Ikäraja: T
Genre: romantiikka? perhe, hurt/comfort
Varoitukset: kiroilu, italiaa joka ei välttämättä ole oikein
Nimistä: Ray (Molossia)
.
4: Sittenkin
.
Lovino raahusti jalkojaan ja vihasi elämäänsä.
Ei, ei elämäänsä, vaan tätä nimenomaista aamua ja aikaista ajankohtaa ja sitä tosiseikkaa, että hän oli täällä, patikoimassa villin luonnon halki kuka ties minne hänen poikaystävänsä oli keksinyt raahata heitä ex tempore ennen kuin aurinko oli kunnolla noussut sen sijaan että olisi antanut heidän nukkua vuoteissaan niin pitkään kuin huvitti. Tämä oli hänen vapaapäivänsä! Harvinainen vapaapäivä, eikä hän taatusti ollut luvannut viettää sitä näin, sama se mitä Alfred sanoi.
"Pää kiinni" Lovino murahti suupielestään linnuille, jotka sirkuttivat täyttä kaulaa lentäessään taivaan poikki. Hän oli pitänyt paljon enemmän siitä, kun ne olivat olleet hiljaa.
"Jaksatko vielä?"
Lovino ei huomannut milloin Feliciano oli ilmestynyt hänen viereensä. Lyhyt ja nyreä "Hmph" oli ainoa vastaus, minkä hän sai itsestään ulos. Feliciano katsoi häntä huolissaan.
"Matkaa ei varmasti ole enää pitkälti. Minä käyn kysymässä Alfredilta" pikkuveli ehdotti ja kipaisi matkoihinsa kepein askelin ennen kuin sanat ehtivät rekisteröityä Lovinon aivoihin.
Lovino murahti. Häntä ei oltu tehty aamuja varten. Hän halusi nukkua. Kokeeksi hän painoi silmät kiinni ja koetti hoipparoida eteenpäin unissakävelijänä avaten silmänsä uudelleen vasta, kun kuuli Alfredin kutsuvan häntä nimeltä.
"Hei! Minä en tajunnut, että sinä olit jäänyt noin paljon jälkeen! Pystynkö auttamaan! Hei! Lovino!"
Lovino vastasi toisen nyreän "Hmph":n. Alfred kailotti kaikki sanansa, kysymyksetkin. Lovino toivoi, että siellä missä he parhaillaan seisoivat, olisi ollut oja tai pensaikko, minne hän olisi voinut tuupata Alfredin olemasta ärsyttävän pirteä ja toimelias heti aamutuimaan. Valitettavasti niitä ei ollut. Pelkästään mitä lie kumpuilevaa nummea tai muuta tyhjänpanttia nurmikkoa.
Käsi laskeutui silittämään hänen päätään ja Alfred kumartui katsomaan hänen kasvojaan. "Aamuäreä ja uninen, vai?!" hän kysyi yrittäen selvästi suitsia itseään ja puheensa lujuutta "normaalimpaan"-moodiin, kääntyi selin ja laskeutui alemmas. "Okei! Noin. Nouse reppuselkään."
"Ennemmin kuolen" Lovino julisti ja risti käsivartensa.
"Äh, nääh" Alfred tokaisi varsin lapselliseen tyyliinsä, nousi ylös ja kaappasi hänet ennen kuin Lovino ehti edes aavistaa niin tapahtuvan seuraavaksi. Kirotut aikaiset aamut, jotka tekivät hänestä näin heikoin ja helposti yllätettävän!
"No niin, kierähdä selkään ja asetu aloillesi, niin pääsemme jatkamaan matkaa. Minä jaksan kyllä kantaa sinut, mutta jos sinä kiemurtelet, sinä putoat" Alfred selitti ja yritti tuuppia häntä epämääräisesti oikeaan suuntaan.
"Tämä on sairasta" Lovino jupisi asettuessaan paikalleen Alfredin selkää vasten ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. "Jos yhtään kukaan näkee tämän, minä listin sinut. Kuulitko? Ja minä suostun tähän vain siksi, etten jaksa pitää silmiäni auki enkä liikauttaa eväänikään."
Alfred nauroi. "Jos sinusta muuttuu kala kesken kaiken, minä kaadan vesipulloni vedet muovipussiin ja kannan sinut siinä!"
Lovinolla kesti ennen kuin hän tajusi. Ei sanonta tuota tarkoita, hän mietti, mutta ei korjannut. Hän joutui puremaan huultaan, ettei nauraisi Alfredin kirjaimellisesti ottamalle tulkinnalle ja koetti painaa sen lujasti mieleensä, että muistaisi kirjoittaa sen ylös myöhemmin. Hän oli vasta äskettäin alkanut keräillä Alfredin tulkintoja eri sanonnoista, mutta ne täyttivät jo melkein puoli vihkoa. Jos päivä oli kurja ja kaipasi piristystä, Lovino avasi vihkon sattumanvaraisesta kohdasta ja luki alfredismin siinä missä joku muu luki aforismeja.
"Onko meidän määränpäästä saatavilla enemmän tietoa kuin yllätys?" hän tiedusteli.
"Näet sitten."
Lovino myrtisti suutaan. Hän oli ihan varma, että Alfred kertoisi. Alfred ei ollut hyvä olemaan salamyhkäinen tai hiljaa. Lovino koetti muistella, mitä hän oli kertonut aiemmin. He olivat menossa jonnekin, mistä Alfred oli kuullut Eduardilta ja Eduard oli kaikkien Alfredin kertomien juttujen perusteella lähes yhtä suuren luokan nörtti kuin Alfred itse, joten he varmaan menisivät jonkin väitetyn avaruusaluksen laskeutumispaikalle tai katsomaan jotain kuoppaa, minkä meteori oli tehnyt kaksitoista ziljoona vuotta sitten tiistaina. Paitsi että eivät ehkä sittenkään. Eduard ei ollut niin avaruusjuttujen lumoama.
"Jos minä olisin tiennyt joutuvani heräämään epäinhimillisen varhain patikkaretkille, olisin miettinyt uudelleen ennen kuin tein sinusta poikaystäväni. Tästä ei mainittu pienellä präntillä kirjoitetussa tekstissä. Tätäkö tämä on jatkossa?"
"Ei" Alfred naurahti. "Tämä tulee olemaan vaivan arvoista. Toivottavasti."
"Luottamukseni kasvoi juuri toiset sata prosenttia."
"Sata prosenttia on jo täydet. Ei se voi kasvaa enää enempää."
Edestäpäin kuului meteliä. Romeo ja Ray – Romeon kanssa samanikäinen Alfredin pikkuserkku tai jokin muu kaukainen sukulaispoika, joka oli viettänyt Alfredin luona kohta pari viikkoa kesälomaa, koska oli niin hankala että hajotti kaikkien muiden päät murrosikäisen tempaisuillaan – huitoivat toisiaan oksanpätkillä leikkimielisessä taistossa ja kiljuivat toinen toisilleen nenäkkäitä kommentteja.
"Minä olen huolissani Romeosta" Lovino totesi katsottuaan näkymää. "Minä en ole ollenkaan varma, että on tervettä, ettei kolmetoistavuotias purnaa ja valita ja tappele vastaan, kun joku sanoo 'Lähdetäänpäs ulos ulkoilemaan!' Eihän teinejä pitäisi edes saada ylös sängystä ennen puolta päivää. Mistä hän oikein saa kaiken tuon energiansa?"
"Jaa? Minä juoksentelin kaikkialle ja kaiken aikaa, kun olin nuorempi. Joskus jo ennen kuin olin kunnolla herännyt."
Lovinon oli helppo kuvitella se. Vaikka Alfred ei ehkä enää ollut aivan samanmoinen juoksentelija, hänessä oli enemmän toimintavirtaa kuin kenelläkään toisella Lovinon tuntemalla tai tapaamalla ihmisellä. Se oli joskus ärsyttävää. Ja sitten taas joskus, kuten nyt, siitä oli hyötyä. Lovino painoi väsyneenä otsansa Alfredin hartiaan.
"Miten sinä sait Rayn suostuteltua tähän?"
"Ai mitä sanoin Raylle? Minä taisin vaan sanoa, että minä olin keksinyt yhden super mielettömän paikan, missä me voisimme käydä ja että Romeo tulisi mukaan. Ray on ollut paljon avoimempi ja reippaampi ollessaan minun luona kuin kotonaan, paljolti Romeon ansiosta. Hänellä ei ole ihmeemmin kavereita Nevadassa."
"Milloin hän palaa kotiin?"
"Ensi viikolla, ennen koulujen alkua. Miksi? Onko hän aiheuttanut ongelmia?" Alfred kysyi huolestuneena ja vilkaisi Lovinoon olkansa yli. Lovino nosti päänsä ylös.
"Ei. Päinvastoin, kuulin kuinka Romeo koetti opettaa hänelle parhaita vinkkejä siihen miten pääsee puheille mahdollisen tulevan ihastuksen kanssa. Voi olla, että Nevada ei ole kohta enää entisensä, jos hän ottaa vinkit käyttöönsä. Rayllä on potentiaalia tulla sydäntenmurskaajaksi."
"Nääh, eikä. Hän on liian ujo."
Lovino tuijotti Alfredia peittelemättömän ihmeissään. "Milloin sinusta tuli suuri ihmistuntija? Meni minulta kokonaan ohi. Mutta – taidat olla oikeassa. Ray on ujo. Painanko minä liikaa?" hän kysyi Alfredin korjatessa käsiensä asentoa hänen jalkataipeidensa alla.
"Et."
"Minä olen kykenevä kävelemään itsekin."
"Minä kannan. Minä jaksan. Älä kiemurra."
Lovinon teki mieli inttää vastaan, mutta mukautui ja jäi paikoilleen. Alfred ei koettanut mahtailla tai esittää, hän todella oli paljon vahvempi kuin hän. Lovino ihmetteli, miten Alfred ei ollut heittänyt häntä hartiansa yli pois kimpustaan silloin, kun hän oli tarttunut Alfredin takin selkään elokuvateatterin ulkopuolella melkein vuosi sitten. Hän olisi helposti pystynyt siihen.
Kauan pidempään Alfred ei saanut häntä kantaa. Romeo nimittäin sattui kääntymään ja vilkaisemaan taakseen.
"Lovino, miksi sinä et kävele? Onko sinuun sattunut?"
"Ei" Lovino vastasi lujaa, tyrkki Alfredia hartioiden väliin päästäkseen alas ja seisoi taas lujasti maassa omilla jaloillaan. "Missä Feliciano on?"
"Tuolla noin. Ihmettelemässä" Romeo heilautti kättään eteenpäin. "Hei, ei kai tämä vaan ole mikään teidän kahden pussailuretki, koska yäk, minä en halua nähdä sitä."
Lovino pihahti, mutta ei ehtinyt keksiä vastakommenttia Alfredin jo juostessa poikia kohti.
"Se olisi ollut hauskaa, mutta en minä silloin olisi kutsunut teitä kaikkia mukaan. Ehkä ensi kerralla?"
Romeo nauroi "Joo, onnea yritykselle. Lovino voi ehkä tykätä sinusta, mutta hän ei ikinä suostu mihinkään noin hempeään. Sinun pitäisi suunnilleen kalauttaa hänet tajuttomaksi ensin. Esimerkiksi sateenvarjolla."
"Hei!" Lovino huudahti. "Sateenvarjo tapaus on loppuun käsitelty!"
"Mikä on sateenvarjo tapaus?" Ray kysyi uteliaana, unohtaen tyystin, ettei hänen pitänyt tykätä eikä olla kiinnostunut mistään.
Hän aikoo kertoa sen, Lovino ajatteli ja painoi kämmenen kasvoilleen. Alfred aikoo kertoa sen hauskana juttuna, joka liittyy siihen miten me tapasimme... Lovino kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin autolle. Hän oli ehtinyt tuskin ottaa kahtakymmentä askelta, kun Alfred huusi häntä taas nimeltä ja seuraavien kymmenen aikana hän oli uudelleen hänen luonaan.
"Tännepäin" hän sanoi ja otti kädestä kiinni.
Lovino ei pyristellyt irti.
.
He päätyivät lopulta piknikille mitä rauhaisimpaan, kauneimpaan ja ehdottomasti valokuvauksellisimpaan paikkaan, jonka Lovino oli aikoihin nähnyt. Älyttömän pitkä matka sen luo oli vaivan arvoinen, vaikka Lovino olikin niin väsynyt että vain istui ruudullisella viltillä ja katseli taivaan sinisyyttä. Romeo ja Ray olivat äkänneet sisiliskon, heinäsirkan tai jotain muuta ja koettivat pyydystää sitä kuulomatkan etäisyyden päässä ja Feliciano oli kävellyt samaan suuntaan ainakin aikoen kiinnostua asiasta, mutta oli todennäköisesti unohtanut sen jo kokonaan päästyään heidän luokseen ja uponnut omiin ajatuksiinsa.
"Appelsiini?"
Lovino käänsi katseensa tarjottuun hedelmälohkoon. Se oli rähjäinen ja raadeltu ja Lovino näki mielessään taistelun, joka Alfredin oli täytynyt käydä sen kanssa saadakseen sen irti kuorestaan. Lovino pudisti päätään.
Totta puhuen eväissä oli hänen mielestään paljonkin parantamisen varaa, mutta hän tiesi, ettei Alfred ollut järin hyvä ruoanlaittaja, joten voileivät, valmiiksi kuoritut appelsiinit, mehu ja suklaapatukat lähenivät häneltä suursaavutusta. Sen mitä ruoka hävisi maussa, se korvasi runsaudella, mikä ei ollut lainkaan huono juttu kaiken liikkumisen jälkeen ja ottaen huomioon että heidän osallistujajoukkoonsa kuului kaksi kasvavaa ja siis yhtenään nälkäistä teiniä. Feliciano oli syönyt harmillisen vähän, mutta hän näytti vajonneensa matkan aikana siihen omituisen hiljaiseen tilaan, jossa hän keräsi vaikutteita ympäristöstään ennen suurta taiteellista luomiskauttaan, eikä hän silloin syönyt koskaan paljoa. Luultavasti vielä samana iltana hän rymisisi pitkin ateljeetaan etsimässä oikean kokoista maalauspohjaa ja sekoittamassa värejä, jotka olisivat täsmälleen sellaisia kuin hän ne mielessään näki.
"Oletko varma? Tämä on, tuota, kolmanneksi viimeinen pala" Alfred kurkisti rasiaan.
Lovino käänsi huomionsa pois taivaasta vilttiin ja muihin tavaroihin "Milloin sinä oikein olet nämä tänne raahannut?"
"Viime yönä" Alfred vastasi kuin se olisi ollut sanomattakin selvää. "Minä tulin tänne otsalampun kanssa ja järjestin kaiken valmiiksi. Eduard oli lukenut jostakin lukuisista seuraamistaan matkailublogeista tästä paikasta ja vinkkasi siitä minulle, kun se on yllättävän lähellä. Postaus oli ihan tuore ja saanut jo paljon kommentteja, joissa kaikki suunnittelivat suuntaavansa tänne piakkoin ja minä ajattelin, että minun on oltava heitä nopeampi – arvelin että pian täällä olisi väkeä yhtenään, eikä tämä sitten olisi enää yhtä erityinen tai rauhallinen."
Innostunut selonteko meni enimmäkseen ohi Lovinon korvien, mutta hän nyökkäsi silti ja äännähti kuuntelevasti. Huomatessaan miten odottavaisena Alfred katsoi häntä, miten kovasti hän halusi kuulla jonkin kehuvan kommentin, Lovino sanoi "Hienoa on."
"Jep!" Alfred totesi ylpeänä ja suorastaan pullisteli tyytyväisyyttä, vaikka Lovinon kommentti ei ollut erityisen kaksinen. Lovinolle tuli siitä aavistuksen huono omatunto.
"Onko sinua turvallista päästää auton rattiin enää myöhemmin? Jos sinä olet ollut hereillä pitkin yötä tähän asti, unenpuutteesi on sitä laatua, että se vastaa humalatilaa. Miten sinä ylipäätään olet hereillä vieläkin?"
Alfred kohautti olkiaan. "En tiedä. Mutta minä vähän niin kuin suunnittelin viettäväni päivemmällä siestaa. Sinun kanssasi."
Lovino karahti punaiseksi "Ei."
"Oliko tuo lopullinen vastaus?" Alfred uteli kallistaen päätään.
"Ei."
"Minä putosin kärryiltä. Ehkä minä valvon koko vuorokauden. Unirytmini on ollut sekaisin. Jos venytän sen ensin äärimmilleen, se palautuu varmasti takaisin kohdilleen itsekseen."
Lovinoa puistatti. Hän olisi itse luultavasti juossut ennemmin maratonin kuin valvonut pakolla yhden vuorokauden tai oikeammin lähes kaksi. Pelkästään liian lyhyeksi jääneet yöunet tekivät seuraavasta päivästä takkuisen ja tuskallisen. Lovino arvosti lepoa. Tai oli vain laiska. Jos ei ollut pakko ponnistella, hän oli mieluusti tekemättä mitään. Alfredin energiavaranto sen sijaan vaikutti ehtymättömältä. Lovino ei ollut lainkaan yhtä jaksavainen eikä innostuva, vaan valitsi helpomman vaihtoehdon sellaisen nähdessään, oli aihe tai tehtävä mikä hyvänsä.
Helppo vaihtoehto. Oliko Alfredkin sellainen?
Lovinon tuli kylmä. Hän olisi halunnut lähteä äkkiä pois paikalta, jolla parhaillaan oli, pois ruudulliselta viltiltä ja Alfredin viereltä. Hän ei halunnut pohtia tätä nyt. Mutta ajatus oli päässyt karkuun ja kiertyi ja valtasi kuin villiintynyt sienirihma koko hänen olemuksensa.
"Appelsiineissa on C-vitamiinia" Alfredin irrallinen lausunto löi keskeyttävän kiilan Lovinon tyhjästä nousseeseen sisäiseen kaaokseen. "Koska, siis, sinä vaikutat tavallista hiljaisemmalta vai kuvittelenko minä vain? C-vitamiini piristää, jos väsyttää. Muistaakseni se oli C. Väsyttääkö sinua vieläkin?"
"Minä yritän miettiä, miksi minä pidän sinusta" Lovino tunnusti suoraan. Sienirihma ei antanut tilaa valehdella.
"Ai" Alfred tokaisi. Sitten, lyhyen hiljaisuuden jälkeen "Olenko minä... voitolla?"
Lovino pudisti päätään, tajusi Alfredin käsittävän sen väärin, pudisti päätään lujemmin ja tarttui Alfredin käteen. Alfred säikähti elettä, katsoi heidän käsiään kuin odottaisi näkevänsä myrkkypiikkien työntyvän Lovinon kämmenestä ihonsa läpi.
"En minä miettinyt sinun jättämistäsi. Tollo! Minkälainen ihminen sanoo yhdellä viikolla 'ollaan yhdessä' ja seuraavalla viikolla 'ei ollakaan'?"
Minä, Lovino tajusi ja melkein tukehtui ajatukseen. Hän veti kätensä pois. Alfred ei, harvinaisesti, kommentoinut mitään.
"Sinä voisit valita paremmin. Minä sanoin niin alusta asti" Lovino kuiskasi.
"Niin kai" Alfred tuumasi. "Niin kaikki sanoivat. Mutta en kuunnellut."
"Olisit kuunnellut!" Miten hirvittävän, hirvittävän suuri virhe! Yhtäkkiä Lovino mietti asiaa, jota yleensä mietti kello kolmelta aamuyöllä maatessaan yksin vuoteessaan silmät auki saamatta unta. Hän mietti, käyttikö Alfredia pelkästään hyväksi. Typerää Alfredia, joka oli paikalla. Hän oli melko varma, että vastaus oli kyllä.
Lovino ei ollut suunnitellut rakastuvansa. Hän oli pitänyt sitä mahdottomana niin pian isoisän kuoleman jälkeen. Hänen elämänsä oli säröillä ja hän jakoi sen kahtia veljilleen ja satunnaisille miehille, naisille ja muille joita merkityksetön seksi sattui kiinnostamaan. Se ei ollut terveellinen tapa hoitaa surua, mutta hän ei ollut jaksanut välittää. Yhtä tapailemaansa tyyppiä hän oli pitänyt vakavampana tapauksena ja yrittänyt pakottaa hänet ulos päivänvaloon ihmisten ilmoille elokuviin kanssaan. Hän ei koskaan tullut elokuvateatteriin. Yhteydenpito oli katkennut siihen.
Sen sijaan elokuvateatterilla oli ollut Alfred. Ja Lovino oli ollut kusipää, vain koska voi. Mutta Alfred ei ollut lähtenytkään. Mitä Lovino pystyi muka antamaan hänelle?
Alfred liikahti levottomana. "Hei, dude..." Hänen hätäännyksensä oli niin voimakas, että se tavoitti Lovinon ja Lovino tajusi kyynelten putoavan silmistään.
Ei paska nyt tätäkin. Lovino kohotti oikean käsivarren kasvoilleen ja koetti kääntyä pois. Hänen pitäisi lähteä. Nyt heti.
Hän ei päässyt.
"Tämä on yleismaailmallisesti hyväksytty toimintatapa tässä tilanteessa. Älä tapa minua" Alfred pyysi ja kietoi käsivartensa Lovinon ympärille.
Lovino inhosi elettä. Inhosi omaa heikkouttaan ja sitä että itki. Hän ei ollut vielä kertaakaan itkenyt Alfredin edessä.
"Kaikki on varmasti ihan hyvin. En tiedä, mutta on varmasti" Alfred vakuutteli hänelle. "Isoisääkö sinä mietit? Vai Felicianoa ja Romeota?"
Felicianon ja Romeon mainitseminen sai Lovinon kokoamaan itsensä kasaan. Hän ei todellakaan halunnut veljiensä näkevän itseään tässä tilassa, pelkkänä sotkuna. Hän työnsi Alfredin pois ja pyyhki silmiään hihaansa. "Miksi sinä pidät minusta?"
Alfredin vastaus tuli nopeana, mutta epäröiden, varauksella "Sinä laitat hyvää ruokaa. Ja olet komea."
"Minä kysyin tosissani!"
"Ja minä vastasin tosissani. Minä – minä en tiedä, mitä sanoa. Minä pidän sinusta, tiedän sen, mutta en, en osaa sanoa sitä hyvin..."
"Siinä ei ole järkeä" Lovino murahti. "Menisit pois. Se olisi sinulle hyväksi." Lovino ei ollut varma tarkoittiko mitä sanoi, mutta hän uskoi vakaasti, että Alfredin olisi parempi, jos hän lähtisi pois hänen elämästään.
Romeon ääni kuului jostain kirkkaana ja innokkaana "Sinä sait sen!" Leppeä tuuli kulki maiseman yli.
"Ei rakkaus ole järkiasia" Alfred vastasi. "Minä –" Alfred veti henkeä "– minä olen tuore poikaystävä. Vasta viikon vanha. Jos minä lähden nyt, minä en saa koskaan tietää, mitä on edessä. Sitä paitsi minä haluan rikkoa ennätyksen – olla poikaystävä pidempään kuin kukaan muu."
"Paskaa!" Lovino ulahti. "Sitä edessä vain on! Ja mikä helvetin ennätys? Elämä ei ole videopeli."
"Tiedän. Tiesitkö, että ruusut kasvavat paremmin lannan keskellä? Minä luulen, että sinusta tulee vielä kaikista upein ruusu, mitä on" Alfredin käsi laskeutui hänen päälaelleen kevyenä ja alkoi silittää Lovinon hiuksia ikään kuin Lovino olisi ollut koira.
"Luoja, tuo oli korneinta ikinä" Lovino nyyhkäisi tahattomasti. Että hän vihasi itkemistä ja itkemisestä tyyntymistä... "Ruusu, pah, pikemminkin pelkkä varsi täynnä piikkejä."
"Se on hieno lajike. Morticia addams cara mia" Alfred nyökkäsi lausuen tekotieteellisen nimen juhlavasti. Lovino ei tajunnut viittausta heti.
The Addams family, Addamsin perhe. Varsin kauhumaisesta estetiikastaan ja karmivasta sisällöstään huolimatta Alfred piti synkästä ja kalmankalpeasta perheestä kertovasta elokuvasta. He olivat hänestä vain erikoisia. Lovino näki mielessään perheen äidin, Mortician, leikkaamassa verenpunaiset ruusut irti varresta ja laittamassa kukattomat varret maljakkoon.
"Minä en tiennyt sinun osaavan vitsailla."
"Oliko se hyvä? Yleensä juttuni ovat huonoja" Alfred tunnusti ja hymyili pöhkön näköisenä ilme puoliksi ylpeänä, puoliksi pahoittelevana. Hän siirtyi vähän lähemmäs. Odotettuaan hetken Lovinon vastareaktiota ja todettuaan, ettei sellaista ollut tulossa, hän kietoi kätensä uudelleen Lovinon ympärille. Lovino antoi hänen olla.
He eivät puhuneet enempää pitkään toviin. Lovino huomasi Felicianon ilmestyvän näkyviin, mutta hän heilautti heille vain kättään sen merkiksi että he olivat kaikki vielä tallella ja antoi heidän olla kadoten takaisin Rayn ja Romeon seuraan.
"Cara mia on italiaa" Alfred totesi ääneen, itsekseen.
"Kai minä sen nyt tiedän" Lovino tuhahti.
"Hm-m. Voinko minä kutsua sinua siten tästä lähtien – cara mia?"
"Et."
"Äh, maaan, sinä olet tylsä!"
"Minä en ollut lopettanut vielä. Caro mio on maskuliininen muoto. Ja mio caro on kieliopillisesti parempi sanajärjestys."
"Uuhgh" Alfred irvisti. Vieraat kielet ja niiden säännöt saivat aina ahdistuksen hien kihoamaan hänen iholleen eikä se sopinut lainkaan tämän hetken tunnelmaan tai fyysiseen läheisyyteen, jonka he jakoivat. Lovino tunsi Alfredin yrittävän hivuttautua irti, mutta ei päästänyt häntä.
"Ihan sama. Ihan totta. En minä yritä opettaa umpimahdottoman vaikeaa äidinkieltäni sinulle. Saanpahan kiroilla rauhassa."
Alfred ei ehkä ymmärtänyt ristiriitaisia viestejä eikä ollut hyvä ilmaisemaan itseään sanoin, mutta välitti itse jatkuvasti sanomaa, ettei häntä haitannut kuinka vaikea tai ärtyisä Lovino huonoina päivinään oli. Hän pitäisi Lovinosta sittenkin. Lovino lupasi mielessään pitävänsä tuoreesta poikaystävästään parempaa huolta tästä edespäin. Tiedä vaikka he selviäisivät seuraavaan viikkoon. Pidemmälle, toivottavasti. Paljon pidemmälle.
"Itse asiassa kiroukset jäävät aina helpoiten mieleen. Mikähän siinä on?" Alfred ihmetteli ääneen.
"Varmasti, tässä porukassa!" Lovino naurahti ja vastasi kysymykseen "En tiedä."
Felicianon, Romeon ja Rayn äänet kuuluivat kovempina ja lähempää. Lovino irrottautui Alfredin halauksesta ja lähinnä pitääkseen oman nolostuksensa poissa, alkoi pinota evästarvikkeita kasaan.
"Saat" hän sanoi yhtäkkiä.
"Mitä?" Alfred kohotti lasejaan ymmällään.
"Viettää pennichellaa minun kanssani. Siestaa. Mutta minä haluan nukkua. Oikeasti. Olen tosissani, sinun on annettava minun nukkua – tai muuten."
Lovino olisi halunnut purra kieltään. Viimeinen vain karkasi häneltä, hän ei ollut tarkoittanut sanoa sitä. Hienostipa hän aloitti lupauksensa pitämisen!
Alfred hymyili.
"Tiedän" hän vastasi, vaikkei Lovino ollut kuvannut ja täsmentänyt uhkaustaan tarkemmin, haki Lovinon käden ja rutisti. "Mutta minä tykkäisin sinusta sittenkin."
.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti:
Italiankieliset kohdat tässä viimeisessä luvussa voivat olla virheellisiä, joten korjatkaa ihmeessä, jos tiedätte paremmin. Mikään ei ole niin hölmöä kuin se, ettei Hetalia-hahmo osaa puhua äidinkieltään kunnolla... Cara mia on englanniksi my beloved eli suomeksi rakkaimpani tai minun rakkaani. Tai tällaiseen käsitykseen olen jäänyt. Siestasta käytetään Italiassa nimitystä riposo (Pohjois-Italiassa) ja pennichella tai pisolino (Etelä-Italiassa).
En ole tainnut koskaan lukea tästä parista kertovaa ficciä – vaikka luultavasti olen, yksi tai kaksi, en vain muista niitä – eikä aikomukseni ollut osallistua Romerica Weekiin, mutta kirjoitusotsikot jäivät pyörimään mieleeni ja kun sitten sairastuin räkätautiin keskellä kesää, päätin naputella menemään ja katsoa mitä siitä tulee. En koe olevani erityisen hyvä romanttisten tarinoiden kanssa, mutta tämä halusi itsepäisesti olla sellainen enkä jaksanut taistella vastaan. Jos tämä on huono, niin siinä on syitä.
Romerica Week oli yhdessä Itapan Weekin kanssa alun perin heinäkuussa ja sen jokaiselle seitsemälle päivälle oli annettu erilaisia sanoja tai aiheita, joita kukin viikkoon osallistuja sai toteuttaa valitsemallaan tyylillä (kirjoittamalla, piirtämällä, videolla jne.). Itse käytin seuraavia: Kissing in the rain, Umbrella, Music ja Energetic.
