Ikäraja: T
Genre: romantiikka?
Varoitukset: kiroilu
Nimistä: Eduard (Viro)
.
3: Kyllä ei ehkä
.
Arvoitus.
Sillä sanalla Alfred olisi kuvannut Lovinoa, miestä, jota oli tapaillut kohta yhdeksän kuukautta. Tai tapaileminen oli luultavasti liian suureellinen sana ja kuvasti lähinnä Alfredin yksipuolista toivetta tilanteesta, mutta joka tapauksessa Lovinon hänelle osoittamat murhaavat uhkaukset olivat vähentyneet huomattavasti ja hän oli jopa kerran tai pari nauranut ääneen aidosti eikä kuivan kyynisesti, mikä kaikki tarkoitti, että asiat olivat menossa hyvään suuntaan.
Ehdottomasti. Ainakin vielä neljä päivää sitten.
Nyt Alfred piileskeli asuntonsa uumenissa ja koetti hoivata kolhiintuneita haaveitaan. Hän ei ollut varma, saattoiko puhua varsinaisista sydänsuruista, koska käytännössä hänet oli vain palautettu takaisin tosiasioiden äärelle ja ne kuuluivat seuraavasti: he eivät olleet pari, eivät virallisesti eivätkä muutenkaan. Ja koska he eivät olleet pari, hänen sydämensä ei niin ollen voinut olla murtunut. Ei kokonaan ainakaan. Muutama pieni hiusmurtuma... se vastasi luultavasti totuutta.
Alfred huokaisi, luovutti ja antoi videopelivastustajansa antaa hahmolleen kunnolla selkään. Milloin hän oli viimeksi hävinnyt seitsemännen tason vastustajalle? Varmaan joskus kuumeessa kun oli ollut neljäntoista. Ruutuun ilmestyi häviön jälkeinen loppulaskenta, hänellä oli kymmenen sekuntia aikaa päättää halusiko palata takaisin peliin. Alfred antoi ajan kulua tyhjiin ja katseli miten peli alkoi pyörittää valmiita demopätkiä erilaisista kamppailuista. Olikohan pakastimessa vielä jäätelöä?
Puhelin pirisi. Alfred kohotti kätensä kohti sohvan selkänojassa kiinni olevaa pöytää ja poimi kuulokkeen ylös. "Jones."
"Vargas. Yllätys. Tule."
Puhelu päättyi. Lovino ei koskaan tuhlannut sanoja puhelimeen, vaan tiivisti kaiken äärimmäisen tiiviiksi, varsinkin jos soitti itse.
Alfred pohti ehdotusta hetken. Sitten hän nousi ja meni suihkuun.
.
Alfred seisoi Vargasien pienen ja ajan mielenkiintoisesti rapistaman omakotitalon oven edessä ja oli ojentanut kätensä painaakseen ovikelloa etusormellaan ennen kuin huomasi oven olevan jo valmiiksi auki ja valeessa. Huolestuneena hän tarttui kahvaan ja veti oven varoen auki, kurkisti sisälle ja oli huhuilla olevansa paikalla, mutta muisti viime hetkessä, että hänen piti olla hiljaa. Lovino oli soittanut siitä erikseen uudelleen ja painottanut asiaa huolellisesti. Kieleltä haihtuvat sanat tuntuivat kirpeiltä aivan kuin ne olisivat jättäneet jälkeensä sitä jauhetta, jota karkkikaupassa myytävän poksuvan tikkarin pussissa oli. Nielaisten hermostuneena Alfred astui peremmälle.
Oli hiljaista. Valot olivat sammuksissa ja talo vaikutti tyhjältä. Alfredille tuli epämukava olo, ikään kuin hän olisi juuri kävellyt sisälle kauhuelokuvaan. Hänen oikea kätensä haparoi ovenpielessä olevaa valokatkaisijaa, mutta nappi ei painunut alas, vaikka hän painoi kuinka lujaa. Tarkempi tarkastelu osoitti, että se oli teipattu pysymään paikoillaan ja sen yläpuolella oli lappu, jossa luki: Keittiöön. Älä sytytä valoja.
Alfred potki kengät jaloistaan entistä hermostuneempana ja hiipi peremmälle kohti keittiötä toivoen, ettei Lovino hyökkäisi jostain pimennosta hänen niskaansa yrittäen säikäyttää hänet. Alfred piti Halloweenista – se oli vuoden paras juhla, vaikkei sitä tällä maailman kolkalla valitettavasti juhlittu niin kuin kotipuolessa – mutta inhosi kauhuelokuvia, niin ristiriitaista kuin se olikin. Hän katsoi niitä, koska millainen elokuvaharrastaja hän olisi jos ei katsoisi, mutta se ei ollut sama kuin että hän olisi pitänyt niistä. Lovino oli valitettavan hyvin perillä asiasta tuotuaan kerran mukanaan italialaisen kauhuelokuvan (Alfred ei ollut milloinkaan nähnyt niin paljon verta ja sisälmyksiä, ei edes lihakaupan erikoistarjottimella) ja omistettuaan koko heidän elokuvailtansa hänen pelottelemiselleen huomattuaan kuinka säikyksi se oli hänet tehnyt.
Hämärä, kapea käytävä pysyi hämäränä, kapeana ja lovinottomana eikä Alfred kompuroinut eikä kolhinut itseään kulkiessaan eteenpäin. Vargasien veljesten yhdessä asuttama talo oli käynyt hänelle tutuksi, vaikka Lovino oli pitkään vastustanut hänen päästämistään sinne pitäen tiukasti perheensä erillään muusta, epämääräisestä ja yksityisestä elämästään. Alfred epäili, että vain koska hän oli nähnyt Felicianon ja Romeon aikoinaan ostoskeskuksessa Sateenvarjo Hyökkäyksen Päivänä, hän ylipäätään tiesi, että Lovinolla oli veljiä. Lovino varoi aina puhumasta heistä tai itsestään kovin paljoa aivan kuin olisi uskonut liian avoimen ja huolettoman lörpöttelyn vetävän suuren onnettomuuden heidän ylleen.
Alkuun Alfred oli tehnyt sen virheen, että oli yrittänyt kysellä, mutta oli lopulta tajunnut, että oli parempi olla vain kuulolla ja paikalla. Kun Lovino oli yllättäen soittanut ja sanonut, että Romeo piti viedä hammaslääkäriin ensi viikon tiistaina, Alfred oli tehnyt niin – hän ei ollut koskaan pitänyt niin visusti käsiään ohjauspyörässä ja ajanut niin täydellisesti sääntöjen mukaan kuin tuolloin – ja ansainnut sillä pienen palan Lovinon luottamusta.
Alfred saapui keittiöön ja sai melkein halvauksen jonkun seisoessa siellä sinisen valon ympäröimänä. Kauhuelokuvassa se olisi ollut murhaaja, viikatemies tai hirviö. Todellisuudessa se oli Lovino, arkivaatteissaan, takanaan kaksi sinisillä huiveilla peitettyä pöytälamppua, edessään pöytä, jolla oli kolmisenkymmentä lasia, suurin niin suuri että siinä olisi voinut asua kultakala, pienimmät niin pieniä ja siroja että keijukaiset olisivat voineet juoda niistä. Alfred tuijotti asetelmaa sydän hurjasti hakaten ja oli kysymässä, mitä kaikki tarkoitti, kun Lovino kohotti sormen huulilleen muistutukseksi.
Pienen välimatkan päähän pöydästä oli asetettu tuoli. Lovino viittasi ääneti sitä kohti. Alfred oli hiljaa ja istui paikalleen katsomaan.
Lovinon sormet liikkuivat nopeaan ja Alfredista tuntui heti, ettei hän aivan pysynyt mukana. Hän oli näkevinään Lovinon käden käyvän kultakalamaljassa, yksittäisen pisaran kiiltävän ja putoavan hänen sormenpäästään, mutta se unohtui, kun hän kuuli ensimmäisen äänen, ylimaallisen, kehämäisen vonkaisun kuin aaveen huokaus tai laskeutuva avaruusalus. Ääni sai seurakseen toisia, erikorkuisia, kirkkaita, kuin ääniä taivaasta ja se kaikki vaikutti taikuudelta, Alfred ei uskaltanut hengittää ja sitten hän erotti sen. Tutun kuvion, musiikin. Hänen oli pakko pusertaa silmät kiinni erottaakseen mikä se oli ja avasi silmänsä heti uudelleen keksittyään sen. Star Warsin tunnussävel. Lovinon sormet kulkivat viinilasin reunalta toiselle ja piirsivät hänelle esiin hänen suosikkielokuvasarjansa musiikkia.
Kun äänet haihtuivat Lovinon soitettua läpi kolme lyhyttä kappaletta, Alfred istui edelleen paikallaan hiljaisempana kuin koskaan elämässään, ajan ja olinpaikkansa unohtaneena. Hän heräsi vasta kun Lovino sanoi "Nyt saa puhua."
Alfred veti henkeä ja kohotti kätensä ylös. "Se – oli – menevätkö nämä rikki jos –?" Lovino pudisti päätään ja Alfred hakkasi käsiään yhteen jatkaen yhtä katkonaisesti "– upeaa! Uu, uu, pee ja niin monta aa:ta kuin sanaan mahtuu. Minä en tiennyt – miten – siis vau! Uskomatonta! Mitä niiden sisällä on?"
"Vettä" Lovino vastasi ja vetäisi huivit pois lamppujen päältä Alfredin polvistuessa tiirailemaan laseja lähemmin varoen koskettamasta pöytää, ettei hajottaisi mitään. "Pelkkää vettä. Puolet laseista on silkkaa rekvisiittaa. Minä en osaa vielä kovin paljoa. Itse asiassa sinä kuulit koko repertuaarini" Lovino kertoi harvinaisen nöyränä ja vaatimattomana.
"Pelkkää vettä ja viinilaseja?" Ihmetys Alfredin äänestä ei ollut haihtunut hiukkaakaan. "Ja sinä soitit Star Warsia! Minä luulin, ettet sinä pidä niistä!"
"Ne menettelee. Jos ei ole saada unta" Lovino lisäsi ja Alfred virnisti sille istuessaan lattialle. Lovino sammutti valot, kiersi pois pöydän takaa ja käveli keittiön ovelle viitaten Alfredia seuraamaan.
Alfred nousi jaloilleen. He päätyivät olohuoneeseen. Lovino laittoi valoja päälle.
"Joten mistä tässä oli kyse? Harjoitteletko sinä Talentiin?" Alfred kysäisi istuessaan sohvalla, joka oli tavallisesti hukkua koristetyynyjen alle kaikkien kolmen Vargasin haaliessa niitä mukaansa milloin mistäkin kuin oravat, jotka koettivat rakentaa talvivarastonsa pelkistä tyynyistä. Nyt tyynyt oli tumpattu erilliseen nojatuoliin korkeaksi, hipaisua vaille romahtamisvalmiiksi kasaksi.
Lovino ei katsonut häneen. "Se oli... anteeksipyyntö. Ei alun perin, minun piti harjoitella vielä ennen kuin – mutta sitten minä päätin, että nyt oli parempi. Niin." Lovino kohautti hartioitaan.
Ensin Alfred ei osannut yhdistää sanoja mihinkään. Hänen päänsä oli yhä täysin musiikin lumoissa, mutta sitten neljän päivän takainen todellisuus sai hänet kiinni.
"Ei se mitään" Alfred vastasi. "Minun... pitäisi kai myös pyytää anteeksi? Pitäisihän? Sinä sanoit alusta asti, että et etsi mitään vakavaa etkä halua suhdetta ja minä sanoin okei. Jos jotain, niin se on minun mokani. Anteeksi."
Lovino oli sanonut alusta lähtien, ettei etsinyt suhdetta eikä voinut sitoutua mihinkään vakavaan ja Alfred oli luullut ymmärtävänsä. Perhe, Feliciano ja Romeo, menivät aina etusijalle eikä hän ollut yrittänyt astua väliin, vaan tyytynyt osaansa laidalla, siihen vähäiseen aikaan, jonka Lovino kulloinkin pystyi hänelle irrottamaan. Hän halusi vain olla mukana, ystävänä. Auttaa, jos se oli mahdollista, jos Lovino antoi auttaa. Hän oli kuvitellut tietävänsä paikkansa ja olevansa täysin turvassa. Hän ei ollut suunnitellut ihastuvansa.
Hän oli tehnyt täsmälleen niin.
Lovino oli todennäköisesti nähnyt merkit jo kaukaa. Matthew ja jopa Eduard, Alfredin lähin työkaveri, olivat myös luultavasti nähneet ne, sillä he olivat molemmat huolestuneet ja koettaneet sanoa, että hänen pitäisi jarruttaa ja arvioida tilannetta uudelleen, epäilleet ääneen oliko Lovino hyvää, tasapainoista ja terveellistä seuraa ja ilmaisseet pelkonsa siitä, että Alfred joutuisi ongelmiin, joista ei onnistuisi luovimaan pois.
Alfred oli nauranut heidän mielikuvilleen. Lovino ei ollut huumediileri. Eikä mafioso. Ei edes väkivaltainen, jos Sateenvarjo Hyökkäyksen Päivä jätettiin laskuista. Voimakastahtoinen, kiivas ja paha suustaan kyllä, mutta eiväthän ne olleet lainkaan huonoja ominaisuuksia. Lovino oli mielenkiintoinen, erilainen, niin vahvasti läsnä ja olemassa, ettei Alfred olisi hämmästynyt jos jostain yläilmoista valokeila olisi langennut häneen ja taustamusiikki olisi alkanut soida tyhjästä, sillä Lovino oli päähenkilö, sankari, vaikka olisi vain tiskannut astioita ja huudellut olkansa yli oikeita vastauksia Romeon läksyihin. Alfred oli uskonut pelkästään ihailevansa Lovinoa ja yllättynyt itse ainoana sitä, ettei asia ollut niin.
Kuin olisi koko ajan odottanut, milloin asia valkenisi hänelle, Lovino oli neljä päivää sitten kääntynyt häneen päin ja lausunut asiallisesti ja vähääkään huojumatta kuin olisi lasketellut etukäteen opettelemansa lausunnon, ettei hän ollut muistanut kuka Alfred oli sinä päivänä kun hän oli soittanut kuhmu takaraivossaan ja vielä vähemmän, mitä elokuvateatterin edessä oli tapahtunut sitäkin aiemmin. "Minä olin loukkaantunut ja käärmeissäni, koska deittini oli jättänyt tulematta paikalle ja yksinomaan siksi, siksi että olin niin kuohuksissa ja sinun intomielisen naiivi näkemyksesi maailmasta ärsytti minua entistä enemmän, minä suutelin sinua. Minä tiedän, että se ja tämä näin" Lovino oli viitannut kädellään laajassa kaaressa heidän ympäristöään lukeuduttaen sanoihinsa kaiken, heidän elämänsä ja maailman "oli ja on sinulle jokin jännittävä seikkailu tai kohtaus elokuvasta. Mutta se ei ole. Mitään tätä ei ole. Herää unistasi, romantikko."
He eivät seurustelleet ja silti Lovino oli dumpannut hänet. Sen verran Alfredkin ymmärsi. Hän oli vetäytynyt asuntonsa sisälle videopelien, töiden ja jäätelön keskelle.
Vargasien olohuoneessa Lovinon kulmakarvat painuivat ryttyyn "Miksi sinä pyydät anteeksi? Mitä sinä muka olet tehnyt?"
"Rikkonut sanattoman sopimuksen, etten ihastu sinuun. Se ylittää ystävyyden rajat sosiaalisten normien mukaan eikä ole sopivaa. Mutta ei huolta! Minä ratkaisen sen jotenkin."
"Miten, tarkalleen?" Lovinon painokas kysymys kuului.
Alfred oli hiljaa. "En tiedä" hän tunnusti. "Ehkä meidän pitää tavata harvemmin?"
"Kerran puolessa vuodessa? Juoda lasilliset ja vaihtaa kuulumiset ja siinä se?"
Se kuulosti kammottavalta. Alfred pudisti päätään.
Lovino huokaisi ja istui sohvan toiseen päätyyn. Hänen sormensa alkoivat naputtaa käsinojaa heti hänen laskeuduttuaan alas. "Varsinainen ongelma on, että sinä olet liian kunnollinen ja minä olen kusipää. Tarkoitan, minä sanoin sinulle viimeksi, että olet täysin yhdentekevä ja silti kun soitin sinulle, sinä tulit tänne heti. Se ei ole... ei ihmiset tee niin. Tajuatko? Sinun olisi pitänyt käskeä minua suksimaan suolle."
"Öh, minä en tiedä onko lähiseuduilla soita" Alfred raaputti niskaansa, huomasi Lovinon ilmeen ja peruutti nopeasti "Sanonta. Se oli sanonta. Tajusin."
"Et tajua" Lovino pudisti päätään. "Sinun ei olisi pitänyt tulla. Se on koko jutun pointti."
"Mutta, ei, hei kuule, siis, se oli hienoin anteeksipyyntö, jonka olen nähnyt!" Alfred huudahti, tajuamattaan liian lujaa. "Tai saanut. Kokenut?" Miksi sanat olivat niin vaikeita?
"Pelkkää kikkailua" Lovino heilautti kättään.
"Oli mitä oli, saat anteeksi. Kaikkihan oli pohjimmiltaan pelkkää väärinkäsitystä."
"Niin. Tietenkin" Lovino sanoi hitaasti tuijottaen tyhjää edessään. Sitten hän naurahti ääneen itsekseen. Alfred ei tiennyt mille, hän ei keksinyt mikä voisi olla hauskaa. Lovino käännähti häneen päin. "Minä odotin, että sinä olisit lähtenyt aikoja sitten. Jossain siinä välissä, kun minä olin iskeä uudenkin sateenvarjon mäsäksi päähäsi tai kun minä uhkasin keilaradalla tappaa sinut jos yrittäisitkään koskea minuun. Henkilökunta heitti sinut melkein pihalle."
Alfred nyökkäsi. "Joo, niin melkein heitti" hän myönsi ja huomasi sivusilmäisen katseen jonka Lovino loi häneen.
"Kukaan toinen ei ole tainnut pysytellä kintereilläni yhtä kauan." Lause kuulosti monitulkintaiselta. Alfred ei ollut varma, oliko se kysymys, jotain mitä Lovino sanoi itsekseen vai jotain mihin hänen tuli vastata.
"Onko tuo kehu?"
"On. Voi se olla" Lovino nyökkäsi hitaasti.
"Ai. Kiitos." Alfred hymyili päättäen uskoa, että Lovino puhui totta – joskus Lovino oli sarkastinen, mutta ei varmaankaan juuri nyt. "Kukaan ei ole aiemmin soittanut minulle Star Warsia. Se oli hienoa. Kiitos."
Sormien naputus käsinojassa lakkasi. Lovino tuijotti. Alfredia hermostutti. Hän oli halunnut vastata kehuun kehulla, se oli kohteliasta ja hän oli luullut sen käyvän, luullut että he olivat jo selvittäneet välinsä. Enimmäkseen. Mutta kun Lovino tuijotti noin, hän ei ollut varma.
"Kunnollinen." Lovino pyyhkäisi hiuksia silmiltään. "Miksi sinä et seurustele kenenkään kanssa?"
Kysymys yllätti. Alfred käänsi päätään päästäkseen näkemästä Lovinon silmiä ja ilmeitä ja korjasi silmälasiensa asentoa, vaikkei siihen ollut tarvetta.
"Minä olen 24-vuotias lievästi ylipainoinen elokuvia ja tietokoneita harrastava nörtti, joka syö roskaruokaa ja tiputtaa sitä säännönmukaisesti paidalleen" Alfred vastasi vetäen puhdasta Marvel-tekstistä t-paitaansa esimerkinomaisesti irti itsestään aivan kuin aiempien tahrojen haaleat haamut olisivat edelleen selkeinä näkyvissä. "Sen lisäksi minä yleensä vain meluan ja möykkään enkä tajua murto-osaakaan muiden puheesta, vaikka työni on auttaa muita ongelmatilanteissa. Toisin sanoen minulla ei ole ihmeemmin ollut vientiä. Uskomatonta, tiedän."
"Oliko tuo yritys olla itseironinen? Ei sovi sinulle yhtään."
"Totta se oli."
Lovino liikahti paikoillaan, kallisti päätään eleellä joka toi mieleen kärsimättömän linnun. "Tai sitten sinä kauppaat itseäsi ja taitojasi väärin. Tuo paita esimerkiksi on moitteeton ja minä olen nähnyt mitä kaikkea sen päälle on tippunut. Toisin sanoen sinä osaat puhdistaa vaikeita tahroja. Se voi hyvinkin olla piste eduksesi."
"Pesula sen tekee" Alfred mumisi tuijottaen polviaan.
"Piste siitä – sinä tiedät hyvän pesulan! Anna nimi talteen, saatan tarvita sitä, jos pesukone pamahtaa" Lovino sanoi ja kumartui koputtamaan sohvapöydän puista pintaa.
Alfred nyökkäsi. "Minulla on sen numero kalenterini takana. Kysy sitä minulta seuraavalla kerralla."
Lovino tuli lähemmäs. Paljon lähemmäs kuin Alfred odotti. "Minä kysyn. Nyt minä kysyn: milloin sinä aiot suudella minua?"
Alfredin suu avautui, mutta hän ei sanonut mitään, mikä oli luultavasti hyvä, koska jos hän olisi sanonut jotain, se olisi luultavasti ollut "ööäh?"
Mitä tapahtui? Missä vaiheessa asiat kääntyivät näin? Vitsailiko Lovino vai näkikö hän unta? Alfred tunsi aivojensa tikittävän kysymysten alla kohti umpikujaa. Hän oli huono tässä, tunnelman lukeminen ei ihan oikeasti lukeutunut hänen vahvuuksiinsa. Alfred oli varma, että jos hänen veljensä Matthew näkisi hänet nyt, hän löisi kädellään otsaansa ja sanoisi pehmeän hiljaiseen tapaansa epätoivoisena: "Tätä minä juuri tarkoitin..."
Lovino tutkaili edelleen hänen kasvojaan, vain toisenlaisin ilmein, huolestuneena. "Älä vaan sano, ettet ole suudellut aiemmin. Koska jos et ole, minä olen oikea paska."
Alfredin sekavat ajatukset pysähtyivät kuvaan hänen ensisuudelmastaan aivan kuin olisivat halunneet esittää todisteet: hän oli ollut 12 ja he olivat pelanneet pullonpyöritystä, se ei ollut tuntunut kovinkaan ihmeelliseltä, mutta hän oli silti ollut ihastunut tyttöön viikon verran. "Olen minä."
Tuli hiljaista. He eivät kumpikaan liikahtaneet.
"Joten?" Lovinon kulmakarva kohosi. Alfred ei osannut tehdä samoin, kohottaa vain yhtä kulmakarvaa. Hänen huomionsa herpaantui. Lovino huomasi sen ja napsautti sormiaan palauttaen hänet takaisin, mutisten jotain tunnelman pilaamisesta.
"Minä luulin, että sinä et pidä minusta?" Alfred onnistui sopertamaan.
"En ole sanonut niin missään vaiheessa. Yritin saada sinut tajuamaan kuinka huonon valinnan olet tehnyt. Voin esimerkiksi kertoa jo nyt, että perheesi tulee vihaamaan minua. Sinä voisit saada jonkun paremman."
"Enpä tiedä. Minä olen 24-vuotias lievästi ylipainoinen nörtti, en varsinaisesti mikään unelma" Alfred toisti ja mietti mielessään, miten hänen vanhempansa riitelivät jatkuvasti keskenään; he tuskin edes huomaisivat, jos hän tulisi tuhansien kilometrien päästä kotiin ja toisi jonkun mukanaan vierailulle. Jos hän saisi Matthewin liitettyä kuvaan mukaan, hän ottaisi paljon mieluummin Lovinon, Felicianon ja Romeon perheekseen.
Lovino painoi kämmenensä hänen suunsa tukkeeksi ja päästi paheksuvan Tsk-äänen. "Kyynisyys ei sovi sinulle, romantikko. Se on minun leipätyöni. Sanonta. En oikeasti saa siitä palkkaa. Olisin miljonääri, jos saisin." Lovino siirsi kämmenensä pois. "Sitä paitsi" hän lisäsi "minä olen italialainen – olen heikkona siihen, että joku syö ruokaa. Osoita olevasi tosissasi, pysy siinä ja kohtele minun veljiäni hyvin, niin minä lankean sinuun."
Lovinon kädet olivat siirtyneet puristamaan hänen hartioitaan. Alfredin sydän hakkasi lujaa. Hän haistoi Lovinon tuoksun – ripaus tomaattikastiketta ja salaperäisyyttä – näki kasvoille nousevan kiusaantuneisuuden, joka sai Lovinon tavallisesti käyttäytymään normaaliakin äreämmin ja erotti kaikki vihreät pilkut hänen ruskeissa silmissään, joiden katse oli ja pysyi hänessä.
"Pahastutko, jos suutelen sinua?"
Kysymys oli oudon muodollinen, luultavasti hyvitys tai anteeksipyyntö suudelmasta joka oli varastettu melkein yhdeksän kuukautta sitten ja jonka toisintoa Alfred oli kaivannut ja odottanut siitä lähtien enemmän tai vähemmän tiedostaen.
"En. Siitä vaan" hän yritti sanoa huolettomasti, mutta kuuli harmikseen äänensä olevan pelkkä heiveröinen kuiskaus.
Odotus oli ehdottomasti sen arvoista. Huh ja vau olivat edelleen parhaimmat sanat kuvaamaan sitä, mitä Lovinon huulet tekivät.
"Vielä yksi anteeksipyyntö: tänään et saa tämän enempää" Lovino kuiskasi jokaisen sanan Alfredin kasvojen ihoon. "Vain suukkoja. Pitää edetä askel kerrallaan. Haittaako?"
"Um, ei?" Alfred vastasi kokeeksi. Hän ei ollut varma, oliko kysymys todellinen vai retorinen ja oli se kumpi hyvänsä, hän ei ollut aivan varma olisiko osannut vastata siihen "oikein"; hän halusi tilanteen jatkuvan, ihan sama mihin suuntaan se etenisi. Pussaaminen oli mukavaa. Se kelpaisi hänelle hyvin.
Lovino hymisi hyväksyvästi. "Ei siinä tapauksessa tuhlata aikaa, Romeo tulee varmaan kotiin aivan pian. Mihin me jäimme?"
Romeo ei tullut kotiin puoleen tuntiin. Alfredista tuntui, että hän oli oppinut monta uutta asiaa siinä vaiheessa kun ulko-ovi kolahti ja nälkäinen 13-vuotias kiljui eteisessä: "Mitä on ruokana?"
