Ikäraja: T
Genre: yleinen, perhe/ystävyys, huumori(?) (romantiikka?)
Varoitukset: Luin tietoa viikingeistä taustalle ennen tämän ficin kirjoittamista, mutta myönnän jälleen kerran, etten ole suuri historiatietäjä, joten erinäiset virheet ovat äärimmäisen todennäköisiä. Pahoittelen.
Kirjoittajan kommentti:
Eräänlainen hahmotutkielma Pohjoismaihin ja heidän keskinäiseen dynamiikkaansa...?
(Kirjoittajan kommentti 2 sisältää joitain selityksiä, mutta se kannattaa lukea vasta ficin lukemisen jälkeen.)
.
Misteli
.
Norja istui keskikokoisen, hämärän tuvan laitamilla ja koetti sulkea korvansa Tanskan ääneltä. Hän oli ärtynyt mieheen – mikä, myönnettäköön, oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus – ja olisi tavallisesti lähtenyt ulos jo ajat sitten päästäkseen omaan rauhaan, mutta Tanskan ilme aiemmin päivällä oli herättänyt Norjan mielessä epäluuloja. Se oli saanut hänet muistamaan, ettei ollut varsinaisesti nähnyt suurta, vaaleaa, helposti ikävystyvää ja kepposiin taipuvaista matkakumppaniaan kunnolla pariin päivään, mikä merkitsi erehtymättömästi sitä, että hän hautoi jotain. Norjan epäilykset vain vahvistuivat, kun Tanska oli ilta-aterian jälkeen asettunut istumaan pitkälle tupapenkille selin pöytään ja nojaillut sen pintaan kyynärpäillään katsellen huonetta ikään kuin olisi vaipunut ajatuksiinsa.
Koko asetelma oli silkkaa esitystä. Ensinnäkin Norja näki heti penkin olevan liian kaukana pöydästä jotta Tanskan muka rennon ja rehvakkaan näköinen asento olisi voinut olla oikeasti mukava. Toisekseen Norja oli hyvin epäuskoinen sen suhteen, että Tanskan päässä liikkui minkäänlaisia ajatuksia. No, ehkä kaksi tai kolme, jotka liittyivät juhlimiseen, taistelemiseen tai viljelemiseen, mutta niitäkään ei oltu koolla pilattu.
"Se ei haittaa" peikon ääni kuiskasi Norjan korvan juuressa. "Noin urhoollisen ja voimakkaan soturin ei tarvitse ajatella. Se olisi vain häiriöksi. Sinä voit ajatella hänen puolestaan, kunnes hänelle tulee tarve käyttää aivojaan itse."
Norja huitaisi tyhjää ilmaa korvansa edessä saadakseen peikon häipymään. Hän ei jaksanut keskustella eikä kinata sen kanssa juuri nyt. Hetken verran Norja tunsi tuskastumista peikon häilähtävästä esille pyrkimisestä, koska se sai hänet ainoastaan muistamaan miten epäkiinnostava ja tylsä heidän tämänhetkinen pysähdyspaikkansa oli. Kunpa täällä olisikin kiinnostavia otuksia!
Vaan kun ei. Pelkkiä mitättömiä, kitukasvuisia hiisiä, jotka haihtuivat ilmaan kuin pöly jos niitä kohti potkaisi jalalla. Vaikka se kävi järkeen, se oli silti sääli. Norja oli elättänyt toivoa "näkymättömistä" muutaman ensimmäisen vierailukerran ajan ihan vaan siksi, että alueen henkilöitymässä oli jotain omituisen määrittelemätöntä. Ylimääräistä, hän olisi halunnut sanoa.
Norja kääntyi katsomaan kyseistä personifikaatiota ja kyseenalaisti silloisen aistimuksensa jälleen kerran. Kautta kaikkien vanhojen hyvien jumalten, miten kukaan saattoi kuunnella Tanskan juttuja noin keskittyneenä ja suu hivenen auki? Se näytti hölmöltä, minkä lisäksi se lisäsi taatusti ilmaa Tanskan ennestään pollean itsevarmaan olemukseen.
Hyvä on, Islanti kuunteli Tanskaa ihan yhtä tarkasti, mutta Islanti oli vasta lapsi – puolet Tanskan jutuista menivät häneltä vielä aivan ohi.
Tai olivat menneet vielä jokin aika sitten, Norja korjasi itselleen. Kun Tanska oli kuvannut mistä Ymir-jättiläisen silvotuista ruumiinkappaleista mikäkin maailman osanen oli syntynyt, Islanti oli yhtä lailla kääntynyt katsomaan kohti peitettyä ikkunaa Tanskan päästyä aivonpaloihin, joista oli tullut pilviä. Oikeastaan, nyt kun Norja mietti asiaa tarkemmin, Islanti oli osoittanut aiemminkin suurta kiinnostusta Tanskan ja muiden kertomia tarinoita kohtaan, mutta sellaisia kai lapset olivat, imivät tarinat itseensä.
Norja ei välittänyt kuunnella. Hän tunsi myytit yhtä hyvin kuin Tanskakin, joten hänen ei tarvinnut. Sitä paitsi Tanska ei osannut kertoa mitään tarinaa lyhyesti, vaan aloitti aina maailmansynnystä asti (joka tosiaan sisälsi yhden silvotun jättiläisen) ja puhui iäisyyden ennen kuin pääsi varsinaiseen asiaan, minkä vuoksi Norja tunsi olonsa ikävystyneeksi.
Ehkä täällä kerrottiin erilaisia tarinoita? Se selittäisi, miksi Suomi seurasi niin herpaantumattomana jokaista Tanskan kantavalla äänellä eläytyen lausumaa sanaa. Norja pidätti haukotuksen sisällään. Kauanko juttu vielä jatkuisi? Hän olisi halunnut lähteä. Ruotsi oli ollut pihalla jo kukaties miten kauan ja jonkun pitäisi käydä katsomassa häntä ja todennäköisesti tuotava miesparka takaisin sisälle.
Niin kiivaasti kuin Ruotsi oli kiistellyt Tanskan kanssa siitä, että he pysähtyisivät tänne Roihujen rannikolle ja saanut tahtonsa läpi (jollain epäilemättä pitkään piilottamallaan ja panttaamallaan yliotteella Tanskasta, mistä Norja piti parempana olla tietämättä mitään), hän vietti huomattavan paljon enemmän aikaa kaikkialla muualla kuin tuvassa heidän kanssaan. Syy molempiin oli yksi ja sama: Suomi.
Vaitelias, mitään hätkähtämättömän jähmeä ja jopa hitaan oloinen Ruotsi muuttui levottomaksi, kiusaantuneeksi ja tukalaksi joka kerta Suomen läheisyydessä. Norja oli ollut vähällä naurahtaa ääneen tajutessaan sen ensimmäisenä, koska hän ei olisi ikinä, ikinä, koskaan, milloinkaan osannut kuvitella Ruotsin haksahtavan noin. Päinvastoin Norja oli ollut melkein valmis väittämään, ettei Ruotsilla ollut pehmeämmän puoleisia tunteita ollenkaan.
Tilanteen huvittavuus oli kuitenkin huvennut nopeaan Norjan tajuttua kuinka toivoton se oli. Ruotsi ei ollut kummoinen puhuja edes hyvänä päivänään ja pelkästään se, että Suomi katsoi hänen suuntaansa, sai hänet menemään entistä pahemmin lukkoon. Hyvin todennäköisesti Ruotsi ei ollut sanonut Suomelle vielä sanaakaan minään heidän retkistään täällä eikä Norja olisi hämmästynyt vaikka Suomi olisi kuvitellut monien muiden tavoin, ettei Ruotsi osannut puhua lainkaan.
Valitettavasti heillä ei ollut aikaa pitkään piirittelyyn ja tunnusteluihin. Miehet kaipasivat päästä jatkamaan matkaa kotiin. Jos Ruotsi ei saisi itseään kokoon tälläkään kertaa, hän joutuisi odottamaan taas vuoden tai pahimmillaan useamman ennen kuin saisi uuden mahdollisuuden.
Kiistan jälkimainingeissa, harmissaan häviöstään ja käskettyään alusta suuntaamaan maihin, Tanska oli lohkaissut Ruotsille: "Tuumitko sinä siitä blondista itsellesi orjaa?" ja luultavasti vain se, että Tanska oli nostanut Islannin syliinsä hetkeä aiemmin, säästi heidät uudelta, fyysisemmältä taistelulta ja laivan uppoamiselta hyiseen mereen. Norja ei olisi suin surminkaan ehdottanut Ruotsille samaa uudelleen, mutta mietti silti mielessään sen olevan kohta ainoa mahdollinen vaihtoehto, mikäli Ruotsi halusi asioiden etenevän mihinkään.
Jos Suomi olisi pelkkä ihminen... Norja suuntasi Suomeen arvioivan katseen, mistä Suomi ei tiennyt mitään, niin kokonaan Tanskan kertomus oli vienyt hänen huomionsa. Kyllä, noin vaaleista piirteistä saisi hyvän hinnan markkinoilla, enemmänkin, jos Suomen pusakan huppuun laskeutuvat hiukset olisivat edelleen yhtä pitkät kuin heidän ensimmäisellä kohtaamisellaan. Norjaa olisi äkkiä kiinnostanut kovasti tietää miten pitkät toisen hiukset todella olivat, mutta tukahdutti turhan uteliaisuuden nopeaan. Niin heillä kuin heidän miehillään oli pitkät, siististi hoidetut ja letitetyt hiukset, siinä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta silti Suomi oli onnistunut sysäämään heidät hämmennyksiin tultuaan esiin heidän eteensä ensikerran. Avonaisina yli vyötäisten ulottuvissa vaaleissa kutreissaan hän oli Norjasta näyttänyt melkein "näkymättömiltä" tai joltain suoraan metsästä ilmestyneeltä hengeltä.
Siksikö hän oli kuvitellut, että Suomessa saattoi olla jotain erilaista? Pelkkien hiusten takia?
Vai johtuiko se tirvaisusta, jonka Suomi oli antanut Tanskalle päin naamaa, kun Tanska oli tullut turhan lähelle ja kietonut kätensä hiuksiin noin vaan?
Se oli ollut yllättävää. Norja ei ollut uskoa, että niin pienen harmittomasta ja heiveröisen näköisestä hahmosta olisi ollut pistämään vastaan kenellekään tai millekään. Tanska sen sijaan ei ollut yhtä mielissään, vaan oli kampannut Suomen ja he olivat kierineet tappelemassa maassa, kun Ruotsi oli ennättänyt paikalle ja riuhtonut Tanskan takaisin jaloilleen. Suomi oli ollut ylhäällä silmänräpäyksessä ja kahden sydämenlyönnin ajan oli vaikuttanut siltä, että hän livahtaisi pakoon ja katoaisi metsänpeittoon. Norja ei vieläkään tiennyt, miksi hän oli jäänyt paikoilleen. Ehkä se johtui voittamattomasta uteliaisuudesta, jonka he, uppo-oudot muukalaiset, olivat herättäneet hänessä. Tai vieläkin paremmin siitä, mitä he olivat.
Norja oli pohtinut joskus aiemminkin mahtoivatko he olla ensimmäiset personifikaatiot, jotka Suomi oli olemassaolonsa aikana kohdannut. Ottaen huomioon miten harvaan asuttu, köyhä ja metsäinen hänen kaitsemansa maa-alue oli, se saattoi olla hyvinkin todennäköistä. Ei kai tänne kukaan halunnut jäädä, korkeintaan pysähtyä hetkeksi läpikulkumatkallaan jonnekin muualle.
Tanskan kädet kohosivat ylös elehtimään ilmaa ja Suomi nyökkäsi nousten paikaltaan lisäämään muutaman puun tulisijaan. Tehtyään sen hän palasi hetimmiten takaisin ja kuunteli Tanskaa edelleen rikkumattoman tarkkaavaisena. Islanti nojasi häneen unisena ja sai Norja valpastumaan. Hänen havaintojensa mukaan varmin tapa saada heidän isäntänsä tolaltaan oli tulla liian äkkinäisesti tai varoittamatta lähelle ja jos siihen vielä liittyi fyysinen kosketus, reaktio oli entistäkin voimakkaampi. Mikä ikinä siihen olikaan syynä, se ei kiinnostanut Norjaa karvan vertaa – jos Islantiin nyt sattuisi, hän katkaisisi Suomen luut varoituksia antamatta, tulkoon Ruotsi tai kuka hyvänsä hänen kimppuunsa sen jälkeen.
Se ei ollut tarpeen. Suomi ei tuntunut edes kunnolla huomaavan Islannin tekoa tai mahdollisesti se ei vaivannut häntä siksi, että Islanti oli lapsi. Tanska oli joskus huomauttanut jotain sellaista, että Suomi tuntui löytävän harvinaisen helposti yhteyden lapsiin ja Norja oli joutunut pitkin hampain myöntämään sen olevan totta. He olivat kerran olleet tekemässä kauppoja erään täkäläisen kylän ihmisten kanssa kun kauempana pihalla juuri ja juuri kuuloetäisyydellä leikkinyt lapsijoukko oli äkkiä ajautunut riitoihin. Tilanne äityi niin pahaksi, että he olivat käydä kiukkuisina tukkanuottaisille keskenään, kun Suomi oli kulkenut heidän ohitseen. Muutama sana ja lapset olivat leikkineet taas sulassa sovussa.
Sama juttu Islannin kanssa. Ei mennyt kuin pari tuntia heidän ensikohtaamisestaan ja Islanti oli alkanut puhua Suomelle kuin olisi tuntenut hänet iän kaiken. Eikä Islanti missään nimessä ollut järin avoin tai herkästi kiintyvä lapsi, kaikkea muuta. Norja ei vieläkään osannut päättää pitäisikö hänen laskea tapahtunut Suomelle viaksi vai ansioksi.
Oli miten oli, näkymä tuvassa oli niin rauhallinen, että Norja harkitsi nousevansa ja jättävänsä sen mennäkseen ulos. Ehkä hän voisikin? Mitään kummallista ei ollut tapahtunut. Ehkä Tanska oli vain halunnut päästä esiintymään loistavana saagailijana?
Ei, jotain ansaa Tanska viritti. Norja oli varma siitä. Hän ei ollut erehtynyt ilmeestä, joka oli käväissyt uudelleen Tanskan kasvoilla tämän ottaessa nahkaisesta, turkispäällysteisestä laukustaan – joka oli turhankin kätevästi Tanskan vierellä penkillä, vaikka oli tavallisesti jätettynä huoneen seinustalle heidän ollessa sisätiloissa – esille jotain ja kysynyt kaikella ulospäin suuntautuneella uteliaisuudellaan "Hei Suomi, oletko ennen nähnyt tällaista kasvia? Tiedätkö mikä se on?"
Suomi ei ollut tiennyt ja se olisi melkein voinut olla Tanskan juonen ydin. Tanska esiintyi mielellään viisaampana ja etevämpänä kuin muut eikä Norja ollut tehnyt havaintoa kasvista muutamilla lyhyillä maaston suuntaamillaan tarkkailukierroksilla (hän pyrki tekemään sellaisia tilaisuuden tullen uusilla alueilla ja oli nopea huomioissaan), minkä vuoksi hän oli valmis veikkaamaan hyvin vahvasti, ettei sitä kasvanut täällä.
Mutta mistä Tanska olisi tiennyt sen? Ja mistä lähtien hän oli kantanut mitään etäisesti kukilta muistuttavaa mukanaan?
Norja vaihtoi asentoaan seinustalla ja risti käsivartensa uudelleen luoden tuiman, pitkän silmäyksen Tanskan Suomelle antamaan varreltaan tikkumaiseen ainavihantaan nahkealehtiseen kasviin. Se oli misteli, puoliloinen, joka eli isäntäpuun oksilla. Norja oli nähnyt niitä muun muassa Britteinsaarilla ja kuullut paljon kertomuksia niitä koskien; talvellakin paljaiden, lehdettömien puiden keskellä vihreänä pysyvänä ja valkoisia marjoja kantavana sen uskottiin tuovan elinvoimaa ja lisäävän hedelmällisyyttä ja taitavan parantajan käsissä sen sanottiin auttavan monenmoiseen vaivaan.
Taitavan.
Norja havahtui painotukseen ja kylmänhiki nousi äkkiä hänen iholleen. Misteli oli myrkyllinen. Mitä kirottua se teki Tanskan hallussa?!
Sitten vieläkin hirveämpi ajatus jysähti häneen. Islanti! Eihän Islanti ollut syönyt marjoja tai lehtiä? Ei, hän oli vahtinut heitä koko ajan!
"Norja?"
Tanskan suuri kämmen puristui hänen hartiaansa käsivarsi suorana pysäyttäen hänet juuri ajoissa ennen kuin hän olisi lennähtänyt Suomen päälle.
"Norja, Islanti vain nukkuu" Tanska sanoi, kun Norja irrotti hänen kätensä itsestään ja kumartui pakotetun hillitysti Islannin puoleen nostamaan rentona retkottavan kalpean lapsen syliinsä.
"Tiedän" Norja mutisi vastaan. "Anteeksi" hän lisäsi säikyn näköiselle Suomelle, joka kuiskasi vapisevan ei-se-mitään.
Vetäydyttyään takaisin seinustalle Norja koetti vaivihkaa pulssia Islannin kaulalla. Hän kuuli kyllä Islannin hengittävän normaalisti ja vaikeuksitta, mutta kykeni rentoutumaan vasta tuntiessaan veren sykkeen sormenpäissään. Hullu Tanska. Mitä hän oikein ajatteli tuodessaan noin vaarallisen kasvin sisälle?
"Mikäpä tarkoitus myrkkykasvilla pohjimmiltaan on, muuta kuin tappaa?" peikko hyrisi pahantahtoisen tyytyväisenä hänen kuulonsa rajalla.
Norja pudisti päätään. Hölynpölyä. Ei Tanska voinut sellaista suunnitella.
…Eihän? Tanska saattoi olla yllättävän pitkämuistinen pikkumaisissa asioissa ja Norja olisi lyönyt koska tahansa vetoa siitä, että hän muisti edelleen kirvellen sen lyönnin, jonka Suomi oli antanut hänelle hiustensa koskemisesta, mutta silti Norjan oli hyvin vaikea uskoa, että Tanska yrittäisi myrkyttää Suomen yksistään sen takia. Tai edes siksi, että Ruotsi oli puskenut tahtonsa läpi ja he olivat tulleet tänne, vaikkei se ollut ollut ehdottoman välttämätöntä.
Norja vilkaisi sivusilmällä Suomea, joka pyöritteli misteliä mietteliäänä sormissaan. Uskomatonta, että noin pehmeä ja kiltin oloinen henkilöitymä oli ylipäätään onnistunut ilmestymään oleviin ja vielä säilymään elossa. Jos Norja oli raa'an rehellinen, hän oli useammin kuin kerran ajatellut itsekseen toisen olevan hivenen tyhmä – mutta ei missään nimessä niin tyhmä, että söisi myrkkymarjoja kenenkään yllytyksestä tai edes hajamielisyyksissään.
Tai ei ehkä tyhmä, se ei ollut oikea sana. Pikemminkin turhan hyväuskoinen ja luottavainen. Joka ainoa kerta kun he olivat tulleet maihin rauhallisin aikein, ei mennyt kauankaan, kun Suomi ilmestyi esiin (ja kääntäen: jos he tulivat ryöstäen ja raivoten, he eivät nähneet maan personifikaatiosta vilaustakaan). Niin oli tälläkin kertaa. Hyvä, että he olivat ehtineet astua ulos laivastaan, kun Suomi oli jo näkynyt kaukaisuudessa vilkuttamassa kättään mukanaan kärryt ja niillä valtava turkispino, valmiina kaupantekoon.
Pino oli ollut niin valtava, että Norja oli välittömästi olettanut sen olevan Suomen ihmisten hänelle kokoama. Sitten hän oli sattunut kuulemaan sivusta kuinka muutama heidän joukkoonsa kuuluva soturi oli hyrissyt tyytyväisenä käsiään yhteen hieroen ja kysynyt syytä siihen. He olivat viitanneet Norjaa tulemaan sivummalle ja kertoneet matalasti suupielestään mutisten, että näin hienoja turkiksia oli tarjolla vain silloin kun he tulivat maihin joku Suurista Suurin mukanaan. Eli toisin sanoen silloin, kun joko Ruotsi, Tanska tai hän itse osallistui henkilökohtaisesti mukaan matkalle. Ilman heitä miehet kohtasivat pelkästään tavallista väkeä ja tavara oli mitä milloinkin. Joskus hyvää, joskus huonoa.
Norja ei ollut koskaan tajunnut asiaa.
Niin kuin ei sitäkään, että kaupankäynti tuntui olevan Suomelle pelkkä sivuseikka erään toisen toiminnon noustessa sen yli – puhumisen. Turkiksista tietonsa jakaneet soturit olivat tehneet sen virheen, että olivat erehtyneet naurahtamaan siitä kertomisensa lomassa ja Norja oli luonut heihin kylmän ilmeettömän katseen pyyhkäisten vastaansanomattomasti pois heidän haaveensa muitten joukkoon palaamisesta. Painaen päänsä alas miehet olivat aloittaneet suupielestään mutisemisen uudelleen.
Kuunnellessaan heitä Norja näki sielunsa silmin toisaalta Suomen, joka saattoi olla aivan hiljaa melkein heidän lähtöönsä saakka kuin hänellä ei kieltä olisikaan ja puhua sitten viimeisellä mahdollisella hetkellä itsensä melkein henkihieveriin, yhtä hyvin kuin Suomen, joka alkoi puhua sillä sekunnilla heidät nähtyään ja jatkoi puhumista kuin ei saisi suutaan suljettua, kunnes silmissä alkoi näkyä kyyneliä ja hän vaikeni joko itse kesken lauseensa vajoten syvään hiljaisuuteen tai säikähti jotain ja nielaisi äänensä. Norja oli huomannut molemmat variaatiot, mutta ei ollut aiemmin tajunnut, miten kummallisena se ulkopuolisten silmissä näyttäytyi.
Heilautettuaan kädellään merkin, että hänen tietolähteinään toiminut kolmikko sai mennä, Norja oli yhden häilähtävän hetken verran tuntenut mielessään sääliä heistä erilleen jäänyttä personifikaatiota kohtaan. He olivat kaikki olleet yksin jossain vaiheessa eikä se raskaus ja ankeus unohtunut. Se kulki heidän mukanaan, heidän sisällään, kuin pieni koteloitunut hiekanjyvä. Aivan kuten kipukin.
Norja kiersi käsivartensa vaistomaisesti lujemmin Islannin ympärille suojatakseen itseään ja nuorempaa poikaa muistolta. Hirveä, viiltävä yksinäisyyden synnyttämä kipu. Norja oli täysin vakuuttunut, että juuri yksinäisyys koitui kokonaan ilman yhteyttä toisiin henkilöitymiin jääneiden henkilöitymien kohtaloksi. Yksinäisyyden vuoksi he kuolivat ja katosivat. Joka kerta kun heidän laivansa osuivat maihin autiolle, asumattomalta vaikuttavalle ja aiemmin kartoittamattomalle alueelle, mielikuvat siellä ennen heidän tuloaan hallinneiden personifikaatioiden haamuista täyttivät Norjan mielen, vaikkei hän oikeasti kyennyt näkemään vainajia, pelkkiä "näkymättömiä" vain.
Tanskan mukaan siinä oli ihan tarpeeksi. Hän ei erityisemmin pitänyt Norjan pohdinnoista siitä, mitä heille aikojen lopuksi kävisi. Elämä oli tarpeeksi vaikeaa sellaisenaan, siihen ei tarvinnut sotkea ylimääräisyyksiä. Soturit pääsivät Valhallaan ja jos se ei odottanut heitäkin, Tanska sanoi potkivansa haamupersauksia niin kauan, kunnes niin olisi. Norja pyöräytti silmiään itsekseen pelkästään muistellessaan paasausta. Tanskalla oli tapana toistella hänelle, että jos hän puuhastelisi liikaa kaikkien muiden kuin tämän maailman otusten kanssa, hän unohtaisi pian kokonaan miten puhuminen tällä puolen sujui. Yleensä Tanska jatkoi motkotustaan vielä sillä, että hän puhui jo nyt enemmän peikkojen kuin hänen kanssaan ja esitti loukkaantunutta.
Äkkiä Norjasta ei tuntunut enää lainkaan niin erikoiselta, ettei hän ollut kiinnittänyt huomiota Suomen hermoilevaan, ontuvaan ja yliyrittävään tapaan kommunikoida. Peikkojen kähinän, Ruotsin murahdusten ja Islannin kausittaisten puhumisjaksojen jälkeen siinä ei ollut mitään kummallista. Päinvastoin, jos mittariksi otettiin oudot tavat puhua, Suomi sopi heidän joukkonsa jatkoksi erittäin hyvin. Vielä paremmin itse asiassa, jos he pudottaisivat Tanskan pois. Tanska oli heistä neljästä ainoa, joka pääsi lähimmäs normaalia, mutta hän puhuikin sitten yhtenään, luultavasti siksi, että unohti muuten hengittää.
Norja havahtui ajatuksistaan peikon hihitykseen.
"Sinä hymyilet! Eikä viime kerrasta ole kuin, mitä? Sata vuotta?" peikko sihisi virnuillen hampaittensa välistä.
Norja veti ilmeensä takaisin vaikka oli varma, ettei ollut tehnyt minkäänlaista ilmettä. Peikko oli vain ikävystynyt siinä missä hänkin. "Haluatko, että kerron, missä sinä olet seuraavat sata vuotta, jos et jätä minua rauhaan lopuksi iltaa?"
Peikon kasvot repesivät entistä suurempaan virneeseen hänen hiljaa mutisemastaan vastauksesta ja nauraen kahta kovemmin kuin olisi kuullut hauskemmankin vitsin se katosi ja Norja tiesi sen pysyvän poissa.
"Sanoitko jotain?" Suomi kääntyi kysymään.
Norja pudisti päätään.
Ulkoa kuului kenkien kopistelua. Ohimenevä mutta selvästi havaittavissa oleva hymy piirtyi Tanskan huulille ja hän nousi jaloilleen täsmälleen samaan aikaan, kun Ruotsi astui sisälle yläruumis eteenpäin kumartuneena, ettei löisi päätään oven matalaan kamanaan.
"Menikö kaikki hyvin?" hän kysyi.
Ruotsi vilkaisi Tanskaa kummastuneena ja äännähti lyhyesti ravistaessaan lunta hatustaan.
"Hyvä, hyvä" Tanska totesi itsekseen tyytyväisenä. "Siellä on hirveän kylmä edelleen, eikö niin? Suomi, voisiko Islanti jäädä nukkumaan tänne? Olisi kurjaa herättää lapsi vain sitä varten, että hänet sullotaan tamineita täyteen ja kannetaan toiseen paikkaan nukkumaan."
Norja kohotti päätään terävästi. He eivät olleet koskaan jääneet yöksi asumukseen, joka oli osoitettu Suomen omaan käyttöön, eivät olleet edes yrittäneet. Siinä kulki raja, kirjoittamaton sääntö, eikä sen ehdottomuuden tai vahvuuden testaaminen ollut ennen tätä tuntunut tarpeelliselta. Minkä vuoksi Tanska halusi ylittää sen nyt?
Suomen violetit, yllätyksestä tai säikähdyksestä tavallisesta suurentuneet silmät kävivät hämillään vuorotellen heistä jokaisessa. "V-voi toki" hän kuiskasi ja nielaisi jatkaen hivenen vahvemmin "Minä voin vaikka jättää tuvan kokonaan teille. Tarkoitan, Norja haluaa kai jäädä tänne Islannin kanssa, niinhän?"
"Luultavasti" Tanska vastasi heidän puolestaan. "Mutta ei mietitä sitä vielä, laitetaan vaan Islannin makuusija valmiiksi ensin. Käykö?"
"Kyllä" Suomi nyökkäsi. "Oljet ja peitteet ovat täällä..."
Suomen mennessä näyttämään Tanskalle minne Islanti voisi mennä nukkumaan, Norja nousi ylös ja käveli Islanti yhä sylissään Ruotsin luo, joka oli siirtynyt ovensuusta tulisijan ääreen lämmittelemään ja seisoi selin tupaan. Norja käännähti seisomaan päinvastoin, lähinnä suojatakseen Islantia Ruotsin vaatteista hohkaavalta kylmyydeltä.
Jos Ruotsi olikin saanut itsensä rauhoitettua ulkona ollessaan, Tanskan sanat olivat selvästi saaneet hänet hermoilemaan taas ja siksi Norja lausahti hänelle hiljaa "Sinä ja Tanska voitte nukkua miesten luona."
Ruotsi nyökkäsi hitaasti. Toivottavasti se tarkoitti, ettei hän aikonut paeta suin päin ulos. Pelkkä sivusilmäys punaisiin, kohmeisiin käsiin, nenään ja kaistaleisiin kasvoissa ennustivat, että hän jäätyisi pian jääkalikaksi, jos tekisi niin toistamiseen. Varmuuden vuoksi Norja liikahti seisomaan Ruotsin eteen linjalle, joka vei suoraan ovelle, kun Tanskan kuuluva ääni kysyi Suomelta lupaa keittää Ruotsille tilkan vettä lämmikkeeksi.
"Mitä sinä oikein yrität?" Norja tiukkasi Tanskalta, kun mies lähestyi heitä.
"Miten niin? Etkö sinä näe, että Ruotsilla on kylmä? Vähän lämmintä juomista tekee hänelle hyvää! Vai mitä?" Tanska taputti Ruotsia hartiaan.
Ruotsi siirsi painoa jalalta toiselle ja koetti sanoa, ettei tarvinnut mitään, mutta Tanska oli sujuvasti kuuntelematta ja asetti pienen keittoastian tulen ylle.
"Onko tämä hyvä?" hän kääntyi varmistamaan Suomelta, joka oli tullut ääneti lähemmäs heitä tunkeutumatta kuitenkaan suoraan heidän joukkoonsa.
Suomi nyökkäsi ja lisäsi viitaten paikkaan tulisijan läheisyydessä sen toisella puolen "Islannin makuusija on valmis."
Norja puri hampaitaan yhteen. Ulkona oli kylmä, hän ei halunnut viedä Islantia palelemaan turhan päiten, mutta hän ei halunnut myöskään pelata suoraan Tanskan pussiin ja epäröi päätöksensä kanssa niin kauan, että Tanska ehdotti laskelmoidun huolettomasti voivansa kantaa Islannin hänen puolestaan. Norja kiersi kätensä vakaammiksi Islannin alla ja asteli kohti petiä. Hän nyhtäisi vastaukset irti Tanskasta heti kun olisi saanut pojan peiteltyä.
Tanskan oli täytynyt nähdä hänen synkästä ulkomuodostaan mitä tuleman piti, sillä hän käveli itse Norjaa vastaan ja heilautti päätään, että he menisivät sivummalle. Norja myötäsi ehdotusta ja oli valmis aloittamaan saman tien käännyttyään suurempaa miestä päin, mutta sulki suunsa huomattuaan empivän ja hermostuneen Suomen häälyvän heidän lähellään.
Tanska huomasi Norjan tuijotuksen ja kääntyi itsekin ympäri. "Älä piittaa Norjasta ja hänen pahaa huokuvasta aurastaan. Me emme aio tapella" hän vakuutti Suomelle hymyillen leveästi sanojensa päälle.
Suomi pudisti päätään lyhyesti. "Ei, minä… toimiiko se varmasti? Misteli?"
Hetkinen, mitä? Norjan ajatukset jarruttivat ja järjestäytyivät nopeasti uudelleen ja hän keskittyi kuuntelemaan sananvaihtoa tarkkaan.
"Misteli on koko taian avain, kaunokainen" Tanska vastasi mielevästi.
Suomen ilme sulkeutui ja ilmassa välähti tulevaisuudenkuva, jossa Tanska sai toisen tirvaisunsa häneltä, mutta Norjan pettymykseksi se ei muuttunut todeksi. Suomen suu asettui vakavaksi viivaksi ja hänen mietteliäiksi käyneet silmänsä häilähtivät Islannissa muuttuen huolestuneista päättäväisiksi. Suomi nyökkäsi itsekseen.
Tanskan möläytyksestään asti varpaillaan ollut asenne rentoutui, kun Suomi käännähti ympäri ja käveli takaisin pöydän ääreen istuutuneen Ruotsin luo, mutta huojennus ei ollut pitkäikäinen Norjan napatessa kiinni hänen korvastaan ja kiskaistessa.
"Ahgh, hemmetti, Norja!" hän ulahti.
"Mitä sinä olet kertonut hänelle?" Norja tiukkasi pitäen otteensa.
"Minäkö? En mitään – siis, siis muuta kuin sen, että meidän porukasta minä olen viisas ja neuvokas johtaja" Tanska kiirehti jatkamaan Norjan puristaessa sormiaan yhteen. "Ja että sinä olet salatiedon haltija ja Ruotsi on suurin ja voimakkain soturi, joka yksinään suojaa meitä kotimatkan vaaroilta – vaikka tietenkin minä olen vähintään yhtä taitava miekan kanssa, ellen parempikin, mutta viisaan johtajan tehtävät vievät aikaa, joten…"
Norja kiskaisi Tanskaa korvasta toistamiseen estääkseen häntä jaarittelemasta liian kauas päätarinasta.
"Ai! Mitä olin sanomassa? Niin, Ruotsi on siis meidän ainoa todellinen suojamme, mutta valitettavasti hän loukkasi jalkansa pahasti viime taistelussa eikä ole vielä toipunut kokonaan saamistaan vammoista."
Silkkaa puppua. Ruotsi ontui, koska hän pudotti tavarasäkin jalkansa päälle sinä päivänä kun he tulivat maihin. Norja siristi silmiään Tanskalle varoittavasti.
Tanska kohautti toista hartiaansa sen verran mitä hänen otteessaan kykeni ja onnistui ilmaisemaan sillä, että totuuden ja hänen versionsa eroavaisuuksissa oli kyse pelkistä mitättömistä yksityiskohdista. "Pääpointti on, että Suomi itse kysyi, mikä Ruotsin jalalle on käynyt. Tajuatko?"
"En. Sinä olet äärimmäisen surkea kertomaan tarinoita."
"Enhän ole! Kukaan ei ole parempi kertomaan tarinoita kuin minä! Odota vaan, joku päivä olen siitä maailmankuu – aii, sinä revit minulta kohta korvan irti!"
"Miten Ruotsin jalka liittyy siihen, mitä sinä kerroit Suomelle ja Islannille tänään illallisen jälkeen? Miksi sinä annoit mistelin Suomelle?"
Tanskan virnistys olisi voinut valaista pimeimmän maakellarin sen kaukaisempia nurkkia myöten, mutta silti hän yritti puhua kuin olisi ollut itse viattomuus. "Minä kerroin hänelle vain tarun Balderista."
"Idiootti!" Norja sihahti järkyttyneenä, päästi irti Tanskan korvasta ja käännähti nopeasti ympäri nähdäkseen mitä tuvassa tapahtui. "Miksi ihmeessä sinä kerroit siitä? Miksi sinä yrität tapattaa Ruotsin? Ja miksi sinä käytät Suomea välikappaleena? Et ikinä pääse Valhallaan noin kieron ja raukkamaisen teon jälkeen!"
Tanska katseli häntä huolestuneena. "Mistä sinä puhut?" hän kysyi kulmakarvat rypistyen ja painuen yhteen.
Norja ei jäänyt tuhlaamaan aikaa selittämiseen vaan lähti astelemaan kohti Suomea, joka oli juuri ojentamassa juomamukia. Mukia, joka oli takuulla täynnä mistelillä terästettyä juomaa.
"Odota!" Tanska tarttui häntä hartiasta ja kiskaisi Norjan takaisin. "Minä tajusin. Sinä mietit Balderin tarinan loppua, eikö niin? Sitä, missä hän kuolee mistelistä tehtyyn aseeseen ja niin edespäin? Minusta se on kamalan ikävä loppu, olla nyt vainaana Ragnarökin loppuun, varsinkin kun Balder ei edes tehnyt mitään pahaa ansaitakseen kolkon kohtalonsa, joten minä muutin sen. Muut jumalat onnistuvat kovien ponnistustensa jälkeen herättämään Balderin eloon ja hänen äitinsä Frigg nostaa mistelin käsiinsä ja julistaa, että tästä lähtien ne, jotka suutelevat mistelin alla, ovat siunattuja hyvällä onnella."
Norja availi suutaan.
"Häikäisevän nerokasta, tiedän" Tanska vastasi tulkiten hänen reaktionsa täysin väärin. "Tarkoitan, että misteli, joka alussa oli kaiken pahan alku, onkin lopussa kaiken hyvän lähde. Siinä vasta on kunnon juonenkäänne!"
"Sinä… Sinä sanoit Suomelle, että…"
"Jep!" Tanska totesi itseensä äärimmäisen tyytyväisenä kädet rehvakkaasti lanteilla ja kohotti leukansa ylös.
"Miksi?" Norja kuiskasi ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hän ei kestäisi katsoa tätä. Ei mitenkään.
"Siksi ystävä kallis" Tanska sanoi laskien käsivartensa hänen hartialleen ja kumartuen hänen tasolleen, "että minä en ole aivan niin typerä kuin sinä luulet. Ainoa syy, miksi minä en halunnut pysähtyä, oli se, että minä tiesin, ettei siitä ole mitään hyötyä. Katso nyt Ruotsia. Ihan kipsissä, kaveri-parka" Tanska huokaisi päätään pudistellen ja Norja tirkisti sormiensa välistä miten Ruotsi tuijotti itsepintaisesti pöytää niin paikalleen jähmettyneenä, että oli ihme jos hän kuuli sanaakaan lähellään höpöttävän Suomen puheista. Saattoi olla, ettei hän edes hengittänyt.
"Miten?" Norja kysyi tarkoittaen, miten Tanska oli saanut Suomen uskomaan ja suostumaan ideaansa.
"Minä liioittelin jäljellä olevan matkan vaarallisuutta siinä vaiheessa, kun Islanti oli nukahtanut ja sain sen kuulostamaan siltä, että ne uhkasivat ennen kaikkea pikku-Jäätä. Lapset ovat Suomen heikko kohta, se upposi heti. Sitten selitin mistelin taian olevan erityisen voimakas jos suudelma tapahtuu personifikaatioiden välillä, mutta että Ruotsi on liian itsepäinen myöntämään heikkouttaan tai ottamaan suudelmaa vastaan keneltäkään meistä, koska me olemme käytännössä veljiä keskenämme. Se oli huterin kohta koko tarinassa, pelkäsin, ettei se mene läpi, mutta tässä sitä ollaan" Tanska totesi tyytyväisenä pitkän selostuksensa lopuksi. Sitten hän lisäsi vielä tuumivampaan sävyyn "Oikeastaan Suomi on oikea sankari. Hänen tekonsa pelastaa meidät kaikki."
Norja tyrkkäsi Tanskan kauemmas. Mokoma häikäilemätön, moraaliton paskiainen…! Norja oli aivan varma, ettei Suomi edes kunnolla tiennyt mitä kaikkia merkityksiä suuteleminen piti sisällään. Häntä oli taatusti suojattu elämän likaisemmilta ja lihallisemmilta puolilta, näkihän sen tyhmempikin miten viaton – ja herkkäuskoinen! – hän oli.
Keskemmältä tupaa kuului kolahdus juomamukin kaatuessa ensin pöydälle ja kieriessä siitä lattialle. Tanska voihkaisi pettyneenä. Norja kääntyi katsomaan huoneeseen.
Ruotsi oli kohonnut puoliksi seisovaan ja puoliksi istuvaan asentoon ja puristi lujasti Suomen olkavarsia pitäen hänet käsivarren mitan päässä itsestään. Misteli oli lattialla heidän jalkojensa vieressä, juomamuki näkyi juuri ja juuri pöydän alta ja kaatunut juoma tipahteli vuolaina pisaroina pöydänreunalta. Sekä Ruotsi että Suomi olivat kumpikin jähmettyneet omiin järkytyksiinsä ja Norja näki oman paikkansa ja pöydän välisestä etäisyydestä huolimatta miten Ruotsin niska hohti punaisena ja saattoi kuvitella miten Suomen silmät täyttyisivät pian kyynelistä pettymyksen tai pelästyksen vyöryessä järkytyksen yli.
Helvetinmoinen sotku. Helvetin Tanska! Norja ajatteli ja sitten Suomen kyyneleet tulivat, koska Ruotsi päästi hänestä otteensa kuin olisi polttanut kätensä ja paukahti ulos niin äkisti, että ovi jäi auki hänen jäljestään.
"Sinä haet hänet takaisin. Heti" Norja sähähti Tanskalle ja puski hänet selästä liikkeelle. "Vaatteet mukaan. Ja jos Ruotsi päästää sinusta ilmat lopullisesti pihalle, minä en asetu häntä vastaan, koska sinä olet ansainnut kohtalosi."
Tanska ei vastannut sanaakaan, vaan haali kiireen vilkkaan vaatteensa niskaan, otti Ruotsin hädin tuskin edellisestä ulkona käymisestä lämmenneet vaatteet kainaloonsa ja painui ulos.
Islanti ynähti "Isoveli?"
Norja meni hänen luokseen, kumartui hänen viereensä ja veti peitteen paremmin hänen ylleen. "Kaikki hyvin, nuku vaan. Tanska on ääliö ja möhläsi isosti, kuten tavallista."
Islanti naurahti hennosti ajatukselle hölmöstä Tanskasta, käpertyi pienemmäksi ja sai uudelleen unenpäästä kiinni. Norja jäi hänen luokseen. Hän ei uskaltanut nousta ja kohdata sitä mitä tuvassa oli ihan heti ja toivoi Tanskan älyävän olla palaamatta takaisin. Lopulta hän kuitenkin nousi ja kääntyi.
Suomi istui pöydän ääressä ja pelkästään hänen hartioidensa asento paljasti hänen uppoutuneen syvälle murehtiviin ajatuksiin. Norja koetti pitää tarkoituksella tavallista kovempaa ääntä kävellessään, jottei säikäyttäisi häntä tullessaan pöydän luo, mutta Suomi lennähti siitä huolimatta ylös paikaltaan kuin olisi kokonaan unohtanut niin itsensä kuin ympäristönsä ja sen, ettei ollut yksin. Kuten luultavasti olikin. Norja ei ottanut sitä itseensä, vaan odotti, kunnes näki tunnistamisen näkyvän Suomen kasvoilla ja jatkoi vasta sitten lähemmäs, hitaasti ja avoimen rauhallisin aikein. Huojennuksekseen hän huomasi, ettei Suomi ollut itkenyt. Se olisi ollut tukalaa. Norja ei kokenut olevansa kovinkaan kaksinen lohduttaja.
"Anteeksi, istu vaan, jos tahdot. Toinen puoli on ihan kunnossa" Suomi selitti häthätää elehtien levottomasti ja kiirehti kuivaamaan penkkiä ja pöytää. "Vai haluatko mieluummin käydä nukkumaan? Tarvitsetko jotain? Minä voin auttaa sinua, hetki vain" Suomi lupasi katsahtaen häneen nopeasti samalla kun kyykistyi ja kurottui nostamaan mukin lattialta pöydän alta.
Norja pudisti päätään, näki mistelin lojuvan edelleen maassa ja poimi sen käsiinsä suoristuen ylös yhtä aikaa Suomen kanssa. Suomen katse häilähti sivuun ja pysyi poissa. Hän selvästi toivoi, että olisi ehtinyt siivota mistelin ennen Norjaa, mutta koska se ei ollut enää mahdollista hän pyysi anteeksi.
Norja ei vastannut mitään. Hän ei oikeasti ollut keksinyt miten selittäisi tilanteen tai mistä aloittaa.
Tuvassa vallitseva hiljaisuus sai Suomen olon muuttumaan entistä pahemmaksi ja syyllisemmäksi ja niin hän herkesi puhumaan huolissaan, katkonaisesti "…minä yritin vain auttaa, ihan totta, minä en tarkoittanut... epäonnistuin. Minä olen niin pahoillani! Jos teidän matkanne vaikeutuu, sen takia, mitä minä –"
"Ei" Norja sanoi lyhyesti, tylysti jopa, saadakseen Suomen vaikenemaan. Suomi inahti ja hiljeni. Norja huokaisi raskaasti. Sitten hän oikaisi hartiansa ja viittasi Suomea istumaan pöydän ääreen. Suomi istahti varovasti penkin laidalle. Norja istui sen toiseen päähän kauemmas kastuneesta kohdasta ja laski mistelin pöydälle. Sitten hän kaivoi vyöstään roikkuvasta pienestä nahkapussukasta puisen hyrrän, jolla Islannilla oli tapana leikkiä, ja asetti sen mistelin viereen. Vilkaistuaan, että Suomi seurasi mitä hän teki, Norja selitti "Tällä hyrrällä, kupilla jota pidät kädessäsi ja mistelillä on yhtä paljon taikavoimia. Toisin sanoen ei yhtään."
Suomi vilkaisi esineitä ymmällään. "Mutta Tanska sanoi..." hän aloitti vaieten uudelleen Norjan kohottaessaan kämmentään keskeyttävästi.
"Ensimmäinen asia, joka Tanskasta tulee tietää, on se, että suurimmaksi osaksi hän puhuu pelkkää roskaa" Norja julisti ja tuijotti Suomea pitkään. Suomi laski katseensa alas ja jäi tuijottamaan misteliä pöydällä.
"Tanska huijasi minua?" hän totesi viimein epäröivästi ja kysyvästi.
Norja vahvisti lauseen nyökkäyksellä.
"Mutta miksi?"
"Mene ja tiedä" Norja mutisi epäselvästi. Hän ei ollut lainkaan varma tulisiko hänen selvittää Tanskan mahdollisia motiiveja tarkemmin. Itse asiassa häntä hieman hirvitti mihin kaikkeen heidän keskustelunsa voisi siitä ajautua eikä ollut valmis käymään niistä puoliakaan. Tuvassa oli jo hämärää, mutta silti Suomen vilpittömän epäuskoinen ilme onnistui saamaan Norjan olon niin kiusalliseksi, että hänen teki mieli näpertää hyrrää jotain tehdäkseen ja harhauttaakseen itseään. Tietenkin hän pidättäytyi moisesta lapsellisuudesta.
"Ja teidän kotimatkanne –?" Suomi kysäisi äänellä, josta kuuli hänen aavistavan vastauksen.
"Ei pidä sisällään mitään sen suurempia kauhuja tai vaaranpaikkoja, ainoastaan tavallisia riskejä, mitä matkantekoon aina kuuluu."
"Ilkeää!" Suomi puhahti ja mutisi vielä jotain, mitä Norja ei kuullut. Niin kurja kuin Tanskan temppu olikin, Norja oli tavallaan tyytyväinen, sillä se oli antanut Suomelle opetuksen, jonka hän muistaisi varmasti vielä myöhemminkin: ihan kaikkea kuulemaansa ei pidä uskoa.
Ja se, Norja päätti nousten ylös, saisi riittää tällä kertaa. Hän ojensi kättään kohti hyrrää pysäyttäen eleensä kesken kaiken ja sulki sormensa ilmaan hyrrän yläpuolella. Hitaasti hän veti kätensä takaisin. "Minä menen muiden luo. Jos se käy, että Islanti nukkuu täällä, niin –" Norja puristi suunsa kiinni sanomatta loppua ja harppoi sen sijaan rivakasti ovelle ennen kuin muuttaisi mielensä. Ulkona oli kylmä, Islannilla ei olisi mitään hätää, vaikka nukkuisi täällä.
Suomi hypähti jaloilleen. "Norja, kaksi asiaa vielä!" hän pyysi hätäisesti ja käveli hänen peräänsä.
Norja kiskaisi piisamiturkishatun päähänsä ja loi häneen viileän katseen, joka kysyi No?
"Minä, siis sitä vaan, että tarvitseeko Islannin yöllä käydä – siis tuleeko hänelle hätä tai pitääkö minun herättää hänet –?"
Norja pudisti päätään lyhyesti astuen lähemmäs ovea. Islanti ei ollut koskaan ollut yökastelija.
Suomi nyökkäsi, veti henkeä, avasi suunsa – ja sulki sen epäröiden. Sormet näpräsivät hermostuneina puseron hihoja. Kun hän viimein onnistui puhumaan, hänen äänensä kuului juuri ja juuri. "L-luuletko… onko Ruotsi minulle vihainen? Sen takia, mitä minä melkein… Hän näytti siltä. Hän näyttää aina siltä. ...Vihaiselta ja... pelottavalta."
"Se on hänen perusilmeensä" Norja tokaisi ja irvisti itsekseen Suomen nyökätessä pienesti ja painaessa päänsä alas. Kiroten värikkäästi Tanskaa mielessään Norja lausui hitaasti "Minä – minä en usko Ruotsin olevan vihainen sinulle. Tanskahan se on enemmän syypää. Mutta."
Suomi tuijotti Norjaa odottavana, silmät suurina. Tämä olisi niin paljon helpompaa, jos hän ei näyttäisi tuolta, Norja mietti kiemurrellen sisimmässään. Miten Tanska oli pystynyt latelemaan valheellisen sepitteensä Suomelle niin helposti?
"Mutta suudelmissa on sellainen juttu, että niitä ei pidä jaella liian kevyesti. Ne ovat arvokkaita. Aika ja paikka ja henkilö on valittava tarkasti. Muista se" Norja töksähti ja astui ovesta pakkasyöhön. Se ei ollut maailman parhain selitys monimutkaiseen aiheeseen Norja myönsi ohuen lumikerroksen narskahdellessa saappaiden alla, mutta lohdutti itseään sillä, että tuskinpa Suomen tässä vaiheessa tarvitsi enempää tietääkään ja että aikanaan asia valkenisi hänelle tavalla tai toisella, kuten kaikille muillekin.
Korkealla taivaankannessa tähdet säihkyivät kylminä ja terävinä. Norja pyyhkäisi turkishattuaan kauemmas silmiltään ja kohotti kasvonsa ylös lujittaen jo tuvassa Tanskan nojatessa painavana hartioihinsa tekemänsä päätöksen: seuraavalla kerralla hän pitäisi idioottia entistä tarkemmin silmällä ja oikeasti kuuntelisi, mitä hän päästeli suustaan, niin ettei mitään tällaista pääsisi tapahtumaan uudelleen.
.
.
He lähtivät varhain seuraavana aamuna, viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen kuin sää muuttui pahaksi ja kylmä vuodenaika hyökkäisi seudulle toden teolla.
Norja oli aluksi hämmästynyt huomatessaan Islannin miehistön seassa heidän laittaessaan laivaa lähtökuntoon, mutta harvinaisen hyvällä tuulella olevan Islannin kerrottua Suomen saattaneen hänet perille aivan vastikään, Norja aavisti, ettei Suomi tulisi hyvästelemään heitä. Niin oli luultavasti parasta.
Tunnelma oli vaisu ja jähmeähkö, kun he erkanivat rannasta ja kuin ennalta sovitun sopimuksen mukaisesti he vetäytyivät kukin eri puolille venettä. Tanska jutteli pelkästään miehistön kanssa ja yritti pysytellä poissa erityisesti Ruotsin tieltä, mutta vältteli myös Norjan seuraa. Se sopi Norjalle mainiosti. Hänellä oli ollut vaikeuksia nukahtaa yöllä pyöritellessään mielessään yhä uudelleen sitä, mitä Suomen tuvassa oli tapahtunut (ja murehtiessaan olisiko Islanti hädissään, kun ei aamulla herätessään ensimmäiseksi näkisi heitä) ja nuokkui nyt väsyneenä paikallaan koettaen piilottaa haukotukset hihaansa. Hän oli juuri saanut tukahdutettua yhden, kun Islanti ilmestyi hänen viereensä.
"Tässä" Islanti sanoi ja työnsi jotain hänen käsiinsä.
"Mikä tämä on?" Norja kysyi kohottaen outoa kääröä.
"Se on Suomelta. Katso, minä sain tällaisen!" Islanti näytti iloisena mustaa, sinisenä ja vihreänä kiiltelevää harakan sulkaa ja esinettä, joka näytti veistetyltä lintupatsaalta. Norja oli katsellut hänen leikkivän jollain pitkin aamua ojentaen välillä käsiään ylös ja laskien ne sitten alas vauhdikkaasti ja oivalsi viimein mistä siinä oli ollut kyse. Islanti jopa näytti hänelle miten lintu sai siivet, kun sen selkää kosketti sulalla ja kuinka se kiisi hurjan ilmasyöksyn läpi. Norja hymyili esitykselle.
"Onko Ruotsi kunnossa?" Islanti kysyi nostaessaan sulan pois ja työntäessään sen vyöhönsä. "Voinko minä mennä hänen luokseen?"
"Voit. Mutta älä häiritse häntä kauan. Ruotsi haluaa varmaan olla tänään yksin."
"Koska hän on surullinen?" Islanti kysyi tuijottaen Ruotsin suuntaan.
Norja räpäytti silmiään ja kääntyi itsekin katsomaan. Ruotsin mielialoja oli aina vaikea havaita, koska hänen ulkoinen olemuksensa ei juurikaan heijastanut sitä mitä hän tunsi ja ajatteli, mutta suru saattoi ikävän, hämmennyksen ja Tanskalle suunnatun kitkerän pettymyksen ohella hyvinkin olla yksi osa sitä sekaista sykkyrää, jota Ruotsi kantoi sydämensä päällä toimittaessaan tehtäviään rutiinien voimalla. Vaikka Norja ei itsekään ollut mikään suupaltti eikä suurten tunteellisten tunnustusten tekijä, hän oli välistä huolissaan Ruotsin puolesta ja toivoi, että joku päivä Ruotsi löytäisi reitin ulos kuorestaan.
Islanti veti syvään henkeä ja lähti kulkemaan päättäväisenä toista isoveljeään kohti samaan aikaan kun suuremmat, mutta arkailevat askeleet lähestyivät Norjaa ja pysähtyivät hyvän matkan päähän.
"Norja?" Tanska kysyi äärimmäisen varovaisesti ja Norja päätti, että se oli tarpeeksi nöyrästi lausahdettu. Hän äännähti lyhyesti kuuntelevansa ja kääntyi Tanskaan päin. Tanska yllättyi siitä, piilotti jotain selkänsä taakse ja köhi hetken vaikeana ennen kuin pyysi anteeksi.
Norja tuijotti häntä ilmeettömästi. Hän halusi Tanskan tuntevan vielä hetken olonsa piinalliseksi, mutta ei jatkanut sitä kauan, koska tiesi kuinka kovia paloja torjunta ja huomiotta jättäminen luonteeltaan seuralliselle Tanskalle olivat. Tanska hymyili huojentuneena nähdessään hänen myötämielisen, hyväksyvän nyökkäyksensä, mutta vakavoitui heti sen perästä ymmärtäen olla kokeilematta onneaan liikaa.
"En jää häiritsemään sinua enempää, halusin vaan kysyä… Saitko sinäkin äsken lahjan Suomelta? Toiko Islanti sinulle sellaisen?"
"Toi" Norja vastasi lyhyesti ja näytti saamaansa kääröä Tanskalle.
"Aika, hmm, outoa, eikö?" Tanska kysyi empien. "Ei hän ole aiemmin antanut sellaisia, en muista ainakaan. Mitä sinä – tarkoitan, aiotko avata sen?"
Siitä siis oli kyse, Tanskan uteliaisuudesta. Norja huokaisi mielessään ja avasi käärön vetämällä sen ympärille solmitun narun auki. Sen sisältä paljastui vyöhön kiinnitettävä nahkapussi, melko hyvälaatuinen vieläpä Norjan arvion mukaan. Ne tulivat aina tarpeeseen, mutta Norjalle tuli hassu tunne, että Suomi oli erityisesti ajatellut juuri häntä: varmastikin hän oli nähnyt kuinka heistä juuri hän piti huolta kaikista pienistä ja tallessa pidettävistä esineistä.
Tanska näytti mietteliäältä ja tuijotti Islannin ja Ruotsin suuntaan. Islanti esitteli Ruotsille parhaillaan saamaansa lelulintua selostaen siitä eleistä päätellen saman, mitä oli selostanut Norjallekin. Ruotsi seurasi tarkasti pidellen saamaansa pakettia sylissään lepäävissä käsissään ja huolimatta siitä, miten vaikeaa Ruotsia oli tulkita ulkoisista merkeistä, jokin hänen käsiensä asennossa kieli selvästi kuinka merkittävänä hän lahjaa piti. Se oli kallisarvoinen sellaisenaan eikä sen sisällön selvittäminen poltellut Ruotsia lainkaan. Se oli täysin toisarvoista.
"Sinun on aivan turha käydä kysymässä, mitä hän sai, Ruotsi ei tule avaamaan pakettiaan ihan heti" Norja tulkkasi tilanteen Tanskalle ja lisäsi mielessään ääneti: jos koskaan.
"Eipä kai, ei" Tanska tuumasi itsekseen hitaasti. "On se silti outoa…"
"Mikä?"
"Se, että miksi minä sain risuja ja kiviä ja jäisiä kokkareita?" Tanska sanoi, siirsi kätensä selkänsä takaa ja näytti pakettinsa sisällön Norjalle.
Norja ei nauranut usein ääneen, mutta tuona aamuna hänen naurunsa kaikui kauas kirkkaana ja kuuluvana kylmän meri-ilman mukana.
.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti 2:
Norjalaisten kertomissa vitseissä suomalaiset ovat niitä kaikkein hölmöimpiä hölmöjä, jotka epäonnistuvat joka kerta kaikessa mitä tekevät (vertaa suomalaisten kertomat ruotsalaisvitsit). Vaikka Hetalia-animessa ei ole juurikaan näytetty Pohjoismaiden suhteita erikseen toinen toisiinsa tai muihin Hetalia-hahmoihin (Pohjoismaat kulkevat aina laumana), niin omaksi headcanonikseni muodostui melko pian se, että Norja piti tai pitää Suomea hivenen tyhmänä. He tulevat kyllä hyvin toimeen, mutta välillä Norja vaan ajattelee jonkin Suomen intomielisen tai hassun tempaisun edessä viileästi ja hivenen kyynisesti: Suomi, oikeasti?
Tanskalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset (islantilaisten kera) olivat viikinkejä. Suomalaiset eivät. Siitä tulee vähän ulkopuolinen ja yksinäinen olo, eikö? Mielestäni Hetaliassa toistuu sama kuvio: Pohjoismaita ovat Tanska, Ruotsi ja Norja Islannin kera (koska Hetalian Norja pitää pikkuveljestään huolta) ja sitten on Suomi, joka yrittää kovasti olla mukana, mutta selvästi putoaa hieman kärryiltä muiden yhteisistä jutuista. (Totta kyllä, niin putoilee Islantikin toisinaan, koska hän on nuorin ja asuu kauempana kuin muut, mutta isoveljet pitävät hänestä huolta, joten ei hätää.)
Yksi tämän ficin pointti oli kuvata Suomen kohdalla tuota eroa, erillisyyttä, jopa jonkinlaista yksinäisyyttä ja kaipausta kuulua porukkaan.
.
Varsinaisen alkukipinän tämän ficin kirjoittamiselle antoi kuitenkin se, kun luin, että mistelin alla pussaamisen perinne on lähtöisin Pohjoismaista. Olin yhdistänyt sen mielessäni aina Isoon-Britanniaan ja säikähdin perin pohjin, kun kuulin, että ei, täältä se on lähtöisin. Ei Suomessa kukaan ikinä...!
Ei niin. Se oli taas Tanska, Ruotsi ja Norja (plus Islanti) ja heidän skandinaavinen mytologiansa Odinista, Thorista ja kumppaneista.
Kun toivuin järkytyksestäni, aivoni alkoivat kehrätä näkyä Tanskasta kertomasta misteliin liittyvää tarinaa ihan vaan nähdäkseen saako sen menemään kuulijaansa täydestä ja Norjasta, joka ei ole lainkaan iloinen asiasta...
.
Myytti mistelistä ja Balderista (tai Baldurista) menee ilmeisesti oikeasti niin, että hyvä ja viaton jumala nimeltä Balder näkee pahoja unia maailmanlopusta ja omasta ennalta ennustetusta kuolemastaan ja hänen äitinsä, rakkauden ja lempeyden jumala Frigg, pyytää kaikilta maailman maasta kasvavilta kasveilta (ja ilmeisesti muiltakin eläimiltä ja esineiltä), etteivät he satuttaisi hänen poikaansa ja kaikki lupaavat niin - paitsi misteli, joka ei kasva maasta ja niinpä siitä valmistuu lopulta se ase joka surmaa Balderin. Jotkut myöhemmät kertojat ovat lisänneet tarinaan onnellisemman lopun, jossa Balder onnistutaan suurin yhteisin ponnistuksin herättämään henkiin, minkä jälkeen Frigg ottaa mistelin ja julistaa pussaavansa hyvää onnea kenelle hyvänsä sen alla.
Toisen kertoman mukaan muinaiset kelttiläiset ovat yhdistäneet uskomuksissaan mistelit, hyvän onnen ja pussaamisen. Kelttiläiset asuivat muun muassa Skotlannissa ja Irlannissa, jotka kuuluvat Britteinsaariin, joihin puolestaan muinaiset norjalaistaustaiset viikingit ensisijaisesti matkasivat (joskin keltit elivät kauan ennen viikinkejä, jos oikein ymmärsin).
Täyttä varmuutta siitä, mistä perinne mistelin alla pussailuun on lähtöisin, ei tiedetä.
.
Viikingeistä vielä. Siinä vaiheessa kun viikingit olivat purjehtineet jo vaikka minne ja piinanneet, ryöstäneet ja vallanneet ties kuinka kaukaisia maita, oli yksi paikka, joka jäi varsin vähäiselle huomiolle: Suomi.
Jotkut ovat ajatelleet sen johtuvan siitä että olimme niin kovia, että jopa viikingit saivat meiltä selkään, mutta ei. Me olimme tylsä, karu, epäkiinnostava, köyhä ja harvaan asuttu paikka ja siksi tänne ei halunnut tulla kukaan. Viikinkiaikaisiin kirjoituksiin on kuitenkin jäänyt joitain mainintoja Suomesta. Suomea on kuulemma kuvattu ainakin sanoilla Roihujen rannikko, koska silloiset suomalaiset sytyttivät rannikolle joka kerta viikinkilaivoja nähdessään soihtuketjun varoittamaan niiden tulosta, että ihmiset tiesivät paeta piiloihin.
Harvat kohtaamiset viikinkien olivat enimmäkseen rauhallisia ja kaupantekoon keskittyviä.
.
Virheet yllä mainituissa selityksissä ovat mahdollisia.
