Ikäraja: T

Genre: romantiikka? perhe, huumori?

Varoitukset: kiroilu, lievä väkivalta

Nimistä: Lovino Vargas (Romano), Feliciano (Italia), Romeo (Seborga)

.


2: Epävakaata ja terveydelle vaarallista


.

Neljä metriä ja kymmenen sekuntia.

Tasan niin kauas ja niin pitkäksi aikaa Lovino oli jättänyt Felicianon yksikseen käydäkseen Romeon kanssa katsomassa ostoskeskuksen leveän käytävän toisella puolen sijaitsevan kenkäkaupan alennuskorin kenkiä ja siinä ajassa joku tuntematon hyypiö oli ehtinyt hoksaamaan Felicianon ja änkeämään hänen puheilleen. Tukeva kaveri lentäjäntakissa – joka tarttui juuri Felicianoa käsivarresta.

Lovinon sisällä kuohahti ja hän käännähti ympäri nopeammin kuin ehti ajatella, jätti kenkäkorin siinä paikassa ja marssi eteenpäin. Helvetin limaiset vanhat äijät, aina yrittämässä viedä hänen nuorempaa veljeään mukaansa...

Hän oli tarpeeksi lähellä kuullakseen, miten Feliciano yritti selittää vapisten kuin ainokainen oksaan jäänyt lehti syystuulessa "M-mutta minä e-en oikeasti tunne sinua..."

Lovino ei selittänyt eikä kysellyt mitään. Hän kohotti kädessään puristamansa mustan sateenvarjon ylös ja mäiskäsi sen täysiä tuntemattoman takaraivoon.

Sateenvarjo vääntyi lähes 90 asteen kulmaan, mies putosi lattialle polvilleen nelinkontin ja lyyhistyi siitä maahan kasvot lattiaa vasten hangaten, silmälasit vinossa.

Syvä, järkyttynyt hengenveto Lovinon kyynärpään tuntumassa havahdutti hänet takaisin tähän hetkeen, missä ostoskeskuksen kaiuttimet kailottivat tarjouksiaan suureen ääneen ja kiihkeästi keskenään kuiskuttelevat uteliaat sivustakatsojat olivat muodostamassa kehää heidän ympärilleen. Lovino kääntyi katsomaan vierelleen ja näki nuorimman veljensä Romeon tirkistävän näkymää kalpeana sormiensa välistä.

"Tapoitko sinä hänet?" hän kuiskasi.

"En" Lovino vastasi varmana tyrkäten Romeon Felicianon luo, joka otti hänet pelokkaana vastaan ja sulki käsivarsiensa sisälle. Todellisuudessa hän mietti samaa ja tunsi olonsa epävarmaksi, huteraksi ja hänen ajatuksensa kiisivät kiihtyvää spiraalia kohti puhdasta kauhua.

Voi luoja. Jos mies kuolisi, tapaus katsottaisiin taatusti itsesuojelun liioitteluksi, hän joutuisi vankilaan taposta ja Feli ja Romeo jäisivät aivan yksin, kiertäisivät orpokodista ja sijaisperheestä toiseen eikä hän enää koskaan näkisi kumpaakaan...

Lovinon vaistot kiljuivat häntä pakenemaan. Jos hän tarraisi lujasti kiinni Felicianon ja Romeon paidoista ja juoksisi –

Lattialta kuului epämääräinen voihkaisu.

"Man, se sattui… Mitä se oli? Ja mistä hyvästä?"

Kolkattu hahmo liikahti. Lovinon sateenvarjon jäänteitä edelleen puristava käsi kohosi automaattisesti, mutta pysähtyi, kun Feliciano huudahti hänelle italiaksi "Älä!"

Katselijajoukko heidän ympärillään kuhisi. Lovino mietti olikohan vartijat ja poliisit jo kutsuttu paikalle.

Mies kierähti ympäri ja makasi selällään siristäen silmiään kirkkaille valoille. Täysin yhtäkkiä vähäjärkisin hymy, minkä Lovino oli siihenastisessa elämässään nähnyt, levisi miehen kasvoille.

"Siinähän sinä olet. Kaksi sinua. Tai siis neljä… viisi ja puoli?" mies lausui sekavasti, ihmetellen, käännettyään kasvonsa Felicianoon ja Romeoon päin. "Jos teitä on noin monta, kenet minä tapasin elokuvateatterilla? Ja miksi yksikään teistä ei tullut takaisin?" Mies naurahteli itsekseen heikosti, mumisi voivansa huonosti ja menetti tajuntansa.

Missä vaiheessa ostoskeskuksen vartija ehti viimein heidän luokseen.


.

Minä en ole ikinä nähnytkään koko tyyppiä.

Lovino piti kiinni lausunnostaan lujasti koko ahtaassa vartijankopissa käydyn kuulustelun ja lausunnon kirjaamisen ajan päästen lopulta pois sitä vastaan, että antoi nimensä ja puhelinnumeronsa jatkotoimenpiteitä varten. Lovino ei ollut varma, mitä nuo toimenpiteet olivat ja epäili, että istuisi vartijankopissa vieläkin, jos Feliciano ei olisi ollut mukana. Feli oli murtunut täysin palasiksi ja itkenyt ja pyytänyt anteeksi niin lohduttomasti ja tyyntymättä, että vartija oli itse kysynyt, mitä hänelle pitäisi tehdä ja Lovino oli sanonut, että hänet pitäisi viedä kotiin. Se olisi ainoa paikka missä hän rauhoittuisi.

He olivat päässeet lähtemään heti tuon jälkeen.

Felin rauhoittamiseen oli mennyt tunteja, mutta nyt hän nukkui, samoin kuin Romeokin ja Lovino yksin valvoi yötä puhelimen vieressä polven päälle nostettu jalka levottomana heiluen.

Hän tiesi, että puhelin soisi. Se soisi, hän oli antanut numeronsa, joten asiasta ei ollut epäilystäkään. Milloin ja mistä olivat kysymyksiä, joihin hänellä ei ollut vastausta. Hän toivoi, ettei soitto tulisi ruumishuoneelta. Tai poliisilta. Tai vakuutusyhtiöltä. Hitto, Lovino ei tiennyt oliko heillä vakuutuksia yhtään millekään, he joutuisivat vielä kodittomiksi taivasalle hänen äkkipikaisen luonteensa vuoksi…

Puhelin yritti pirahtaa, mutta Lovino iski kuulokkeen paikaltaan ja vaiensi äänen alkuunsa. "Vargas."

"Hei. Täällä on Alfred F. Jones."

Kuka helvetti on Alfred F. Jones? Lovino ihmetteli. Vartijan nimi ei ollut ollut Jones, se oli ollut jotain muuta, paljon pidempi, missä oli enemmän konsonantteja kuin vokaaleja eikä Lovino olisi osannut toistaa sitä, vaikka hänen henkensä olisi riippunut siitä ja sata varmasti se ei ollut ollut mikään Jones!

"Niin?" Lovino vastasi kysyvästi yhteen purtujen hampaidensa lomasta.

"Me törmäsimme tänään ostoskeskuksessa. Tavallaan. Tai aika kirjaimellisesti. Minua kehotettiin soittamaan sinulle, että saisimme sovittua asiat."

Lovino kuuli vain puoliksi. Hän puristi luuria musertavan tiukassa otteessa. "Oletteko te lääkäri? Kuoliko se paskiainen?"

"IT-tuki."

Mitä?

"Tai no, kaikki muutkin tietokoneisiin liittyvät nörttihommat sujuvat myös. Oikeasti ihan kaikki" mies jatkoi höpisemistään.

"Kuka sinä oikein olet?" Lovino tiuskaisi.

"Alfred F. Jones. Se kaveri jonka melkein kolkkasit tänään."

Hän siis selvisi elossa. Lovinon olisi tehnyt mieli huokaista ääneen helpotuksesta. Mitä hän ei tietenkään tehnyt, vaan nappasi toisella kädellään puhelinpöydältä vihkon ja käänsi sen auki. Kynä valmiina kädessään hän kysyi "Eli mitä nyt sitten? Miten tämä etenee? Minä oletan, että sinä kävit lääkärissä. Maksanko minä laskun?"

"Lähtisitkö minun kanssani ulos?"

Mitä? Lovino tuijotti lankapuhelinta aivan se olisi syypää ja väännellyt sanat käsittämättömiksi. "Linja taitaa olla vähän huono. Mitä sanoitkaan?" Lovino kysyi pakotetun rauhallisesti ja kuuli itsekin kuinka jähmeitä hänen sanansa olivat.

"Minä kysyin: lähtisitkö sinä kanssani ulos?"

Lovinon silmät siristyivät. "Onko tämä jokin pilapuhelu?"

"Ei, ei ole" ääni vakuutti häthätää toisesta päästä, mutta Lovino oli täyttynyt epäilyksistä ja suuttumuksesta.

"Kuulostaa siltä. Eikä minua naurata. Hyvästi!" Lovino survaisi kuulokkeen paikalleen kuin olisi yrittänyt murskata torakan sen väliin. Viha kihisi hänen veressään. Mitä saatanan paskaa äskeinen oli olevinaan?

Lovino oli kumartunut vetämään pistokkeen kokonaan pois seinästä, kun puhelin pirahti uudelleen. Jälleen kerran hän iski kuulokkeen pois paikaltaan ajatusta nopeammin pelätessään, että muuten sen pitämä meteli herättäisi Felicianon ja Romeon. "Vargas."

"Alfred F. Jones tässä taas. Puhelu katkesi äsken jostain syystä. Minä –"

"Kuka vittu sinä olet? Miksi sinä soitat uudelleen?"

"...Alfred F. Jones?" kuului kysyvästi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.

Lovino huokaisi. Se ei riittänyt peittämään alleen Alfredin seuraavaa yritystä.

"Minä tiedän yhden keilaradan. Se on itse asiassa ihan elokuvateatterin vieressä tai niillä main. Kiinnostaisiko sinua lähteä sinne?"

"Ei." Keskustelu oli täysin absurdi. Lovino oli melkein valmis lyömään vetoa, että oli vajonnut jonkinlaiseen syyllisyyden ja huolen kalvamaan uneen.

"Ai. No, entä elokuviin sitten? Vai vihaatko sinä kaikkia elokuvia yhtä syvästi?"

"Yritätkö sinä kaupata minulle jotain?" Se voisi vielä käydä järkeen. Jotenkuten.

"En, minä olen Alfred F. –"

"Jones. IT-tukihemmo, selväksi tuli. Mikä tämä elokuvahomma sitten on?"

"Silloin satoi vettä. Sinä sanoit, että tulisit paikalle seuraavana päivänä, mutta et tullut. En tiedä, kai minä toivoin että olisit. Minä odotin, niin hullua kuin se onkin, ja kun minä näin sinut tänään... tai, uh, se taisi olla sinun veljesi tai jotain, anteeksi siitä, hän taisi tosiaan pelästyä, kuitenkin, minä ajattelin..."

Elokuvateatteri. Sateinen päivä. Hiutuvan ohut muistikuva nousi Lovinon mieleen.

Se oli ollut kerta kaikkisen paska päivä. Hän oli käynyt elokuvissa, yksin, koska se yksi nimeltä mainitsematon kusipää ei ollut tullut ja elokuva oli ollut vielä paskempi kuin hänen päivänsä siihen asti, mutta hän oli istunut ja katsonut sen läpi ihan vaan kiusaksi tai kostoksi (kenen tai minkä kiusaksi tai kostoksi, sitä Lovino ei enää osannut nimetä) ja ulkona oli satanut, kun elokuva oli loppunut ja aulassa oli ollut silmälasipäinen mies ihan omissa maailmoissaan... Syyllisyys ja häpeä polttelivat Lovinoa äkkiä karvaina. Oliko hän tosiaan luvannut tavata miehen uudelleen?

Oli. Lovino muisti sen nyt. Hän muisti myös miten oli kääntänyt kylkeä ja jäänyt sänkyyn siihen asti kunnes Romeo oli tullut kiskomaan häntä ylös viisitoista minuuttia ennen kuin hänen työnsä alkoi ja hän muisti, mitä oli ajatellut kylkeä kääntäessään: maailmassa ei ole muita kuin mulkkuja. Korkea aika oppia se, poika...

"Oletko sinä ihan täysipäinen?" hän kärisi puhelimeen.

"Minulla on kuhmu ja lievä aivotärähdys, mutta ei mitään sen pahempaa."

Lovinon vapaa käsi lennähti ilmaan ilmentääkseen epätoivoa toisen paksukalloisuuden edessä. "Minä iskin sinut sateenvarjolla tajuttomaksi. Tein oharit. Suutelin sinua noin vaan lupaa kysymättä täysin omavaltaisesti. Siinä on kolme erittäin selvää esimerkkiä siitä miten helvetin epävakaata ja terveydellä vaarallista meidän kahden on tavata toisiamme. Taivaan tähden, ethän sinä edes tunne minua! Miksi helvetissä sinä haluaisit lähteä minun kanssani ulos, keilaamaan tai ei?"

Puhelimessa oli hiljaista. Lovino odotti ihan oikeasti, että seuraavaksi hän kuulisi miten linja sulkeutuisi. Se olisi ollut kaikin puolin hyvä juttu – mutta juuri sitä ei tapahtunut.

"...eikö ulkona käymisen idea ole se, että toiseen pääsee tutustumaan paremmin?" Alfredin hitaan tuumiva ääni mumisi.

Lovino painoi käden otsalleen. "Minä en jaksa tätä..." hän voihkaisi.

"Huomenna sitten? Tai ylihuomenna?"

Alfred kuulosti pirteämmältä ja toiveikkaammalta, mikä kirvoitti Lovinon kysymään tarpeettoman kirpeästi "Lukeutuuko sana 'ei' ollenkaan sanavarastoosi?"

"Kyllä." Hetken hiljaisuus. "Tuota, sitäkö sinä tarkoitit? Että et ole lähdössä ulos – ollenkaan?"

Minä en enää tiedä, Lovino huomasi ajattelevansa. Hän sulki silmänsä ja nipisti nenänvarttaan.

"Okei, nyt minä keksin!" Alfred ilmoitti valoisasti. "Minä ostan sinulle uuden sateenvarjon! Oli minun syytäni, että entinen meni rikki, niinhän? Sopiiko se?"

"Onko se sinulla? Rikkinäinen sateenvarjo?" Lovino kysyi väsyneesti.

"Jep!"

"Selvä. Tavataan. Tuo se sateenvarjo ja olemme sujut. Ymmärrätkö?" Viimeinen lipsahti italiaksi ja Lovino oli jo laskemassa luurin alas, kun kova, hätäinen, epäselvä piirrossarjaääni pajatti kuuluviin luurista ja hän nosti sen takaisin korvalleen.

"Missä ja milloin?" Alfred kysyi.