Ikäraja: K+/T
Genre: draama, perhe, ystävyys
Varoitukset: surullinen tunnelma
Tiivistelmä:
Odottamattomat uutiset viskaavat Kugelmugelin yhtäkkiä takaisin vuoteen 2015. Hän ei vieläkään kyennyt juomaan maitoa.
Luku 1: Kugelmugel
.
-Helmikuu 2019-
.
Kugelmugelilla ei ollut ovikelloa. Hän oli hankkinut sellaisen kokeeksi, mutta sen kimeä, teennäinen pim-pom! oli ärsyttänyt häntä tavattomasti jokaisena niistä harvoista kerroista, kun joku soitti sitä, ja niin hän oli lopulta irrottanut sen. Koputtaminen oli riittänyt ennenkin ja sai luvan riittää myös jatkossa. Ja kyllä se riittikin, jos vierailija oli kärsivällinen ja jaksoi jatkaa koputtamista niin kauan, että hän kuuli sen.
Kugelmugel luisteli villasukat jalassaan ovelle. Hänen talonsa lattiat eivät olleet vetoisat, mutta helmikuinen yö (tai päivä, Kugelmugel ei ollut varma kumpi juuri nyt oli) oli viileä ja hän nukkui villasukat jalassa, koska sai paremmin unta kun hänen jalkansa olivat lämpimät. Avatessaan lukkoa ulko-ovesta koputus oli lähellä jyskytystä ja Kugelmugel ihmetteli kenellä oli hänelle niin kiireistä asiaa, ettei malttanut käyttäytyä sivistyneesti.
Hän järkyttyi, kun hänen metallikaiteisilla, lumisilla portaillaan seisoi Itävalta. Silmälasipäisen miehen takki oli auki, kaulahuivi oli mitenkuten ja otsa kiilsi hieman, aivan kuin hän olisi tullut niin kiireellä, että oli juossut ja hikoillut. Mikä ei voinut pitää paikkaansa. Itävalta ei juossut eikä pitänyt kiirettä. Hän asteli aina omaan rauhalliseen tahtiinsa antamatta minkään hoputtaa itseään.
"Kugelmugel, joko sinä kuulit?" Kylmä ilma sai hengityksen huuruamaan valkoisina pilvinä.
Kugelmugelilla ei ollut aavistustakaan mitä Itävalta tarkoitti ja pudisti päätään. Hän oli herännyt kahden aikaan yöllä inspiraatioon ja ollut ateljeessaan siitä lähtien työstämässä uusinta projektiaan kuuntelematta radiota, katsomatta televisiota, käymättä netissä, lukematta uutisia. Hän ei tiennyt edes paljonko kello oli.
Ulkona näytti pimeältä, katuvalot loistivat yhä. Niiden valo luultavasti osui Itävallan silmälaseihin saaden ne välkähtämään huolestuneina. Pelkkä näköharha. Kugelmugel piti ajatuksesta kiinni, vaikka hän näki Itävallan ilmeen ja hänen sydämensä käpertyi pienemmäksi pahasta aavistuksesta.
"Hutt Riverin pomo on…"
Itävallan suu liikkui, joten hän puhui yhä. Kugelmugel ei kuullut sanaakaan. Hän seisoi oviaukossa ja tuijotti tyhjästi eteensä puristaen ovenkahvaa tiukemmin kädessään. Sitten hän päästi siitä irti, kääntyi, jätti oven auki ja Itävallan ovelle.
Hänen piti soittaa. Hänen piti soittaa, mutta kenelle? Molossialle? Wylle? Puolalle? Tiesivätkö he jo? Tiesivätkö kaikki, että…
Möhkäle Kugelmugelin kurkussa kasvoi, esti häntä hengittämästä. Hänen kämmeneensä sattui, hän puristi vanhaa matkapuhelintaan – niin vanhaa, että se oli täysin "älytön", sen uusin ja hienoin ominaisuus aikanaan oli ollut se, että sen näyttö oli värillinen – vapisevassa kädessään liian lujaa, mutta ei saanut hellitettyä sitä. Hänen kätensä oli jähmettynyt, jäykkä, hän ei saanut edes nostettua puhelinta korvalleen. Silmiä poltti. Näkyi pelkkää sumeutta.
Hutt River oli maininnut pomonsa, prinssi Leonardin, sairastaneen pidemmän aikaa, mutta mitä sairaudet muka enää olivat tänä aikana: kaikkeenhan oli lääke! Hutt River itsekin oli ollut toiveikas, joten miksi – miksi –
Äkkiä Kugelmugel tunsi, että oli vuosi 2015 uudelleen. Maito oli ollut loppu ja hän oli mennyt ostamaan sitä. Mysliä ja kylmää, raikasta maitoa, se oli paras aamupala, sitä hän aina söi ja hän oli mennyt ostamaan maitoa, koska se oli ollut loppu ja Edwin oli ollut nukkumassa eikä hän ollut halunnut herättää pomoaan maidon takia, hän saattoi ostaa sitä ihan itse ja Edwin nukkui, nukkui, paitsi että jos hän olisi käynyt tarkistamassa asian ennen kuin meni ostamaan maitoa, hän olisi ehkä ennättänyt soittaa apua, vaikka kuulemma sekin olisi ollut jo liian myöhäistä silloin…
Kosketus selkään särki Kugelmugelin kauheaa kehää kiertävät ajatukset. Hän ravistautui kauemmas ja jäi paikoilleen, puri huultaan, hyödyttömästi. Siitä ei ollut mitään apua kenellekään, ei varsinkaan Hutt Riverille, eikä se edes pidättänyt kyyneliä niin kuin Kugelmugel toivoi. Suuret kyynelkarpalot putosivat alas ja hän maistoi veren maun suussaan.
Itävalta laskeutui polvensa varaan ja ojensi käsivartensa varovasti, laski sen Kugelmugelin hartialle ja käänsi hänet vieläkin varovaisemmin ympäri. Kun hän oli Kugelmugelin kanssa kasvokkain, hän otti puhelimen, laski sen pois, avasi molemmat käsivartensa ja halasi lasta.
Kugelmugel ei pitänyt siitä, että häneen koskettiin. Se oli hänestä inhottavaa ja nytkin hänen vaistonsa kiljuivat ensimmäiseksi vastustamaan, työntämään itsensä tai Itävallan pois, mutta sitten se taittui, hän pystyi antamaan myöten ja nojasi otsansa Itävallan olkaan, painoi kasvonsa hänen pehmeäksi kulunutta, vanhaa, hyvin hoidettua paitaansa vasten. Hento laventelin tuoksu, jonka hän tiesi vaatteessa olevan liinavaatekaappisäilytyksen jäljiltä, lisäsi lohdun tunnetta.
Ne kerrat, kun Itävalta oli halannut häntä muuten vaan keskellä arkea, saattoi melkein laskea yhden käden sormilla. Yletön fyysisyys tai välitön ja avoin tunteiden osoittaminen ei istunut hänen luonteeseensa, eikä Itävalta päästänyt ihmisiä lähelleen helposti. Mutta kun hän päästi, hän välitti syvästi. Ja kun tilanne oli kaikista kauhein, kun maa yhtäkkiä mureni ja Kugelmugelista tuntui, että hän sittenkin huojahtaisi ja putoaisi sinne missä oli Loppu, Itävalta halasi häntä.
Kugelmugel itki puristaen Itävallan paidannappeja sormissaan eikä Itävalta irvistänyt, osoittanut tuskastumista tai koettanut saada häntä tyyntymään, vaan antoi hänen itkeä niin kauan kuin se oli tarpeen.
Kyynelten lakattua virtaamasta ja rauhoituttuaan Kugelmugel kuiskasi nikotuksen ja värisevän hengenvedon välissä "Voimmeko me mennä katsomaan häntä?"
"Tietenkin."
"Heti heti?"
"Kyllä."
Kugelmugel vetäytyi kauemmas päästäen irti Itävallan paidasta, jonka hän oli rutistanut ryttyyn ja kosketti etusormellaan märkää kohtaa hartiassa. Itävalta ei pitänyt epäsiisteistä tai likaisista vaatteista. Kugelmugel ei uskaltanut katsoa häneen.
Itävalta nousi hitaasti ylös ja huokaisi "Siellä on kesä parhaillaan, eikö olekin? Paras vaihtaa kevyempiin vaatteisiin. Minä en ole tainnut jättää yhtään paitaani tänne?"
Kugelmugel pudisti päätään kieltävästi.
"Vai niin. Siinä tapauksessa, voisimmeko pysähtyä pikaisesti talollani ennen kuin Siirrymme?"
Kugelmugel vilkaisi ylös, näki Itävallan hymyilevän, tyynesti ja kiistatta hivenen surumielisesti, mutta hymyilevän kuitenkin, ja hänen hartiansa rentoutuivat. Hän nyökkäsi vastaukseksi, he voisivat pysähtyä Itävallan talolla.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Kugelmugel oli valmis ja seisoi takki yllään lukitsemassa oveaan. Hän oletti Itävallan kulkevan edeltä, mutta ei kuullut laskeutuvien askelten ääntä ja kun hän kääntyi itse portaisiin päin, Itävalta seisoi edelleen toiseksi ylimmällä askelmalla tuijottamassa alas portaiden loppupäähän. Kugelmugel siirtyi puoli askelta sivulle nähdäkseen, mitä hän katseli.
Preussi seisoi toinen jalka ensimmäisellä rappusella, mustahanskainen käsi laskettuna metalliselle kaiteelle ja katsoi ylös heihin. Kugelmugeliin.
"Hei Penska" Preussi sanoi, rennosti kuten aina, mutta ilman ilkikurista virnettä, silmät vakavina ja kerrankin Kugelmugel ei pahastunut Preussin käyttämästä lempinimestä, josta ei pitänyt yhtään. Hän näki vanhat korvalappustereonsa Preussin kädessä ja tiesi, että The Sound of Music c-kasetti oli yhä sen sisällä. Sitä hän oli kuunnellut yhä uudelleen kamalana vuonna 2015. Ihme, ettei nauha ollut kulunut puhki My Favorite Things –kappaleen kohdalta.
Kugelmugel astui Itävallan ohi ja käveli portaat alas Preussin luo, joka peruutti seisoakseen maassa ja ojensi korvalappustereoita.
"Vaihdoin siihen patterit. Ajattelin, että saatat… kaivata sitä. Tai jotain" Preussi karautti kurkkuaan ja vilkaisi pihaa ennen kuin kääntyi puhumaan uudelleen Kugelmugelille "Menettekö te Hutt Riverin luo nyt?"
"Haluatko tulla mukaan?" Kugelmugel kysyi. Portaista kuului lumen narske. Preussi päästi otteensa irtoamaan pienestä ja yksinkertaisesta musiikinkuuntelulaitteesta, josta he olivat molemmat pitäneet kiinni.
"Enpä tiedä, Penska. En tunne häntä niin hyvin, se olisi varmaan tunkeilevaa."
Kugelmugel nyökkäsi ja kiitti Itävallan tervehtiessä Preussia lyhyesti. Sen jälkeen he kävelivät kolmestaan hiljaisuudessa pallon muotoisen rakennuksen pihaa ympäröivälle verkkoaidalle ja sen puna-valkoiselle ovelle, joka kuvionsa puolesta toi mieleen silmänkääntötemput ja taikuuden. Siinä ei ollut lukkoa, vain pieni salpa pihanpuolella, sekin aikoja sitten jumiutunut käytön puutteesta, joten Kugelmugel ainoastaan työnsi oven kiinni jäljessään.
Preussi heilautti heille kättään ja lähti omaan suuntaansa Kugelmugelin ja Itävallan jatkaessa kohti Itävallan taloa. He eivät olleet päässeet edes pihan kulmalle, kun heidän takaansa kuului huudahdus. Preussi harppoi heidät kiinni.
"Siellä on kesä nyt, vai mitä? Kelpaa minulle. Lumi alkaa tympiä."
Kugelmugelin vaisu olemus koheni hieman ja hän korjasi kangaslaukkunsa hihnaa vilkaisten Itävaltaan, joka huokaisi ja kysyi "Tarvitseeko sinun hakea jotain taloltasi?"
"Ei. Minä ostan naurettavan turisti t-paidan ja teen siitä mahtavan pukemalla sen ylleni." Virnistys näkyi ja kuului taas.
Kugelmugel irvisti. Itävalta pyöräytti silmiään.
"Kehtaatko tehdä saman?" Preussi haastoi.
Itävallan kasvot muuttuivat vaikeasti luettaviksi. Sitten hän hymähti.
"Minä olen varma, että Hutt Riveristä löytyy jotain tyylikästä" Itävalta vastasi katsoen alas Kugelmugeliin. Kugelmugel nyökkäsi.
Sen jälkeen he Siirtyivät yhdessä.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti:
Hutt Riverissä asuu reilut 20 ihmistä; se on oikeasti erään perheen koti. Hetalian Hutt Riverillä on siis pomonaan kokonainen "kuninkaallinen" perhe ja sen lisäksi hänen lähellään asuvat Australia ja Wy, joten kuvittelen, että hänen turvaverkkonsa on kestävä ja kannatteli häntä, kun hänen pomonsa, prinssi Leonard, kuoli helmikuussa vuonna 2019 emphysemaan (suom. ilmapöhö, keuhkolaajentuma, keuhkoemfyseema) taisteltuaan sitä vastaan pitkään.
Kugelmugel puolestaan on yhden itsepäisen taiteilijan (Edwin Lipburger) luomus, yhtä aikaa koti ja taideteos, jonka hän rakensi poikansa kanssa. Kugelmugelin fyysisten asukkaiden lukumäärä on siis vain yksi tai kaksi henkilöä, joten kun Lipburger kuoli vuonna 2015 (kuolinsyytä en löytänyt, joten ajattelen, että hän kuoli, koska oli sen aika: vanhuuteen, nukkuessaan), kuvittelen sen olleen Hetalian Kugelmugelille valtava, musertava kokemus.
Oman headcanonini mukaan hänen olemassaolostaan tuli hetkessä paljon hauraampi ja Itävalta pelkäsi aidosti, että hän saattaisi kadota kokonaan. Siksi hän pyysi Preussia huolehtimaan Kugelmugelista sillä ajatuksella, että jos Preussi ei ole vieläkään kadonnut olemattomuuteen, ei Kugelmugelkaan voisi kadota jos vain pysyttelisi Preussin seurassa. Tuolta ajalta periytyy Preussin Kugelmugelille antama lempinimi Penska.
Siirtyminen on eräänlainen teleporttaustaito, jonka kuvittelen Hetalia-hahmojen omaavan. Fyysisen matkustamisen sijaan kävellen tai kulkuvälineillä he voivat vain siirtyä ja olla jossain toisaalla. Jos se on tärkeää ja olot ovat rauhalliset (historialliset taitekohdat ja suuret konfliktit, kuten sodat, voivat estää sen tai tehdä vaikeaksi).