Ikäraja: K+

Genre: yleinen

Varoitukset: aavistus surumielisyyttä

Tiivistelmä:

Vaikka Nikoniko luopui valtion personifikaation asemastaan ollakseen taas ihminen, hän ei koskaan lakannut rakastamasta paikkaa ja sanoi haluavansa viettää siellä koko lopun elämänsä. Japani lupasi hänelle sen.

Luku 3: Japani

.

-Maaliskuu 2019-

.

Japani kohotti katseensa tietokoneen ruudusta seinälle ja vilkaisi kelloa. Aika täsmäsi tietokoneen alareunassa olevan ajan kanssa ja hän alkoi lopetella töitään. Viimeinen silmäys, tallennus, liitä tiedostoksi, lähetä. Japani huokaisi, kirjautui ulos, sulki käyttämänsä ohjelmat ja koko tietokoneen. Hieraistessaan kasvoihinsa eloa hänen sormensa tökkäsivät silmälaseihin, joita hän ei muistanut pitävänsä nenällään. Yhdellä sulavalla liikkeellä hän otti ne pois, painoi toisen sangan kiinni ja laski ne pöydälle.

Nojatessaan rennommin toimistotuolinsa selkänojaa vasten ja tuijottaessaan hetken ei-minnekään nollatakseen ajatuksensa työstä ennen kotiin lähtemistä, hänen katseensa osui silmälaseihin uudelleen.

Japanilla oli tapana käyttää laseja lukiessaan, tehdessään jotain pikkutarkkaa, kuten kootessaan pienoismalleja, tai työskennellessään tietokoneen ääressä pitkiä aikoja, mutta hän ei ollut varma tarvitsiko laseja oikeasti.

Useimmat valtion personifikaatiot eivät tarvinneet, hyvä näkö tuli ikään kuin automaattisena bonuksena pitkäikäisyyden päälle. Silti osa heistä käytti koristelaseja eri syistä, kuten esimerkiksi Itävalta, jonka mielestä lasit toivat älykkään ja sivistyneen vaikutelman. Saksa oli omaksunut saman ajattelutavan ja käytti laseja kokouksissa ja muulloin halutessaan vahvistaa kuvaa asiallisuudesta ja tehokkuudesta.

Toiset taas olivat sellaisia kuin Amerikka, joille ne symboloivat jotain osaa heidän henkilöimästään valtiosta. He eivät luonnollisestikaan voineet jättää laseja pois, mutta sikäli kuin Japani oli ymmärtänyt oikein lasit kuin lasit kävivät siihen. Nekään eivät siis varsinaisesti korjanneet näköä. Tai jos korjasivat, sillä ei ollut mitään vaikutusta – Amerikan silmälasit olivat kerran hajonneet kesken kokouksen ja hän oli joutunut lainaamaan yhden avustajansa laseja loppupäivän ajan, mikä oli saanut avustaja paran melkein kauhun valtaan pelosta, että Amerikka tulisi ainoastaan huonovointiseksi koska ne eivät vastanneet hänen silmälasimääräystään. Amerikka oli taputtanut miestä hartiaan vakuuttaen näkevänsä täysin hyvin ja varmistettuaan, että hänellä oli joku saattaja mukanaan, antanut hänelle päivän vapaaksi.

Toisin sanoen, Japani totesi itselleen ajatuksissaan mietittyään tarkemmin tilanteita, joissa itse käytti laseja, minä miellän itseni vanhaksi. Hän huokaisi, nousi ylös ja venytteli käsivarsiaan. Työnnettyään tuolinsa siististi työpöytänsä ääreen hän sammutti valot ja sulki työhuoneensa oven lähteäkseen kotiin.

.

Illalla suuren talonsa suuremmassa ja elektroniikan täyttämässä olohuoneessa Japani avasi tietokoneensa uudelleen surfatakseen netissä huvin vuoksi hetken ennen kuin menisi nukkumaan. Musta-valkoinen Tama-kissa oli hypännyt sohvalle ja käynyt kerälle sen toiseen päätyyn samaan aikaan kun hän oli asettunut paikalleen sohvan keskelle. Viisi minuuttia myöhemmin Pochi oli hypännyt sohvan vapaalle puolelle ja nyt kumpikin eläin nukkui aivan hänessä kiinni, mikä ei haitannut nettimangan lukemista lainkaan. Päästyään luvun loppuun Japani nosti katseensa ja mietti sammuttavansa koneen mennäkseen nukkumaan. Hän ei kuitenkaan raaskinut liikahtaa ja siten häiritä ja herättää lemmikkejään. Niiden lämpö tuntui mukavalta ja huoneen tunnelma oli levollinen ja rauhallinen.

Tyytyväisenä sohvalle vangittuna Japani laski katseensa takaisin tietokoneeseen ja päätti tehdä sen mitä oli välttänyt tietoisesti koko illan. Hän katsoi henkilökohtaisen sähköpostinsa.

Jännitys tuikahti yhdessä huonon omatunnon kanssa Japanin sisällä heti, kun hän näki sisään kirjautumissivun, mutta hän naputti itsensä sisälle ja huokaisi helpotuksesta, kun saapuneiden kansiossa ei ollut yhtäkään sähköpostiviestiä Ruotsilta. Vielä viime kuussa niitä oli ollut lähes joka päivä ja Japani oli nukkunut huonosti koettaessaan miettiä yö toisensa perään, mitä vastaisi Pohjoismaan kyselyihin, joiden raastava huoli välittyi selvänä ja seurasi Japania pitkin päivää. Olikohan Ruotsi löytänyt kaipaamansa vastaukset? Japani vilkaisi sivupöydälle olkansa yli, laski tietokoneensa sohvapöydälle Taman ja Pochin havahtuessa hereille, nousi ylös ja kävi hakemassa kaksi arkistokorttia pienestä, kauniisti lakatusta rasiasta, jota hän säilytti tavallisesti toisaalla, mutta ei ollut vienyt paikalleen otettuaan sen esiin ensimmäisen viestin saatuaan.

Kaksi nimeä. Kaksi henkilöä. Kirjailija ja kuuman lähteen työntekijä. Heihin Japanin näkemyksen mukaan kiteytyi kaikki. Toinen loi ajatuksen ja toi sen kaikkien mieliin. Toinen toteutti sen.

Japani sulki silmänsä ja muisteli 1980-luvun mikrovaltiobuumia. Silloin junissa, odotushuoneissa ja kaikkialla, missä oli hetkinenkin tyhjää aikaa, ihmiset lukivat Kirikirijinia ja alkoivat saada ideoita, innostuivat luomaan omia pikkuisia valtakuntiaan. Kun Japani oli kysynyt pomoltaan ja muilta valtionsa tärkeiltä henkilöiltä, pitäisikö heidän olla ilmiöstä huolissaan, asialle oli naurahdettu. "Pelkkää leikkiä ja hupsutuksia, tylsyydestä syntyneitä päähänpistoja. Se menee ohi itsestään." Japani oli painanut päänsä eikä kysynyt siitä toiste.

Valtaosa mikrovaltioista silloin ja nyt olivat vitsejä, yksittäisen henkilön tai henkilöiden lennokas ajatus, uutisten loppukevennys. Silti Japani muisti sen pistävän tunteen ja epämukavan olon, joka hänelle tuli, kun hänen maansa mikrovaltiot pitivät olympialaiset 1986. Kehnosti organisoitu tapahtuma lähetettiin television parhaaseen katseluaikaan ja sille naurettiin. Totta, valtaosalle osallistujista se ei ollut pientä kömmähdystä kummempi, sama kuin liukastuminen tai tavaran pudottaminen käsistä kun joku katseli. Jotain, mikä unohtui nopeaan. Mutta Japanille jäi epämääräinen tunne, joka kuiskasi entä jos... Entä jos se olisi onnistunut? Entä jos edes yksi kahdestasadasta todella onnistuisi siinä, mitä toiset pelkästään leikkivät? Entä jos jostakusta todella tulisi valtio tai edes mikrovaltio, oikea sellainen?

Se vaikutti hyvin, hyvin epätodennäköiseltä. Hän ei todella uskonut siihen. Hän koetti unohtaa sen, niin kuin oli ymmärtänyt, että häneltä odotettiin ja kuitenkin se kiersi hänen mielensä taka-alalla: jos joku heistä onnistuisi siinä, personifikaatio saattaisi ilmestyä...

Toisinaan Japani tapasi jonkun mikrovaltion edustajan tai hallitsijan, useimmiten sattumalta. Tavallisesti kohtaaminen oli nopea ja luonteeltaan "hei, minä tunnen sinut!" –tyyppinen hetki, jota seuraavassa lyhyessä sananvaihdossa ihminen kertoi, että hänelläkin oli oma valtionsa ja Japani lausui jotain hyväntahtoista ja kohteliaan ympäripyöreää ennen kuin kummankin oli aika jatkaa matkaansa.

Hän oli poikkeus.

Japani oli ollut lähdössä pitkän työpäivän jälkeen kotiin, kun yksi hänen avustajistaan oli kiiruhtanut hänen jälkeensä ja kuiskannut, että pihalla seisoi poika vanhan naisen seurassa odottamassa häntä. Heidän paikallaolonsa syytä oli ihmetelty ja käyty kysymässä pitkin päivää ja joka kerta poika oli vastannut odottavansa Japania. Japani oli ollut hämmentynyt ja vaikuttunut moisesta päättäväisyydestä, varsinkin kun poika ei ollut voinut millään tietää ennalta hänen olevan täällä juuri tänään. Saatuaan heille juotavaksi pyytämänsä kylmän teen hän oli mennyt ulos ja kohdannut ensimmäisenä kirkkaan hymyn, joka oli hätkähdyttänyt Japania aitoudellaan. Niin pitkän odottamisen jälkeen hän olisi odottanut vierailijoidensa ilmeiden olevan mitä tahansa muuta kohteliaan ja väsyneen väliltä, mutta poika hymyili nähdessään hänet, tervehtiessään häntä, selittäessään vierailunsa syyn ja ojentaessaan hänelle kutsun. Sitten he olivat lähteneet. Yli 250 kilometrin matka vain vajaan kymmenen minuutin keskustelun ja kutsun takia.

Sillä hetkellä Japani oli tiennyt kohdanneensa jotain erilaista ja pitänyt huolen, että oli vapaa tuona heinäkuun 21.päivänä, jolloin Nikonikon mikrovaltio piti itsenäisyysseremoniansa. Päivä oli ollut kuuma ja ilmankosteus korkea, niin kuin kesäisin oli, mutta se ei estänyt ihmisiä juhlimasta ja kulkemasta kulkueessa ala-asteikäisten lasten soittaessa huilua ja rumpuja kulkuetta katselemaan tulleiden heilutellessa värikkäitä, oravan kuvan koristamia lippuja kerrostulivuori Adataran juurella olevan kuuma lähde kylpyläkaupungin kaduilla. Tapahtuma oli juuri sellainen joka herätti uteliaisuutta ja Japani toivoi, että se riitti pitämään miellyttävän ja kauniin paikan elinvoimaisena.

Se oli ollut vuonna 1982. Vuosikymmen myöhemmin mikrovaltioiden aika oli ohi. Talouskupla puhkesi eikä ihmisillä ollut aikaa eikä energiaa turhiin haihatuksiin. Japani oli melkein unohtanut hymyilevän pojan ja vain satunnainen pikku-uutinen mikrovaltion tempauksista oli pitänyt sen osana hänen muistojaan. Hän ei kuitenkaan ollut tajunnut kuinka paljon tilanne oli muuttunut ennen kuin tapasi tuolloin jo nuorukaiseksi kasvaneen pojan uudelleen.

Japani oli joskus ihmetellyt itsekseen miksi ei ollut aistinut asiaa aiemmin. Kiina oli tuntenut selittämätöntä vetoa bambumetsää kohtaan ennen kuin löysi hänet sen keskeltä. Itävalta oli kerran sanonut, että kun Kugelmugel ilmestyi oleviin, hän oli herännyt keskellä yötä hirveään kipuun ja tunteeseen, että jotain vakavaa oli sattunut. Australia puolestaan kertoili, miten hänestä oli tuntunut kuukausia siltä kuin hän olisi unohtanut tai kadottanut jotain ja tullut melkein hulluksi yrittäessään keksiä ja etsiä mitä se oli, kunnes oli lopulta tavannut Hutt Riverin ja kaikki oli loksahtanut kohdilleen kerralla. "Se olisi ollut helvatin paljon helpompaa ja nopeampaa, jos haravoitavana pinta-alana ei olisi ollut kokonainen manner! Siihen verrattuna neulan etsiminen heinäsuovasta on silkkaa hupia, uskokaa pois" hän sanoi aina kertomuksensa päätteeksi.

Japanilla ei ollut mitään tuollaisia kokemuksia ja hän oli päätynyt ajattelemaan, että jos hän ei itse olisi ollut kaupungissa samaan aikaan, kun hän oli siellä juhlimassa ystävänsä häitä, he eivät olisi kenties koskaan kohdanneet ja havainneet toisiaan. Tyytyväisyys omaan pienoismaailmaan vailla kaipausta mistään enemmästä oli luultavasti syynä siihen, miksi mitään tavallisia merkkejä ei noussut esiin.

Kuitenkin kun Japani oli käännähtänyt nimensä kuultuaan ympäri ja nähnyt suuren, kirkkaan ja ystävällisen hymyn, maa muljahti välittömästi hänen jalkojensa alla. Lyhyen hetken ajan hän kuvitteli, että kyseessä oli vain pieni maanjäristys, ennen kuin tajusi, ettei se vaikuttanut kehenkään muuhun. Sitten nuori mies, huolestuneena ja haluten auttaa, oli koskenut häneen ja outouden tunne oli noussut huimaaviin korkeuksiin. He olivat seisseet toisiinsa tuijottaen kuin lukittuina, kunnes se meni ohi ja Japani oli kuiskannut "Sinä olet tullut henkilöitymäksi."

Mustahiuksinen nuorukainen, joka oli näyttänyt siltä kuin olisi juuri tullut jättiläisvatkaimen sekoittamaksi, hymyili yhtäkkiä. "Niin olen. Minä sanoin, että minusta tulee vielä mikrovaltion henkilöitymä ja tein kovasti töitä sen eteen ja nyt minä olen Nikoniko."

"Ällistyttävää" Japani oli kuiskannut samaan aikaan kun hänen ajatuksensa huusivat Mahdotonta!, koska sitä se oli. Ihmisistä ei pitänyt voida tulla henkilöitymiä.

He olivat menneet juomaan sakea ja Japani oli kuunnellut tarkkaan uudelleen tarinan pojasta, joka koulun luokkaretkellä Nihomatsun Dekeonsenissa ihastui paikkaan niin syvästi, että oli päättänyt muuttaa sinne heti kun olisi tarpeeksi vanha työskennelläkseen osana kuuman lähteen henkilökuntaa, eikä luopunut unelmastaan sen enempää vartuttuaan kuin vaikeiden aikojen edessäkään. Kun huonot junayhteydet olivat saaneet kuuman lähteen olemassaolon vaakalaudalle, hän alkoi keksiä sille pelastuskeinoa. Kirikirijininsa lukeneena hän oli varma, että mikrovaltion perustaminen olisi oikea ratkaisu ja puhui koko yhteisön mukaan muuttamaan paikan Nikonikoksi. Hänen omistautumisensa, horjumaton uskonsa omaan unelmaansa ja syvyys, jolla hän onsenia rakasti, tekivät hänestä Nikonikon personifikaation. Hän halusi vain pitää paikan olemassa.

Japani ymmärsi Nikonikon olevan poikkeus ja yöllä (tai oikeammin aamuyöllä) palattuaan talolleen hän oli täyttänyt arkistokortin, johon oli ensitapaamisen jälkeen kirjoittanut ainoastaan nimen.

Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli ottanut kortin ja tuhonnut sen piilottaakseen nimen, jonka hän yhä muisti, ja kirjoittanut kortin uudelleen ilman sitä.

Japani huokaisi ja laittoi arkistokortit takaisin lakattuun rasiaan. Hän käveli tietokoneensa luo, sammutti sen, kutsui lemmikkinsä mukaan ja lähti pois olohuoneesta ottaen rasian mukaansa. Pestessään hampaitaan hän katsoi itseään silmiin peilistä ja mietti olisiko hänen sittenkin pitänyt antaa Nikonikon oikea ihmisnimi Ruotsille.

Ei. Hän oli luvannut Viimeisellä illallisella, juhlassa, jossa Nikoniko sulautui takaisin osaksi Japania, olla koskaan paljastamatta sitä taatakseen hänelle tavallisen, rauhallisen elämän.

Silti Ruotsin hellittämättömien pyyntöjen väisteleminen oli ollut kaikkein tukalinta heidän välisessä kahdenkeskisten viestien vaihdossaan, sillä Japani ymmärsi hyvin huolen ja syyn, miksi toinen olisi halunnut tavata entisen mikrovaltion. Pohjoismaan näkökulmasta Nikoniko oli ennakkotapaus – mikrovaltioiden mahdollinen tulevaisuudenkuva – mutta Japani tiesi, ettei niin ollut. Nikoniko oli poikkeus ja poikkeama. Ihminen, josta tuli mikrovaltion personifikaatio ja joka palasi ihmiseksi takaisin, kun taas Sealand, Ladonia ja Hutt River olivat samanlaisia kuin he: mikrovaltioidensa henkilöitymiä ensimmäisistä hengenvedoistaan lähtien. Heillä ei ollut ihmiselämää johon palata.

Mutta meillä on sydän, jolla on ihmispuolensa, Japani mietti laittaessaan hammasharjan takaisin ja kävellessään makuuhuoneeseen, joten kukaties se voisi toimia toisinkin päin. Jos vain ihmispuoli meistä toivoo tarpeeksi, horjumatta.

Japani vaihtoi yövaatteisiin, sammutti valot ja asettui futonilleen. Taman ja Pochin käpertyessä uudelleen hänen viereensä nukkumaan Japani ajatteli tuijottaessaan pimeää kattoa, että kenties, kun mitään muuta ei enää olisi, mahdollisuus yhteen ja ainoaan ihmiselämään olisi kokeilemisen arvoinen.

.

.

.

Kirjoittajan kommentti:

Japanissa syntyi 1980-luvulla suuri määrä erilaisia mikrovaltioita, joista valtaosa sai innoituksensa kirjailija Hisashi Inouen satiirisesta scifiromaanista Kirikirijin (eng. The Kirikiri people). Vuonna 2010 kuollut Inoue kirjoitti uransa aikana paljon käsikirjoituksia radioon ja tv:hen ja monia, monia näytelmiä.

Villitys mikrovaltioihin laantui ja lakastui Japanissa 1990-luvulla talouskuplan puhjettua ja yhtä nopeasti kuin olivat syntyneet, ne lakkasivat olemasta. Nikoniko ei.

Tietojen löytäminen oikeasta Nikonikosta oli vaikeaa. Ilmeisesti se oli olemassa vuodet 1982-2006 ja sijaitsi Fukushiman prefektuurissa Adatara-vuoren juurella olevassa Dekeonsenissa (englanniksi Deke Hot Spring, suomeksi Deke kuuma lähde…?), joka on osa Nihomatsu-kaupunkia. Toisin sanoen Nikoniko oli kuuma lähde, kylpyläpaikka, kylpyläkaupunki tai jotain sellaista ja siitä tuli mikrovaltio huonojen junayhteyksien takia: tarvittiin jotain, mikä houkuttelisi asiakkaita ja turisteja tulemaan kaikesta huolimatta. Niin ainakin itse ymmärsin kahlattuani läpi Nikonikon japaninkielistä Wikipedia sivua kääntäjän kanssa läpi.

Dekeonsenin nettisivujen englanninkielisestä osiosta löysin pätkän Nikonikon perustamisasiakirjaa (founding record), joka näytti viiden elämänohjenuoran luettelolta. Muita tietoja ei ollut. Ei perustajan nimeä, historiikkia, ei edes sitä, mikä Nikoniko on.

Näihin tiedonmurusiin lisäsin Hetalian antamat tiedot. Sekoitussuhde on rippunen totuutta ja loput fiktiota.

Itävallan ja Kugelmugelin ensikohtaamisen pohjaan tähän suosikeistani löytyvään ficciin: Xanoka - Birth of a Nation. Kuvittelen, että tuollaiselta se varmaan valtioiden personifikaatioista tuntuu, kun he havaitsevat ensimmäistä kertaa uuden valtion tai mikrovaltion personifikaation ja ajatuksesta tuli heti yksi headcanoneistani.