seuraavaksi mies takuulla nousisi ylös ja lähtisi. Miksi hän ei osannut keskustella kunnolla ihmisten kanssa?

"Isoisäni oli historiantutkija. Yliopistolla. Siinä oppi sivussa yhtä ja toista."

Lauseet olivat harkitun lyhyitä, eivät paljastaneet yhtään enempää kuin oli välttämätöntä, silti Alfred huudahti "Aivan!" helpottuneena siitä, ettei keskustelu ollut ajautunut umpikujaan ja pyysi heti sen perään anteeksi nähtyään miten mies siristi silmiään kuin olisi tuntenut odottamatonta kipua tai epämukavuutta. Alfred ei aivan joka kerta hallinnut äänenvoimakkuuttaan, varsinkaan ollessaan innostunut, ja epäili puhuneensa äsken liian kovaa.

"Miten vaan" mies tokaisi ja heilautti päätään taaksepäin saadakseen hiuksensa pois silmiltä. Ele ei aivan onnistunut ja niin hän kaapaisi sormensa tummien, rikkaan syvän ruskeiden kiharoiden läpi.

Ensimmäistä kertaa oikeassa elämässä Alfred näki, miten jonkun hiukset kiilsivät kuin shampoomainoksessa katosta loistavan valon osuessa niihin ja mietti omaa epämääräisen maantienväristä kuontaloaan, joka hyvin luultavasti kaipasi kipeästi saksia ja siistimistä ihan ammattilaisen toimesta. Alfred havahtui takaisin todellisuuteen vasta kun mies nousi jaloilleen.

"Yhtä kuraa se oli muiltakin osin. Kohtaus, missä naispääosan ystävätär koputtaa tämän huoneen ovelle ennen tanssiaisiin menoa – yhdessä otoksessa hänellä on hansikkaat, seuraavassa ei. Yhdessä kuvassa hevosia on kärryn edessä kolme, seuraavassa neljä. Kameramiehen heijastus näkyy yhdessä peilissä. Sellaisia oli ihan luvattoman paljon."

"Kai elokuvaa tehdessä sattuu aina pieniä virheitä. Ei niitä voitu ennen korjata niin kuin nykyään" Alfred vastasi epätavallisen vaisusti. Italialainen oli häntä selvästi lyhyempi, mutta jokin hänen terävässä läsnäolossaan sai Alfredin tuntemaan itsensä pienemmäksi, jotenkin kutistuneeksi. Ja vielä entistä enemmän niin, kun hän kohotti leukansa ylös noin.

"Ymmärrettävää. Se ei kuitenkaan pelasta auttamattoman heikkoa juonta. Miespääosa oli falski ja epäkiinnostava. Olisin paljon mieluummin seurannut hänen parhaan ystävänsä vaiheita, vaikka hän oli täysi pökkelö, niin epäkarismaattinen elokuvan sankari oli. Entä sitten naispääosa? Vetelä. Vähäverinen. Hänellä oli vain yksi ilme – riutuva. Ja se jatkuva pyörtyily – minä ihan totta toivoin, että minulla olisi ollut mukanani kynä ja paperia niin olisin voinut pitää tukkimiehen kirjanpitoa siitä kuinka monesti hän valahti tajuttomaksi, mutta tila olisi luultavasti loppunut kesken."

"Hän oli sairas" Alfred huomautti. "Siinä elokuvassa."

"Sen olisi voinut kuvata jotenkin paremmin" mies lausui, ylivoimaisena ja varmana.

Alfred oli hiljaa.

"Rakkaustarina oli yhtä soopaa. Minä en usko, että kukaan voi rakastua pelkästä yhdestä katseesta. Kaikki ne ongelmat heidän tiellään – olisivat puhuneet suoraan edes kerran! Mutta ei, vain pelkkää ruikutusta ja huokailua ja 'Minä en tiedä, Jack', ' Voi Marjorie...', 'Tämä on niin vaikeaa, Jack'. Yh!"

Mies päästi yllättävän litanian soljuvia sanoja, epäilemättä kauneimman kuuloisia kirouksia maan päällä. Alfred olisi vieläkin veikannut kieltä italiaksi.

"Minun olisi tehnyt mieli iskeä heidän päänsä yhteen" mies palasi takaisin kieleen, jota Alfred ymmärsi. "Jutun aivottomuus ja teennäisyys oikeasti oksetti minua."

Alfred liikahti vaivautuneesti. Hänestä rakkaustarina oli ollut koskettava. Hän ei ymmärtänyt miksi toisen oli oltava niin kriittinen, niin... Alfred ei ollut varma tunnetilasta, mutta se oli voimakas ja hän ihmetteli oliko yksi elokuva voinut todella aiheuttaa sen.

"Ja loppukohtaus?" Italialainen pudisti päätään kuin sen huonous olisi liikaa sanoin ilmaista, mutta jatkoi silti "Mies oli juuri kutsuttu taisteluun, hän ei varmasti olisi päässyt enää tapaamaan naista. Huivi ei olisi pystynyt lentämään sillä sateella, sen olisi kuulunut läsähtää märkänä maahan. Sitten itse suudelma sateessa, voi kilin kellit mitä sontaa. Ehdottomasti hirveintä paskaa koskaan."

Se oli liikaa. Alfred ei voinut uskoa korviaan. Mies oli rääpinyt juuri koko elokuvan rikki. Jos se oli noin kerta kaikkisen huono, miksi hän oli käynyt katsomassa sen? Alfred koki, että hänen piti puolustaa elokuvaa jotenkin.

"Mutta sehän oli koko elokuvan suurin kohtaus! Kaikista esteistä ja vastoinkäymisistä huolimatta he taistelivat tiensä toistensa luokse, julistivat ääneen tunteensa ja s-suutelivat noin vaan! Se on intohimoa. Ei narriutta." Alfred käänsi kasvonsa pois, puristi suunsa kiinni ja toivoi, ettei olisi sanonut mitään. Hän tunsi miehen rikkumattoman tuijotuksen itsessään.

"Sinä olet romantikko" tuntematon lausahti viimein, hitaasti ja jatkoi ääni madaltuen lähes kuiskauksen tasolle "Ehtaa laatua. Uskomatonta."

Entä sitten? Alfredin teki mieli sinkauttaa, mutta hänen vatsanpohjaansa painoi hapan ja ikävä paino eikä hän halunnut edes kohottaa katsettaan ja kohdata keskustelukumppaninsa ilmettä. Mielessään hän näki tämän ivallisen hymyn ja se oli aivan tarpeeksi.

Ilmeisesti hiljaisuudesta tuli niin pitkä, että italialainen katsoi asiakseen sanoa vielä jotain.

"Kuule, ulkona sateessa suuteleminen on pelkästään kylmää, märkää ja epämiellyttävää. Ei siitä kannata haaveksia. Intohimoa muka... pah."

"Mistä tiedät? En usko, että olet ikinä itse kokeillut " Alfred vastasi harvinaisen pisteliäästi, tajusi itsekin kuinka kiukkuinen ja turhautunut oli ja päätti, että oli todellakin aika lähteä. "Hei sori, tuo viimeinen ei ollut enää reilua. Ei viitsitä vetää tästä tappelua. Sinä et pitänyt leffasta, tajusin, ja se on ookoo, jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin. Ihan osuvia pointteja sinä siitä sanoit." Alfred työnsi itsensä pois seinän luota ja suoristi lentäjäntakin paremmin päälleen. "Toivottavasti seuraava näkemäsi filmi on parempi."

Sen sanottuaan Alfred heilautti kättään, käveli ulko-oville, työnsi avautuvan puoliskon auki ja astui sateeseen vetäen hartiat korviin. Silmälasit muuttuivat hetkessä sadepisaroiden viiruttamiksi ja tekivät maailmasta sumean ja epätarkan. Alfred kohotti oikean käsivartensa otsalleen säilyttääkseen edes jonkinlaisen näkökyvyn ja koetti selvittää itselleen tien asunnolleen kurkkaamalla silmälasikehysten reunan yli.

Hän ei ollut päässyt elokuvateatterin edustaa pidemmälle ja seisoi käytännössä vieläkin ulos laitettujen, lasi-ikkunoin suojattujen ja valaistujen elokuvamainosten edessä, kun jokin tai joku tarttui hänen takin selkäänsä ja kiskaisi hänet pysähdyksiin kesken askeleen. Alfred pyöräytti olkiaan ja pyristeli irti, mutta hänen tarraajallaan oli luja ote. Alfred ulvaisi, huitaisi kädellään taakseen ja sen alta italialainen ilmestyi hänen eteensä, takertui hänen avoimen lentäjäntakkinsa liepeisiin ja kiskaisi lähemmäs.

"Selvitetään asia kerralla loppuun."

Sekunnin verran Alfred ehti käydä kaikki kauhukuvat läpi mielessään. Hän kuolisi, italialainen tappaisi hänet elokuvateatterin oven eteen ja vain siksi, että hän oli ollut eri mieltä elokuvasta, sellaisia juttuja oli uutisissa – Matthew! Joutuisiko veli lukemaan kaiken seuraavan päivän lehdestä vai ehtisivätkö poliisit hänen luokseen ensin? Mahtaisiko veri koskaan peseytyä pois? Miksi hän ikinä oli ryhtynyt puheisiin tuntemattoman kanssa? Ei olisi pitänyt koskaan poiketa si–

Ja sitten hän ei ajatellut yhtikäs mitään.

Hän ei saanut päähänsä edes omaa nimeään.

Italialainen suuteli häntä. Lähestulkoon keskellä katua, vesisateessa, eikä kukaan milloinkaan ollut suudellut häntä niin aiemmin.

Huh.

Vau.

Vain nuo kaksi sanaa säkenöivät Alfredin mielessä. Ne olivat luultavasti kaksi aivan väärää ja täysin sopimatonta sanaa, jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt ajatella ensimmäisiksi ajatuksikseen italialaisen vetäydyttyä pois – hänen olisi pitänyt kirota tai vähintäänkin loukkaantua tai hurjistua moisesta röyhkeydestä ja törkeydestä – mutta Huh. Vau. olivat ainoat, mitä hänen mieleensä tuli ja ne tuntuivat oikeilta. Ehkä hän kärsi hapenpuutteesta?

Hän ei kuullut, kun italialainen sanoi "Kylmää, märkää ja epämiellyttävää. Kuten tuli todistetuksi."

Hän tuskin tunsi, kun italialainen ravisti häntä olasta ja kysyi, mikä hänellä oli.

Sen sijaan hän kuuli erittäin hyvin syvän huokauksen ja sanat "Toivoton tapaus. Jos sinä tulet tänne takaisin huomenna, me voimme mennä jonnekin."

Alfred nyökkäsi eriskummallisen irralliselta ja kevyeltä tuntuvan nyökkäyksen. Hän olisi täällä huomenna. Aivan varmasti.