Ikäraja: K+ (uskoisin)

Genre: yleinen, perhe, ystävyys

Varoitukset: surulliseen taittavat tunnelmat, jälleen kerran.

Tiivistelmä:

Pitkän aikaa Sealand ei ollut kuin pelkkä yksinäinen kummituslapsi Ison-Britannian unohtamalla Fort Roughs Towerilla. Sitten pop- ja rock-musiikki alkoivat soida radioaalloilla...


Luku 4: Sealand


.

- Maaliskuu 2019-

.

"Sinä näit painajaisia yöllä."

Sealand tönäisi Ladoniaa, jotta tämä olisi hiljempaa ja vilkaisi huolissaan Ruotsin suurta puvun verhoamaa selkää vähän matkan päässä heidän edellään nähdäkseen oliko hän kuullut. Ei onneksi. Sealand kääntyi kuiskaamaan vastaan Ladonialle "Enkä nähnyt."

Oranssihiuksinen poika ei piitannut hänen inttämisestään. "Näitpäs. Minä kuulin ja näin sinut. Luulin, että Hanatamago oli jäänyt huoneeseesi oven taakse ja tulin päästämään sen pois, en minä muuten. Kukaan muu ei kuullut" hän lisäsi, kun Sealandin hartiat vajosivat hieman, ja empi sekunnin ennen kuin jatkoi "Olisiko minun pitänyt herättää sinut? Minä ajattelin tehdä niin, mutta sitten sinä rauhoituit."

"Ei" Sealand pudisti päätään. Hän ei muistanut untaan enää kokonaan, mutta hän muisti vaaleat hiukset kuin satukirjojen prinsessoilla ja tiesi, ettei ollut voinut nähdä painajaista, ei ainakaan koko yötä.

Ladonia katseli häntä tarkasti ja kysyi "Prinsessa Joan?"

Sealand nyökkäsi katse lattiassa. Edesmennyt prinsessa oli hänen unissaan maaliskuisin. Ne olivat yleensä lempeitä unia, muistoja hetkistä joita he olivat viettäneet yhdessä ja vaikka hän heräsi niistä hieman surumielisenä, ne eivät koskaan aiemmin olleet olleet painajaisia.

Silti hän ei väittänyt Ladoniaa valehtelijaksi.

Hutt Riverin pomon kuoleman jälkeen Sealandista oli tuntunut, että ilmapiiri oli aina hieman alakuloinen tai synkkä meni hän minne hyvänsä. Kotona Ruotsi katseli häntä huolestuneena aina kun luuli, ettei hän nähnyt ja mikrovaltioiden kokouksissa tuntui oudolta nähdä Hutt Riverin tuoli tyhjänä. Sealand yritti parhaansa näyttääkseen terveeltä ja reippaalta Ruotsin edessä ja pitääkseen kokouksissa vaisun ja hajamielisen osallistujakunnan keskittyneenä ja kiinnostuneena. Se oli väsyttävää. Useimpina öinä hän nukahti saman tien mentyään sänkyyn. Oli painajaisia tai ei, sellainen vaikutti väistämättä ja Sealandin ajatukset siirtyivät tähän aamuun.

Hän oli seisonut vaatekaappinsa edessä valitsemassa vaatteitaan päivää varten, kun oli äkkiä havahtunut siihen, miten hiljainen talo oli. Aivan kuin ketään ei olisi ollut kotona hänen lisäkseen. Se oli epätavallista ja harvinaista, yleensä jostain kuului aina jonkinlaista elämisen ääntä tai hän piti radiota päällä, mutta aamu oli ollut pelkkää hiljaisuutta, loputtomiin. Sealand oli nähnyt käsiensä vapisevan ja yhtäkkiä pelko oli ollut läsnä.

Hän oli yksin. Taas. Hänet oli taas jätetty aivan yksin.

Unohdetuksi ja hylätyksi tulemisen pelko lamaannutti hänet ja huolimatta siitä miten hän tolkutti itselleen olevansa omassa tutussa huoneessaan ja muiden olevan vielä nukkumassa, hän ei saanut itseään vakuutettua siitä, että kaikki oli hyvin. Hiljaisuus oli liian voimakas, se painoi hänet alleen ja vei häneltä kyvyn liikkua.

Sitten oli kuulunut joululaulun hyräilyä. Raskaat, näkymättömät kahleet olivat pudonneet Sealandin yltä ja hän oli rynnännyt ulos huoneestaan niin lujaa, että oli säikäyttänyt Suomen, tarttunut häntä kädestä ja kiertänyt hänen kanssaan käytävällä ympäri ympäri ympäri, kunnes Suomi oli pyytänyt, että he pysähtyisivät ennen kuin heidän päänsä olisivat niin pyörällä että jompikumpi heistä oksentaisi tai törmäisi johonkin. Käytävän huojuessa ja heiluessa heidän silmissään Suomi oli kysynyt oliko kaikki hyvin.

Sealandin selkä oli suoristunut heti. "On, minä vaan pidän joululauluista. Sinä hyräilit niitä taas" hän oli vastannut (toivoakseen yhtä innokkaana ja kuuluvalla äänellä kuin tavallisesti) ja virnistänyt vinosti. Hän ei halunnut huolestuttaa Suomeakin ja oli koettanut livahtaa tilanteesta tarjoutumalla herättämään Ladonian hänen puolestaan.

Hän oli ehtinyt astua vain askeleen, kun Suomi oli sanonut nopeasti "Odota. Rangaistukseksi siitä, että sait minut pyörryksiin, joudut antamaan minulle halauksen ennen kuin menet."

Se ei ollut oikea, vakava määräys, Sealand oli kuullut sen heti, mutta se oli silti inha temppu, varmasti vanhin mitä vanhempien käsikirjassa oli. Halaamisesta oli Sealandin mielestä tullut jokin aika sitten noloa ja lapsellista ja jos aamu olisi ollut mikä tahansa toinen hän olisi vastustellut näön vuoksi. Nyt hän oli kuitenkin tuntenut olonsa oudon huojentuneeksi ja halannut Suomea heti. Suomi oli silittänyt hänen hiuksiaan ja kun he olivat vetäytyneet erilleen, hän oli mitannut Sealandin pituutta viemällä kätensä Sealandin päälaelta itseensä.

"Meidän pitää mitata sinut joku päivä. Minä luulen, että sinä olet kasvanut" Suomi oli tuumannut, eikä Sealand piitannut, vaikka sekin olisi ollut suoraan vanhempien käsikirjan sivuilta. Hänen olonsa oli ollut aidosti parempi rämähtäessään Ladonian ovesta sisään kailottamaan herätystä kovaan ääneen.

Ladonia tyrkkäsi kyynärpäällään Sealandia käsivarteen havahduttaakseen hänet ajatuksistaan. He olivat tulleet kohtaan, jossa Ruotsi jatkaisi yläkertaan kohti omaa kokoustaan ja Sealand ja Ladonia kääntyisivät vasempaan jatkaakseen käytävää pitkin kohti omaansa. Kaikki varmistettavat asiat eväistä kokousten päättymisaikoihin oli varmistettu jo autossa, joten Ruotsi ei puhunut enää enempiä kääntyessään katsomaan poikia. Sen sijaan hän ojensi vapaana olevan suuren kätensä ja silitti kummankin päätä vuorotellen – Ladonian ensin, koska muuten hän koettaisi väistää, vaikka Sealandista tuntui, ettei Ladonia ollut viime aikoina ollut Ruotsia kohtaan niin kärkäs ja haastava kuin yleensä – nyökkäsi heille hyvän päivän jatkon toivotuksen ja astui portaisiin.

Sealandin katse jäi Ruotsin asiakirjasalkuun. Se näytti paljon asiallisemmalta ja aikuismaisemmalta kuin selkäreppu. Pitäisiköhän hänen pyytää itselleen samanlainen? Hitsi, jos hän olisi älynnyt aiemmin, hän olisi voinut pyytää sitä joululahjaksi! Sealand huokaisi syvään. Syntymäpäivään oli aikaa. Voisikohan hän saada salkun jo aiemmin jos perustelisi sen tarpeellisuuden hyvin?

"Unohditko jotain?" Ladonia kysyi hänen vierellään.

"En" Sealand pudisti vaaleaa päätään Suomen aamulla hyräilemän joululaulun alkaessa soida hänen mielessään. "Hei Ladonia, mikä on sinun lempijoululaulusi?"

Ladonia tuijotti häntä pitkään. "Nyt on maaliskuu. Voitaisiinko olla pari kuukautta ihan ilman jouluhössötyksiä? Oikeasti, minä löysin havunneulasia eteisestä vielä viime viikolla" Ladonia huokaisi väsyneen kuuloisena ja Sealand taisteli itsensä kanssa, ettei alkaisi hyräillä ääneen.

Hän tajusi kyllä hyvin, miksi joulujuttuihin saattoi kyllästyä, kun asui samassa taloudessa henkilön kanssa, joka vuoden lopun lähestyessä muuttui itse enemmän tai vähemmän joulun henkilöitymäksi, mutta Sealand todella piti joululauluista aidosti. Ne olivat aikanaan kiteyttäneet hänelle ajankulumisen konkreettisella tavalla.

Niiden kymmenen vuoden aikana, jotka hän oli ollut yksin Fort Roughsilla, Ison-Britannian toisen maailmansodan aikaan rakennuttamalla ilmatorjunta-alustalla, radion kuunteleminen oli ollut hänen ainoa kosketuksensa ulkomaailmaan. Hän oli kuunnellut kaikkia BBC:n suosittuja kuunnelmia, samoin asiaohjelmia laidasta laitaan ja vetänyt kellot ja kääntänyt kalenterinsa ajan tasalle uutistenlukijoiden kertomien päivämäärien ja kellonaikojen mukaan. Hän ei ollut varsinaisesti ymmärtänyt kummankaan toimen merkitystä (elihän hän itse ennen kaikkea pysähtynyttä aikaa), mutta hänen aluksellaan olleet ihmiset olivat pitäneet niitä tärkeinä, minkä vuoksi Sealand yritti pitää niistä huolta – saattoihan olla, että se oli ensimmäinen asia, minkä ihmiset tarkistaisivat palatessaan takaisin.

Vain kuullessaan joululauluja hänen yksitoikkoiset, hahmottomat päivänsä olivat muuttuneet todellisiksi ja värikkäiksi ja hän oli herännyt pitämään erityisen tarkkaa huolta siitä, että pöytäkalenterin muoviset läpyskät pitivät yhtä sen kanssa mitä radiossa ilmoitettiin. Kun joululaulut kaikuivat eetteristä, Sealand tiesi salaperäisen lahjanantajan ilmestyvän pian. Pelkästään siksi hän oli saattanut istua radion ääressä tuntikausia hakemassa taajuutta, jossa joululaulut kuuluivat parhaiten, koska kerrankin hänellä oli jotain, mitä odottaa, eikä se saanut mennä häneltä ohi!

Hän oli saanut lahjoja jouluisin silloin, kun miehistö oli vielä asuttanut hänen linnoitustaan. Yleensä se oli jotain pientä tai itse askarreltua, kuten pikkuleipiä ja omena, leikkikoira tai koristetähti, joka oli jäänyt ylimääräiseksi joulukoristeluista. Kerran hän oli saanut taskukellon. Toimimattoman, mutta kuitenkin. Se oli ehdottomasti hienoin Sealandin saamista lahjoista ja hänellä oli ollut tapana ottaa se esiin pelkästään katsellakseen sitä tai roikottaakseen sitä ilmassa ketjustaan kasvojensa yllä miettiessään omiaan.

Hauskinta jutussa oli, että tapa oli syntynyt itsestään Fort Roughsin jäsenistön keskuudessa jonkun laskettua ensimmäisen esineen taukohuoneen pöydälle ennen nukkumaanmenoaan jouluaattona sanoen sen olevan Kummituslapselle ja jatkunut siitä eteenpäin. Sealand oli ollut iloinen niin saamastaan nimityksestä kuin lahjoista, koska niiden täytyi tarkoittaa sitä, että ihmiset olivat jollain tasolla aistineet hänen läsnäolonsa vaikka eivät nähneetkään tai kuulleetkaan häntä kaiken aikaa. Varmasti he ajan myötä huomaisivat hänet ja tunnustaisivat hänen olemassaolonsa kokonaan.

Mutta niin ei käynyt. Vuonna 1956 miehistö sai käskyn jättää asemansa lopullisesti, eikä ketään enää ollut.

Ja koska ketään ei ollut, Sealand oli luullut, ettei saisi joululahjojakaan enää koskaan.

Yllättynyt oli aivan liian mieto ilmaus kuvastamaan hänen oloaan, kun hän astuessaan keittiöön ensimmäisen yksinäisen joulunsa joulupäivän aamuna oli nähnyt lahjapaketin keittiönpöydän päällä. Sealand muisti vieläkin, miten hänen lävitseen oli kulkenut tunne kuin hän olisi juonut maailman isoimman lasillisen jäävettä yhdellä kertaa huomattuaan sen. Hän oli pysähtynyt niille sijoilleen viideksi piinallisen pitkäksi sekunniksi ja sännännyt sen jälkeen ympäri alustaan etsimässä kotiinsa tullutta tunkeilijaa löytämättä ketään. Epäluuloisena hän oli palannut keittiöön ja tuijottanut pakettia puolen tunnin ajan (mikä pikkulasten mittapuulla oli sama kuin ikuisuus), kunnes oli lopulta avannut sen järkeiltyään, ettei se voinut olla kenellekään muulle, koska muita ei ollut.

Äärimmäisen varovasti ja mahdollisimman pienin vaurioin Sealand oli irrottanut joulukuusin ja tähdin koristellun lahjapaperin paketin ympäriltä. Tuohon aikaan kuviolliset lahjapaperit olivat harvinaisia eikä yksikään hänen aiemmista lahjoistaan ollut ollut käärittynä pakettiin, mikä oli tehnyt paperista arvokkaan yksinään ihan ilman lahjaakin. Sealand oli halunnut saada sen talteen ehjänä ja arveli, että hänellä saattoi edelleen olla kaistale siitä tallessa jossain. Paketin sisältä oli paljastunut valtava aikuisten villapaita ja pullollinen pistävän tuoksuista partavettä. Joku toinen lapsi olisi takuulla ollut pettynyt moisesta lahjasta tai pitänyt sitä tylsänä, mutta Sealand oli pukenut villapaidan heti päälleen piittaamatta vähääkään siitä, että oli joutunut käärimään hihat yhdeksään kertaan ja kulkenut se yllään tyytyväisenä, iloisena ja helmaan kompastellen pitkälle vuodenvaihteen yli.

Mietittyään lahjaa ja sen salaperäistä ilmestymistä tyhjinä, hiljaisina päivinään Sealand oli päätellyt lahjan olevan itseltään Joulupukilta. Hän oli siitä melkein 100-prosenttisen varma, sillä kuka muu olisi voinut tietää hänen olevan täällä? Hän oli etsinyt palan paperia, kirjoittanut siihen "Kiits!" ja pudottanut sen lähtevän postin postilaatikkoon. Kun hän oli avannut laatikon myöhemmin lähtevän postin päivänä vanhasta tottumuksesta, kirje oli kadonnut. Hän oli kokeillut temppua uudelleen kirjoittamalla pieniä viestilappuja radiojuontajille ja kuunnelmahahmoille ja urheilijoille, joiden nimiä kuuli radiosta, mutta ne eivät kadonneet minnekään, vaan putosivat hänen jalkoihinsa, kun hän avasi postilaatikon uudelleen lähtevän postin päivänä. Ainoastaan Joulupukille osoitetut viestit haihtuivat jonnekin.

Ilmiö oli kiinnostava ja muutaman kerran Sealand tipautti Pukille laatikkoon vitsin tai maininnan hyvästä ohjelmasta, mutta ei kovin usein, sillä hän ei ollut varma kuinka usein ja millaisista asioista Joulupukille sai kirjoittaa. Itse asiassa hän ei ollut edes varma saiko Joulupukki hänen viestejään vai ei. Useimpina päivinä hän uskoi, että sai. Niinä päivinä, kun hän ei uskonut, hän murehti hukkaan mennyttä paperia. Jos Joulupukki ei saanut hänen viestejään, oli parempi, ettei hän kirjoittaisi mitään, koska muutenhan hän saattaisi huomaamattaan tuhlata vahingossa kaiken paperin (ja kynät siinä samalla) ja ihmiset suuttuisivat hänelle siitä palatessaan takaisin. Se ei käynyt laatuun. Hänet oli jätetty pitämään huolta kaikesta.

Sealand uskoi kaiken aikaa, että ihmiset tulisivat vielä takaisin. Heidän täytyi tulla. Mitä varten hän muuten oli olemassa?

Joululaulujen alkaessa soida uudelleen radiossa Sealand oli hakenut lahjapaperin, jossa villapaita oli tullut ja leikannut sen kahtia. Hän ei ollut paketoinut ennen ja oli melkoisen harmissaan että oli saanut aikaiseksi kammottavan muhkuran, mutta sen parempaan hän ei oikeasti pystynyt. Hän oli sulkenut paketin irvikuvan lähtevän postin laatikkoon haparoivin kirjaimin raapustamansa viestilapun kera Joulupukille löydettäväksi ja istunut radion ääressä toivomassa hartaasti, että Pukilla olisi käyttöä taskukellolle, vaikka se ei toiminutkaan. Hän oli kyllä selittänyt viestissään tietävänsä sen olevan rikki, mutta silti se oli hänen ainoa itse oikeasti omistamansa esine, jolla oli jotain arvoa ja siksi hän halusi antaa sen lahjaksi.

Joulupäivänä kaksi pakettia ja kirje olivat odottamassa häntä keittiönpöydällä. Suuremmasta paljastui leluja ja vaatteita, jotka olivat paljon lähemmäs hänen omaa kokoaan. Pienemmässä puolestaan oli hänen taskukellonsa ehjänä ja toimivana. Sealand oli tankannut Pukin kirjoittamaa kirjettä pitkään ennen kuin oli saanut selvitettyä itselleen Joulupukin ilahtuneen kauniista eleestä, mutta ettei hänen tarvinnut luopua arvokkaasta kellostaan antaakseen hänelle joululahjaa; riitti, että hän oli kiltti ja totteli vanhempiaan.

Sealand oli ollut hämmentynyt päästyään kirjeen loppuun. Sikäli kuin hän oli ymmärtänyt, hän saattoi toivoa lahjaa tai lahjoja, jos oli ollut kiltti. Sealand ei ollut varma miten sellainen asia punnittiin, mutta hän tiesi mitä toivoisi seuraavalla kerralla – kyniä ja papereita, joita saisi vapaasti käyttää miten halusi. (Ja jotain, mistä saattoi katsella kirjaimia. Hän ei saanut niitä menemään joka kerta aivan oikein ja epäili unohtavansa niitä kirjoittaessaan, mutta hän ei ollut varma oliko mitään sellaista olemassa, mistä niitä saattoi tarkistaa. Ehkä kirjaimet piti vain hoksata itse, niin kuin hän oli hoksannut).

Hämmentävin kohta oli ehdottomasti ollut se, missä puhuttiin vanhemmista, mutta varsin pian Sealand oli kuitenkin päätellyt itsekseen, että luultavasti sillä tarkoitettiin ihmisiä. Se oli loogista sillä kaikki ihmiset, jotka hän oli siihen mennessä nähnyt, olivat olleet vanhempia kuin hän.

Sealand havahtui muistoistaan Ladonian heiluttaessa kättään hänen kasvojensa edessä.

"Viimeinkin!" Ladonia puuskahti. "Kutsuin sinua ainakin sata kertaa! Kuuletko nyt? Pitikö meidän hakea joltakulta avaimet kokoushuoneeseen vai ei?"

"Piti" Sealand sanoi kääntyen ympäri.

"Aulastako?" Ladonia nurisi ja Sealand nyökkäsi. He joutuisivat palaamaan takaisin lähes ulko-oville asti infopisteelle.

Ulkopuolelta hämärältä näyttävässä infopisteen kopissa läpinäkyvän pleksilasin takana tiskinsä ääressä istui Maja, niin kuin aina. Keski-ikäinen, hiuksensa tummiksi värjännyt nainen oli tavallisesti rempseä ja puhelias, mutta tänään hän näytti leijuvan ajatuksissaan ja oli tarttumassa puhelimeen juuri kun Sealand ja Ladonia astuivat kopin edustalle, mutta laski sen takaisin alas huomattuaan heidät.

"Huomenta pojat. Unohtuiko teiltä jotain?" hän kysyi hymyillen huulissaan huulipunaa, joka ei kilpaillut vahvojen punasankaisten silmälasien kanssa.

Sealand ja Ladonia vilkaisivat toisiinsa kummastuneina.

"Ei, me tulimme hakemaan avaimia" Sealand selitti.

"Avaimia?" Maja toisti. "Teidän ystävänne ehti käydä kysymässä niitä ennen teitä ja minä avasin teidän kokoushuoneenne oven hänelle. Ehkä kymmenen minuuttia sitten?" hän tuumi pöyhien tummia hiuksiaan hymyillen itsekseen. Sealand erotti musiikin soivan hiljaa kopin sisällä ja tunnisti kappaleen 1960-luvun suosikiksi, Connie Francisin Everybody's Somebody's Fool.

Ladonia äännähti väsyneesti. "Vilkas, vihreäsilmäinen italialainen?" hän veikkasi ja Sealand tiesi hänen ajattelevan: Seborga ja naiset, sama juttu joka kerta.

"Vihreät silmät kyllä, mutta hän ei ollut italialainen. En ainakaan usko, että oli. Mutta hän oli hurmaava ja kohtelias, melkein kuin prinssi" Maja kertoi ja huokaisi haaveilevana "Jos olisin kymmenen vuotta nuorempi ja naimaton…" Sealand ja Ladonia tuijottivat. Maja palasi nopeasti takaisin maan pinnalle. "Jos te haluatte vaihtaa huonetta, minä voin katsoa koneelta –"

"Ei tarvitse" Sealand kiirehti sanomaan. "Ovi on auki, sitä me vaan. Me menemme nyt. Kiitos."

He eivät olleet ehtineet kauas, kun he kuulivat takaansa Wyn kiukustuneen ja huolestuneen sekainen äänen selostavan jollekulle "– minä en löytänyt häntä mistään! Hän ei ole poistunut minnekään kolmeen viikkoon ja nyt hän on kadonnut!"

"Sille on varmasti jokin looginen selitys" Seborgan ääni vastasi rauhoitellen. "Hän on voinut lähteä kävelylle. Niin yksinkertaista."

"Mutta mitä jos –" Wy aloitti Seborgan havaitessa heidät.

"God morgon Ladonia och Sealand! God morgon Maja!" hän käännähti huikkaamaan infopisteen suuntaan vilkuttaen eloisasti. Sealand ja Ladonia pysähtyivät odottamaan.

Everybody's Somebody's Fool soi Sealandin päässä. Hän muisti, kun se oli soinut radiossa, se ja Beatles ja monet muut pop- ja rock-kappaleet. Ne olivat silloin olleet jotain aivan uutta, jotain joka villitsi ja pelotti yhtä aikaa, eikä BBC ollut suostunut soittamaan niitä ollenkaan. Sealand oli käännellyt taajuuksia löytääkseen merirosvoradioita ja kuunnellut niitä sisällään levoton, sähköinen olo eikä vähiten siksi, että yksi noista laittomista radioista toimi Knock John Towerissa, joka kuului samoihin Maunsell-linnakkeisiin kuin hänen asemapaikkansa Roughs Tower. Joku oli ottanut sen haltuunsa ja tehnyt siitä ikioman radioaseman!

Se oli antanut Sealandille toivoa. Kenties joku keksisi perustaa radiopaikan hänenkin luokseen? Hän oli odottanut ja odottanut – ja sitten hänen sydämensä oli melkein särkynyt, kun hän oli kuullut, että radiotoiminta Knock Johnissa lakkaisi. Joulupäivä 1966 oli ollut hänen elämänsä surullisin ja Britain's Better Music Stationin viimeisen lähetyksen vaiettua puoli viideltä iltapäivällä hän oli itkenyt lohduttomana, sillä äkkiä kaikki vaikutti turhalta, kirjeet Joulupukille ja aivan kaikki! Hän ei jaksanut enää olla yksin. Eikö kukaan voinut nähdä häntä ja tulla hänen luokseen?

Jos hän vain olisi tiennyt, että aivan muutaman tunnin päästä hänen koko elämänsä muuttuisi, hän olisi itkenyt paljon vähemmän...

"Sealand? Haloo?" Seborga huhuili.

Sealand räpäytti silmiään. He olivat kävelleet jo melkein kokoushuoneen luo hänen huomaamattaan. Avoimesta ovesta paistoi valo käytävään.

"Turha vaiva, hän ei ole tänään pysynyt tässä maailmassa kuin korkeintaan viisi minuuttia kerrallaan" Ladonia tokaisi Seborgalle.

Sealand ei piitannut. Hänen jalkansa halusivat juosta ja hän antoi sille myöten, tarrasi Wytä paidanhihasta ja hoputti häntä pitämään kiirettä, juoksi jäljellä olevan matkan kokoushuoneen ovelle ja siitä sisään.

Kaikki huoneessa näytti viralliselta. Pöydät oli asetettu puolikaareen, jotta osallistujat näkisivät toisensa ja keskimmäiseen pöytään, joka muodosti u-mutkan, oli asetettu vesikannu, juomalasit ja videotykin kaukosäädin. Sitä ei oltu laitettu tällaiseksi erityisesti heitä varten, vaan luultavasti jokainen kokoushuone täällä oli järjestetty ja varusteltu etukäteen samalla tavoin, mutta silti se tuntui merkittävältä. Oikeammalta. Sealand piti kokouksista, joissa he istuivat lattialla Molossian luona ja pelasivat videopelejä samalla kun keskustelivat mikrovaltioidensa asioista, mutta tämä oli se mihin he pyrkivät. Joku päivä heitä ei sysättäisi lastennurkkaukseen. He olisivat oikeita, todesta otettavia valtioita ja heidän kokouksensa olisivat vakavia.

Ulkoisilla puitteilla ei ollut kuitenkaan mitään merkitystä, jos he eivät olisi siellä, yhdessä. Jos he olivat yksin ja hajallaan maailmalla, heillä ei ollut voimaa eikä mahdollisuuksia tulla ikinä miksikään ja siksi Sealand jatkoi juoksemista aina pitkänhuiskean nuorukaisen luo.

"Hutt River!" hän huusi ja törmäsi päin australialaismikrovaltiota kaataen heidät lattialle. Se ei ollut ollut Sealandin tarkoitus ja hän nousi äkkiä tarkistamaan, ettei toinen ollut kolhinut itseään kipeästi.

Hutt Riverin hymyn ja vastauksen perusteella niin ei ainakaan ollut.

"Sealand! Mikä vauhti, kamu, en osannut varautua yhtään! Oletko sinä kasvanut?"

"En tiedä. Ehkä. Sattuiko sinuun?"

"Eikä mitään" Hutt River pudisti päätään "Minä –"

"Hutt!" Wy kiljaisi ovelta. "Senkin vompatin oksennus, miksi sinä et vastaa puhelimeen!?"

"Ei se ole soinut" Hutt River vastasi häkeltyneenä Sealandin istuessa edelleen hänen vatsansa päällä ja katsoi ylös viereensä marssineeseen tyttöön, joka katsoi häntä vastaan kädet lanteilla selkeästi valmiina aloittamaan kunnon moitesaarnan.

"Itse asiassa on, me soitimme siihen molemmat useamman kerran" Seborga ilmestyi Hutt Riverin näkökenttään ja laski kämmenensä rauhoittavasti Wyn hartioille, mikä luultavasti oli ainoa syy sille, että Wyn moitesaarna jäi pitämättä. "Oletko sinä taas unohtanut sen jonnekin?"

"En. Tai ehkä. Minä olin ihan varma, että…" Hutt River kömpi ylös ja meni kaivelemaan nimikylttinsä mukaiselle paikalle jättämäänsä laukkua.

"Jos se on mukana, niin ääniä siinä ei ainakaan ole" Ladonia ilmoitti pidellen omaa kännykkäänsä kädessään. "Minä soitan siihen parhaillaan."

"Ehkä se sitten unohtui" Hutt River myönsi. "Mutta minä tulin ajoissa ja laitoin tilat kuntoon. Se oli minun vuoroni, eikö niin?"

Hän katsoi suoraan Sealandiin. Sealand nyökkäsi saamatta sanottua mitään. Muillakin tuntui olevan hieman samanlainen ongelma. Tuntui niin oudolta nähdä Hutt River pitkästä aikaa.

"No niin sitten" Hutt River sanoi mutkattomasti ja istui paikalleen. "Mitä meillä on tänään luvassa?"

Ja luultavasti juuri se, että hän oli niin mutkaton, sai heidän olonsa helpottumaan ja he istuivat paikoilleen (Seborga vasta sen jälkeen kun oli halannut Hutt Riveriä) aloittamaan kokousta eikä Kugelmugel tuntunut hämmästyvän hänen läsnäolostaan lainkaan tullessaan paikalle pari minuuttia myöhemmin.

Sen sijaan etukäteisilmoituksensa mukaisesti myöhässä tullut Molossia pysähtyi oviaukkoon Hutt Riverin nähtyään ja huudahti ensimmäisiksi sanoikseen "Mitä helvettiä sinä teet täällä?"

Huoneeseen tuli kaikuvan hiljaista. Sealand oli ollut juuri puhumassa, mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän voinut jatkaa ennen kuin Hutt River olisi vastannut ja katsoi jännittyneenä, kun tämä kohotti päätään ja kääntyi kohti ovea. Molossia seisoi edelleen sen luona ja näytti siltä kuin olisi halunnut pyörähtää ympäri ja kadota paikalta saman tien päästäkseen karkuun möläytystään.

"Suruaika päättyi, joten ajattelin tulla taas mukaan" Hutt River vastasi tyynen yksinkertaisesti ja viittasi kädellään Molossiaa tulemaan peremmälle. "Istu alas, että Sealand pääsee jatkamaan."

Molossian vetäessä tuolinsa esiin pöydän äärestä ja istuessa paikalleen Sealand huokaisi helpottuneena. Nostaessaan katseensa ylös katsoakseen ympärilleen hän näki miten jokaisen nimikyltin takana istui joku ja hymyili. Ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen Sealand tunsi aitoa innostusta. Vetäen syvään henkeä hän jatkoi kokousta uusin voimin.

"Hyvä, että pääsit tulemaan, Molossia. Ehdit hyvin mukaan, me kävimme vasta läpi kertausta viime kerran asioista. Tänään puheenaiheena on muun muassa..."

.

.


.

Kirjoittajan kommentti:

Taustaa Sealandin historiasta:

Toisen maailmansodan aikaan Thames-joki oli Lontoon tärkein kuljetusreitti ja sitä suojaamaan rakennettiin Maunsell-linnakkeita, joista käsin saksalaisten lentokoneet ja laivat kyettiin havaitsemaan ajoissa ja ampumaan ilmatorjuntatykeillä alas. Fort Roughs Tower, josta tuli myöhemmin Sealand, oli osa noita linnakkeita ja rakennettiin vuonna 1942. Siellä asui noin 150-300 kuninkaallisen laivaston henkilöä koko toisen maailmansodan ajan. Sodan loputtua sitä käytettiin vielä muihinkin tarkoituksiin aina vuoteen 1956 asti, jolloin kokopäiväinen henkilökunta vedettiin sieltä pois. Forth Roughs hylättiin.

1960-luvulla BBC:llä oli monopoliasema niin Iso-Britannian tv- kuin radiolähetyksistä. Rock-musiikki oli tullut suosituksi, mutta BBC ei soitattanut sitä lainkaan. Niinpä kuvaan tulivat piraattiradiot – laittomat, tavallisten ihmisten perustamat radiokanavat, jotka soittivat mitä halusivat pitäen radioasemansa usein vesillä olevilla aluksilla ja linnoituksilla ja niiden toiminta sai BBC:n lopulta lisäämään radiokanaviensa määrää ja laajentamaan musiikkitarjontaansa vuonna 1967.

Paddy Roy Bates, Britannian armeijan eläkkeellä oleva majuri, alkoi pitää piraattiradiota (Radio Essex, myöhemmin Britain's Better Music Station) vuonna 1965 majapaikkanaan entinen Maunsell-linnake Knock John Tower. Koska Knock Jonhn sijaitsi Britannian vesialueella ja piraattiradiotoiminta oli laitonta, Bates sai sakot ja varojen puutteessa hän lopetti radiotoimintansa Knock Johnissa joulupäivänä 1966.

Takaiskusta viisastuneena Bates oli etsinyt radiotoiminnalleen paremman tukikohdan – Forth Roughsin, joka sijaitsi juuri Britannian vesialueiden ulkopuolella, ei-kenenkään vesillä ja astui sen pinnalle ensimmäisen kerran tuona samaisena joulupäivänä 1966. Bates ei kuitenkaan aloittanut radiolähetyksiään uudelleen, vaan sai paremman idean – idean mikrovaltion perustamisesta...

Toinen päivä syyskuuta 1967 Bates yhdessä vaimonsa Joanin, kahden lapsensa ja muutaman ystävänsä kanssa vetivät Sealandin lipun mastoon ja julistivat ja nimesivät paikan Sealandiksi. Joanista tuli prinsessa – syntymäpäivänään.

Bates kuoli lokakuussa vuonna 2012 Alzheimeriin, Joan pitkäaikaiseen sairauteen maaliskuussa vuonna 2016.

Sealandin hallitsijana toimii tällä hetkellä heidän poikansa Michael.