Ikäraja: T
Genre: hurt/comfort, perhe
Varoitukset: tarina käsittelee nälkää ja syömiseen liittyviä hankaluuksia, joten jos triggerisi on syömishäiriöt ja muu aihetta läheltä liippaava, ole kiltti itsellesi, äläkä lue tätä tarinaa.
Kirjoittajan kommentti:
Tämä oli yksi aihe 100 aiheen -listalta. Tarina pohjaa Hetalia-animen 2. levyn/kauden jaksoihin 44 ja 45, jotka kertovat Liechtensteinin menneisyydestä.
Nälkä
(Hunger)
.
"Mulla on niin kamala nälkä, että mä varmaan kuolen!"
Liechtenstein sulki silmänsä ja koetti pyyhkiä lauseen mielestään saman tien. Hänen olisi halunnut peittää korvansa käsillään, ettei kuulisi miten teinijoukko jatkoi nurinaansa aiheesta pari penkkiriviä hänen takanaan, mutta se olisi herättänyt liikaa huomiota täpötäydessä PostAutossa, ja niinpä hän käänsi vain kasvonsa tiukemmin ikkunaan päin ja koetti ajatella kaikkea mahdollista muuta estääkseen ajatusta juurtumasta mieleensä.
Joululahjoja. Hän oli ollut ostamassa joululahjoja ja löytänyt hienoja lahjoja, edullisesti, hän oli aivan varma, että isoveli ja Itävalta ja Kugelmugel pitäisivät niistä – nälkä – ja, ja Unkari, Unkarille ja Ukrainalle hänellä oli lahjat jo valmiina, hän oli paketoinutkin ne, enää oli – nälkä – mikrovaltiot jäljel...
Liechtenstein painoi pysähdys-nappia. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä kohtaa keltainen kulkuneuvo parhaillaan meni, mutta hänen oli päästävä pois nyt heti. Kun hän tunsi auton hidastavan vauhtia, hän nousi kasseineen ylös välittömästi ja kiirehti keskikäytävälle niin vauhdilla, että tönäisi vahingossa vieressään istuvalta vanhalta herralta, jonka takki haisi pinttyneeltä savulta, sanomalehden pois kädestä. Tavallisesti hän olisi pysähtynyt pyytämään anteeksi ja nostanut lehden hänelle takaisin, mutta nyt hänen täytyi päästä ulos, ulos, ulos!
Hän hyppäsi tienvarsipysäkille ja lyyhistyi polvilleen. PostAuton ovet suhisivat. Ne olivat jo olleet sulkeutumassa, kun kuski avasikin ne uudestaan.
"Hei tyttö, pärjäätkö sinä?" hän huudahti.
Se oli jo tarpeeksi kamalaa, mutta sen lisäksi kuski nousi pois paikaltaan ja tuli auttamaan hänet jaloilleen huolissaan hänen loukkaantumisestaan. Liechtenstein onnistui selittämään olevansa kunnossa, hänen jalkansa olivat vain puutuneet, hän pärjäisi kyllä kotiin asti, hänen veljensä oli tulossa hakemaan hänet. Liechtenstein ennätti nähdä teinien hölmistyneet, ivalliset, virnistelevät naamat ikkunassa keltaisen postitorven kuvan yläpuolella kuskin noustua takaisin kyytiin ja ajaessa pois.
Nälkä.
Liechtenstein ei ollut kunnossa eikä hän soittanut Sveitsiä hakemaan itseään.
.
Sveitsi rätisi jollekulle puhelimessa, mutta kääntyi kuullessaan etuoven äänen ja heilautti Liechtensteinille kättään tervehdykseksi. Liechtenstein vastasi eleeseen koettaen parhaansa mukaan näyttää normaalilta ja meni suoraan omaan huoneeseensa.
Hänen jalkojaan särki. Hän oli ollut puolimatkassa jäätyään pois kyydistä ja kävellyt koko lopun matkan. Kassit olivat painaneet hänen käsiään, hänen oli täytynyt vaihtaa niitä kädestä toiseen ja korjattava niiden asentoa yhtenään, koska hänen sormistaan meni tunto, mutta se oli vain hyvä. Väsymys ja se, ettei hän tuntenut kunnolla, olivat hyvä. Hän halusi mennä nukkumaan, sama se mitä kello oli, ja nukkua suoraan seuraavaan päivään.
Liechtenstein laittoi ostoskassinsa siististi huoneensa suureen valkoiseen kaappiin paketoidakseen ostamansa lahjat myöhemmin. Sitten hän avasi kaapin vaatekaapin puoleisen oven, valikoi itselleen kotimekon ja puki sen ylleen laskien kaupungilla käyttämänsä vaatteet tuolin selkänojalle ajatellen voivansa käyttää niitä vielä myöhemmin toiste.
Hän katsahti alas vaatteisiinsa. Ne olivat ryvettyneet kaatumisesta.
Ja se sihisi taas hänen päässään: Nälkä...
Liechtenstein huiskautti vaatteensa mytyksi lattialle.
Ovelta kuului koputus. "Liechtenstein?"
"Niin?" Voi ei, hänen äänensä oli värähtänyt epävarmasti, hänen piti äkkiä saada se hallintaansa tai muuten –
"Oletko kunnossa?" Sveitsi kysyi avatessaan oven.
Liechtenstein kääntyi ovelle päin. "Kyllä. Kaupungilla oli paljon ihmisiä, minua vain väsyttää. Ajattelin mennä nukkumaan aikaisin tänään."
Sveitsi ei vastannut. Hän katseli Liechtensteinia tarkasti ja hänen katseensa kävi lattialla olevissa vaatteissa. "Käyhän se. Menevätkö nuo pesuun?" Sveitsi tuli peremmälle huoneeseen ja nosti vaatteet ylös ennen kuin Liechtenstein ehti tehdä tai sanoa mitään. Sveitsi katsoi vaatteista häneen entistä huolestuneemmin.
"Minä vain kaaduin, en saanut naarmuakaan" Liechtenstein selitti.
Sveitsi näytti olevan kahden vaiheilla, mutta päätti uskoa. "Selvä. Mitä haluaisit syödä illalliseksi?"
Nälkä.
"Minulla... minulla ei oikeastaan ole kovin... nälkä. Minä en taida syödä tänään mitään, kiitos."
"Et mitään?" Sveitsi kysyi terävästi. Liechtenstein ei katsonut häneen päin. Itse asiassa hän oli kääntynyt kokonaan pois, kohti pylvässänkyään.
"En" Liechtenstein vastasi heikosti vetäen päiväpeittonsa syrjään.
"Söitkö sinä kaupungilla mitään?"
Liechtenstein kääntyi ja hymyili. "Söin. Täytetyn leivän. Se oli hyvää." Liechtenstein kääntyi takaisin sänkyään päin, mutta ei tarpeeksi nopeasti. Sveitsi ehti nähdä miten hänen hymynsä värähti epävarmana.
"Liechtenstein..."
" – se oli tosi täyttävä. Minä en tarvitse enempää ruokaa. Minä en tarvitse mitään." Nälkä. Nälkä. Nälkä.
"Liechtenstein..." Sveitsi otti häntä kädestä kiinni.
Liechtenstein kohotti katseensa, häntä pelotti ja ahdisti ja hän tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä, vaikka ei halunnut. Se oli typerää, itkeminen oli typerää ja lapsellista ja vain huolestutti isoveljeä entisestään eikä hän halunnut tehdä niin, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Kyynelet putosivat alas vastoin hänen tahtoaan. Liechtenstein veti kätensä vapaaksi ja pyyhki silmiään, mutta se ei hillinnyt kyynelvirtaa yhtään. Päinvastoin. Hän piilotti kasvonsa käsiensä taa ja itki entistä kovemmin.
Se oli syvää itkua, vuosien takaista.
Sveitsi laski hitaasti Liechtensteinin vaatteet tuolille. Hän ymmärsi nyt.
Kuka tahansa olisi voinut sanoa, ettei Sveitsi ollut erityisen taitava lohduttamaan, eikä hän totta puhuen luultavasti ollutkaan, mutta hän istutti Liechtensteinin sängynlaidalle painaen hänet varoen hartioista alas ja istui hänen viereensä. Yhtä varoen hän kohotti toisen kätensä silittääkseen hänen vaaleita hiuksiaan.
"Meillä riittää ruokaa, Lili. Ei mitään hätää. Voit syödä niin paljon kuin haluat. Sinä tiedät sen. Kaikki on hyvin."
Liechtenstein nyökytti. Kyllä hän tiesi. Hän tiesi kyllä.
"Minulla ei ollut mitään hätää silloin eikä myöhemminkään. Ruokaa on tarpeeksi meille molemmille" Sveitsi jatkoi vakuutteluaan.
Sveitsi katui joskus sitä, että oli salannut Liechtensteinilta kuinka koville oli joutunut ottaessaan hänet siipiensä suojiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Rehellisesti sanottuna hän ei ollut silloin piitannut omasta niukkuudestaan. Hän oli vain halunnut Liechtensteinin selviävän ja tulevan kuntoon. Liechtenstein oli herkkä ja huolehtiva, eikä Sveitsi ollut halunnut hänen murehtivan turhaan. Siksi hän ei ollut kertonut, vaan antanut olettaa, että kaikista vastoinkäymisistä ja puutteesta huolimatta ruokaa oli tarpeeksi heille molemmille.
Liechtenstein oli saanut kuulla totuuden myöhemmin.
Vielä paljon sitäkin myöhemmin hän alkoi oireilla.
Syyllisyyden ja pahojen muistojen kalvamana hän pienensi ensin ottamiaan annoksia joka aterialla ja alkoi sen jälkeen jättää kokonaisia aterioita välistä. Sveitsi huomasi sen heti. Hän oli ensin luullut, että Liechtenstein oli kenties tulossa kipeäksi ja siksi ruoka ei maistunut hänelle, mutta kun hän näki, että Liechtenstein jätti tarkoituksella syömättä, hän puuttui siihen välittömästi. Sveitsi oli lukenut anoreksiasta ja muista syömishäiriöistä, koska yhdessä vaiheessa hänestä oli tuntunut, ettei uutisissa muusta puhuttukaan ja alkanut pelätä mahdollisuutta, että Liechtenstein joskus sairastuisi niistä johonkin.
Niinpä Sveitsi pyysi yhtenä iltana Liechtensteinia istumaan kanssaan olohuoneeseen ja koetti (kovin kömpelösti) vakuuttaa Liechtensteinin olevan kaunis ja sopivan painoinen kasvava nuori tyttö ja valtion henkilöitymä, eikä hänen siis tarvinnut miettiä lainkaan ulkonäköpaineita tai painoaan, koska oli hyvä noin. Se oli ollut äärettömän vaikea puhe ja Liechtenstein oli kuunnellut sen hiljaa, mutta Sveitsi näki hänen vihreissä silmissään syvää murhetta. Murhe ei kohdistunut Liechtensteiniin itseensä, vaan häneen, Sveitsiin, minkä Sveitsi tajusi vasta myöhemmin, kun Liechtenstein alkoi nähdä painajaisia joiden vuoksi hän valvoi monta yötä peräkkäin.
Unenpuutteesta aivan rikkinäisenä Liechtenstein oli lopulta puhjennut itkuun ja paljastanut, ettei hän halunnut Sveitsin kokevan sitä kamalaa, tuskallista nälkää, joka oli raastanut ja kalvanut häntä itseään, kun hän oli ollut kaikkein heikoimmillaan ja vähällä kuolla. Liechtenstein oli ollut varma, että kuolisi sille sateiselle kujalle, hän ei ollut kuullut enää muuta kuin nälkä nälkä nälkä ja tuntenut elinvoimansa ja olemassaolonsa hiipuvan loppuun. Sveitsi ei saanut kokea mitään sellaista! Liechtenstein kärsi kamalasti ajatuksesta, että oli syönyt Sveitsiltä ruoan ja jättänyt hänet nälkään. Hän oli mieluummin itse syömättä.
Sveitsi oli istunut Liechtensteinin vierellä Liechtensteinin vuoteessa ja koettanut lohduttaa häntä vielä epätoivoisemmin ja kömpelömmin kuin aiemmalla kerralla pitäessään puhetta terveestä syömisestä ja itsetunnosta ja muusta. Hän oli istunut Liechtensteinin vieressä, kunnes tämä oli nukahtanut ja vielä sen jälkeenkin, koko yön. Ja hän mietti. Mietti, mietti, mietti.
Asioiden korjaaminen ei ollut helppoa. Itse asiassa se vaati niinkin valtavia ponnistuksia kuin Itävallan kutsuminen päivälliselle (jotta Liechtenstein näki, ettei ruoka riittänyt ainoastaan heille kahdelle, vaan myös vieraille) ja kierrosten tarjoaminen maailmankokouksen jälkeisillä jatkoilla (hän oli varma, että Tanska ja Englanti joisivat hänet vararikkoon). Silti Sveitsi teki niin. He kävivät piknikeillä, joihin hän teki eväät, söivät monia pikkuruisia aterioita pitkin päivää ja vaikka mitä, kunnes Liechtenstein luotti taas siihen, ettei nälkä uhannut heitä kumpaakaan ja heidän elämänsä palasi normaaliksi.
Joskus muistot palasivat uudelleen, niin kuin tänään. Viime kerrasta oli niin kauan aikaa, useita, useita vuosia, että Liechtenstein oli jo luullut jättäneensä menneisyyden taakseen, mutta nähtävästi pahat muistot onnistuivat yhä saavuttamaan hänet. Se sai hänet tuntemaan itsensä heikoksi, hän olisi halunnut pärjätä yksin, romahtamatta. Tuntiessaan Sveitsin varovaisen silityksen hiuksissaan hän kuitenkin tajusi, ettei hänen tarvinnut pärjätä yksin tai pelätä nojaamasta Sveitsiin. He saisivat tämän selätettyä yhdessä, niin kuin aiemminkin.
Liechtensteinin itku laantui ja hän pyyhki silmiään kuivaksi kotimekkonsa hihaan.
"Mitä jos mennään syömään jonkun toisen ruokia?" Sveitsi ehdotti, kun Liechtenstein oli rauhoittunut. "Esimerkiksi Itävallan ja Kugelmugelin?"
"Kugelmugel taitaa olla Preussin luona juuri nyt" Liechtenstein sai niiskutettua.
"Vielä parempi. Siitä on pitkä aika kun olen viimeksi päässyt koettelemaan häntä."
Ulospäin suuntautunut, loputtoman energinen, äänekäs ja itsekeskeisen mahtava Preussi onnistui usein ärsyttämään ja kiusaamaan herkkähipiäisen ja itsensä tuntevan Itävallan tolaltaan, mutta hänen temppunsa eivät tehonneet toiseen alppimaahan. Sveitsi oli tietenkin neutraali, aina, mutta nautti salaa aivan pikkuisen siitä kuinka hermostuneeksi ja varpaillaan olevaksi hän onnistui yhä vaan kukkoilevan ex-valtion saamaan.
Liechtenstein tosin tiesi sen yhtä hyvin kuin hän itse. "Isoveli..."
Sveitsi huokaisi. "Hyvä on, ei sitten."
Liechtenstein nousi ylös. Sveitsi nousi hänen jälkeensä.
"Minä käyn pesemässä kasvoni" Liechtenstein sanoi yhä melko hiljaisella äänellä. Sveitsi nyökkäsi vastaukseksi, vaikka Liechtenstein ei nähnyt sitä seistessään häneen selin. Oven luona, ojentaessaan kättään kohti ovenkahvaa, Liechtenstein pysähtyi. "Lämmintä kaakaota."
"Mitä?" Sveitsi kysyi ja katsahti ylös Liechtensteinin vaatteista, joita oli poimimassa uudelleen käsivarrelleen.
"Minä haluaisin juoda lämmintä kaakaota." Oikein paksua, kermavaahdon kera. "Ja syödä joululeivonnaisen sen kanssa. Minä näin niitä kaupungilla ja minun piti ostaa sellaiset meille, mutta en ehtinyt. Voisimmeko me mennä ulos kaakaolle ja leivonnaiselle?"
"Ja jättää illallisen kokonaan välistä?" Sveitsin ääni kuulosti terävältä ja Liechtensteinin olo muuttui epävarmemmaksi. Se ei tosiaan olisi kovin hyvää käytöstä, eihän, hyppääminen suoraan jälkiruokaan? Hän koetti miettiä jonkin kunnollisen illallisen, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun Sveitsi oli hänen vierellään ja jatkoi avatessaan oven "Kuulostaa täydelliseltä suunnitelmalta. Haluatko kutsua jonkun mukaan? Unkarin esimerkiksi?"
Liechtenstein pyyhkäisi kasvojaan kämmenellään ja hymyili pienesti. "Voisin minä kysyä."
Sveitsi nyökäytti lujasti päätään ulkopuolisten silmiin yhtä totisen näköisenä kuin aina, mutta Liechtenstein näki sen läpi ja tiesi, että sisimmässään Sveitsi hymyili yhtä leveästi kuin Italialla oli tapana hymyillä. "Sano, kun olet valmis, niin mennään."
"Kiitos, isoveli."
.
.
.
Kirjoittajan kommentti 2:
Tämä tarina ei vaan suostunut jättämään minua rauhaan, vaikka tuntui kauhealta kirjoittaa Liechtensteinista jotain näin surullista.
Onkohan Hetaliassa kuvattu millaiset välit Sveitsillä ja Preussilla on keskenään? Jos on, en ole vielä törmännyt siihen (muuta kuin siihen yhteen kertaan, kun Preussi ilmestyy pensaasta Itävallan, Sveitsin ja Liechtensteinin syödessä yhteistä päivällistä, mutta silloinkin Preussi kiusasi ensisijaisesti Itävaltaa) enkä ole myöskään koskaan lukenut ficciä tai kuullut fandomin sisällä olevaa teoriaa siitä, miten he tulevat toimeen. Itseäni kuitenkin huvittaa suuresti ajatus, että vaikka Preussi onnistuisi kovinkin helposti ärsyttämään Itävaltaa tempaisuillaan, Sveitsiin hän ei koskaan yritä samaa. Ei Sveitsin aseiden ja ammuskelun takia, vaan siksi että Sveitsi on Sveitsi. Hänellä on sellainen luonne ja aura, ettei kukaan yritä ryppyillä hänelle.
Alun perin Liechtenstein matkusti tässä tarinassa linja-autolla ja vasta kirjoittamisen jälkeen mieleeni iski yhtäkkiä: 'Onkohan Sveitsissä ollenkaan linja-autoliikennettä?' Lähdin selvittämään asiaa ja opin, että Sveitsi on junien maa - junaverkosto on tiheää (yhteensä sitä on yli 5 200 kilometriä eli paljon niin pienelle valtiolle) ja se on kätevin ja nopein tapa kulkea ympäriinsä, eikä pitkän matkan busseja ei niinkään ole (isoilla kylillä ja kaupungeilla on linja-autoja paikallisliikenteelle)... Mutta! Sen sijaan keltaisia PostAutoja tai PostBusseja, joiden kyljessä on postitorven kuva, kulkee paljon. Jo yli sata vuotta nuo postia ja matkustajia kuljettavat (ja Rossinin Wilhelm Tell Overturea tööttäävät! Tosin ei sitä nopeaa finaalia(?), joka on varmasti tuttu esimerkiksi piirretyistä niillekin, jotka eivät klassista musiikkia muuten kuuntele) menopelit ovat ulottaneet tiensä ympäri Sveitsiä niihinkin kolkkiin jonne on muuten vaikea päästä ja ovat yksi maan tunnistettavimmista ikoneista. Niiden reitit kulkevat nykyään myös Liechtensteinissa ja tietyin paikoin Ranskassa ja Saksassa.
En ole täysin varma pysähtyvätkö ne tienvarsipysäkeille niin kuin linja-autot Suomessa, mutta leikitään niin... Jos joku tietää kertoa, että se on hölynpölyä, korjaan tarinaa myöhemmin.