Ikäraja: K
Genre: ystävyys
Varoitukset: -
Marraskuu
.
Japani kurotti kättään kohti merilevän makuisia naposteltavia, kun hän tajusi jotain hätkähtävää: hän ei ollut nähnyt kissoja pitkään aikaan.
Ajatus sai hänen kätensä pysähtymään ja hän pudotti takaisin pussiin ne muutamat naksut, jotka oli ehtinyt nappaamaan sormiinsa. Saattoiko se pitää paikkansa? Japani kävi mielessään läpi Pochin kanssa tekemiään kävelylenkkejä muutamien viime päivien ajalta, mutta hänen muistonsa olivat kissattomia.
Hän huolestui. Asia piti tarkastaa heti.
Varovasti Japani nosti Taman sylistään ja jätti mustavalkoisen kissan sohvalle nukkumaan vielä äsken lukemansa mangapokkarin viereen. Pochi havahtui hereille lattialta Japanin jalkojen vierestä ja seurasi isäntäänsä ensin eteiseen ja sitten makuuhuoneeseen. Pochi istui ja tarkkaili Japania. Japani seisoi ja vertaili kahta kalenteria käsissään.
Toinen kalenteri oli kaikkia virallisia asioita varten täynnä kokouksia, esitelmiä ja palautuspäivämääriä eri raporteille ja muille työtehtäville, kun taas toinen oli varattu henkilökohtaisille asioille ja täynnä merkintöjä tapaamisista ystävien kanssa, lempimangojen arvioiduista julkaisupäivämääristä ja oli seassa muutama reseptikin, jotka hän oli kopioinut muistiin Italialta. Kumpikin oli aina ajan tasalla, koska kalenteri, jonka tiedot olivat puolinaiset, ei ollut taskukokoista piirustusvihkoa kummempi. Japani käänteli sivuja. Lokakuu. Marraskuu. Hän kävi sivut läpi toisen kerran varmuuden vuoksi, vaikka asia oli jo selvä: hän oli nähnyt Kreikan viimeksi ennen lokakuun puoliväliä.
Se ei välttämättä tarkoittanut, että mikään oli huonosti. Kreikka oli sanonut viimeksi heidän tavatessaan, että hänellä oli paljon kiireitä loppukuusta ja aikataulut hänen maassaan olivat pikemminkin suuntaa antavia kuin ehdottomia, joten asiat olivat saattaneet vain venyä tavallista pidemmiksi. Mutta olisi kai hän siinäkin tapauksessa laittanut jo jonkinlaista viestiä itsestään tähän mennessä?
Japanin täytyi saada asiaan selvyys. Hän koetti soittaa Kreikalle eikä yllättynyt, kun nauhoitettu ääni ilmoitti, ettei tavoiteltuun numeroon saatu yhteyttä. Kreikka unohti usein puhelimensa milloin minnekin vaeltaessaan ajatuksissaan äitinsä raunioiden keskellä eikä siitä oikeasti tarvinnut olla huolissaan vähääkään, mutta epämääräiset pahat aavistukset olivat jo ehtineet vallata Japanin mielen.
Hän valikoi puhelimestaan uuden numeron ja soitti Alankomaille, joka oli vuosia ollut hänen yhteyslinkkinsä Eurooppaan. Vaihdettuaan sopivan määrän kohteliaisuuksia Japani kysyi oliko hän nähnyt tai kuullut Kreikasta viime aikoina.
"Onko jotain sattunut?" aina yhtä suoraviivainen Alankomaat vastasi kysymykseen kysymyksellä. "Vaikutat huolestuneelta."
"Luultavasti ei" Japani vastasi, aavistuksen kiusaantuneena siitä, että Alankomaat oli heti kuullut hänen lävitseen, vaikka hän oli yrittänyt ilmaista asiansa yhtä hillitysti ja tyynesti kuin aina.
Alankomaat äännähti lyhyesti ja linjalle tuli hiljaista. Japani avasi vaatekaappinsa oven ja valikoi itselleen toiset vaatteet Alankomaiden miettiessä. Pochi liikahti levottomasti. Se tiesi, että Japani oli lähdössä jonnekin. Alankomaat äännähti uudelleen ja Japani pysähtyi kuuntelemaan.
"Haluan huomauttaa ensimmäiseksi, ettei Kreikka ole järin täsmällinen koskaan" Alankomaat aloitti ja Japani myönteli, koska seikka oli erittäin totta. "Mutta minulla oli viime viikolla kokous Saksan ja Espanjan kanssa ja muistelisin heidän molempien puhuneen jotain sen suuntaista, että Kreikka olisi jättänyt tulematta kokonaan aikoja sitten sovittuihin tapaamisiin heidän kanssaan. Espanja ei pitänyt sitä minään –" Alankomaat huokaisi raskaasti, sillä Espanja oli lähes yhtä huoleton ja suurpiirteinen sovituista asioista kiinni pitämisessä kuin Kreikka, mikä ärsytti luonteeltaan järjestelmällistä Alankomaita tavattomasti "– mutta Saksa piti sitä kummallisena. Hän oli soittanut edellisenä päivänä Kreikalle ja muistuttanut heidän tapaamisestaan. Kreikka oli kiittänyt ja luvannut tulla, mutta ei kuitenkaan lopulta tullut."
"Kiitos paljon, herra Alankomaat" Japani lausui.
"Hän on saattanut oikeasti vain unohtaa" Alankomaat huomautti. "Ei yllättäisi yhtään."
"Ymmärrän. Se on mahdollista."
"Sinä aiot mennä käymään hänen luonaan, vai mitä?" Alankomaat jatkoi.
"Kyllä" Japani myönsi ja sai viimeinkin ravistettua toisen kätensä vapaaksi pehmoiseksi kuluneen punaisen oloasun vetoketjullisen takin takertuvaisesta hihasta.
"Vaikka kello on luonasi – mitä, lähemmäs keskiyö?"
"Minä olen nopea. Enkä muutenkaan tarvitse paljon unta. Kiitos huolenpidostasi. Olen pahoillani, herra Alankomaat, mutta minä tarvitsen molemmat kädet vapaiksi."
"Jos et ilmoita itsestäsi kahden tunnin sisään, minä lähden etsimään sinua" Alankomaat tokaisi tavallista tylymmin peittääkseen hämmennyksensä, jonka Japanin lausuma kiitos oli aiheuttanut, ennen kuin sammutti puhelun.
Japani vaihtoi nopeasti vaatteensa ja silitti Pochia luvaten koiralle tulevansa pian takaisin.
.
Marraskuinen iltapäivä Kreikassa oli hiljainen ja viileähkö. Turistien laumat, jotka vuoden lämpiminä päivinä täyttivät rannat, majapaikat ja nähtävyydet aamuvarhaisesta iltamyöhään, olivat lähteneet ja pienet kylät ja saaret olivat vetäytyneet rauhalliseen talvilepoon.
Japani käveli ripeästi. Hän olisi oman arvionsa mukaan kymmenen minuutin päästä Kreikan talolla ja kokeili soittamista toisen kerran. Jos Kreikka vastaisi, hän voisi puhua ulkona eikä hänen tarvitsisi välttämättä käydä Kreikan luona lainkaan tai ainakin hän voisi ilmoittaa tulostaan etukäteen. Japanista oli töykeää tuppautua noin vaan ilmoittamatta vieraisille, vaikka hän tiesi, ettei se vaivannut kaikkia yhtä paljon kuin häntä itseään. Italia esimerkiksi tuli usein kylään pelkästä päähänpistosta ja Kreikka oli samanlainen.
Sitä paitsi oli Japani yllätysvierailuista mitä mieltä hyvänsä, sellaisen hän joutuisi tällä kertaa tekemään, koska Kreikka ei vastannut puhelimeensa vieläkään. Japani koetti huojentaa mieltään laskemalla vastaantulevia kissoja. Havaittuaan yhdennentoista hän oli varma, että Kreikka oli kotonaan. Mitä enemmän kissoja oli näkyvissä – ja niitä näkyi entistä enemmän Japanin lähestyessä Kreikan vanhaa ja kuluneen näköistä kivitaloa – sitä lähempänä Kreikan kulloinenkin olinpaikka oli. Pihaa piti tuttuun tapaan vallassaan varsinainen kissojen armeija ja useat eri yksilöt tulivat naukuen Japanin luokse kerjäämään silityksiä.
Ulko-ovi ei ollut lukossa, Japani tiesi sen ennen kuin koskikaan siihen, mutta silti hän epäröi muutaman sekunnin ennen kuin astui sisään kolmen tai neljän häntä seuranneen kissan pujahtaessa sisälle samalla ovenavauksella. Lihava harmaa kissa istui eteisessä kuin odottamassa heitä ja vierailevat kissat kerääntyivät sen ympärille tekemään tervehdyksensä Japanin riisuessa ulkovaatteensa ja vaihtaessa ulkokenkänsä mukanaan tuomiin sisäkenkiin.
"Herra Kreikka?" hän huhuili sisälle taloon, tajusi olleensa liian hiljainen ja huhuili uudelleen pahoitellen aiheuttamaansa häiriötä. Ei vastausta.
Japani säpsähti ja loikkasi melkein ilmaan tuntiessaan jonkin pyyhkäisevän jalkojaan vasten. Se oli se aiempi lihava harmaa kissa, joka näytti melkoisen loukkaantuneelta Japanin reaktiosta. Japani pyysi siltä anteeksi. Kissa kohotti päätään kuin ei olisi kuullut, mutta vilkaisi häntä ohimennen keltaisilla silmillään ennen kuin lähti kävelemään eteenpäin. Kun kissa pysähtyi vähän matkan päähän odottamaan häntä, Japani lähti seuraamaan sitä. Kissa saattoi hänet keittiön oviaukolle ja käännähti sen jälkeen omille teilleen.
Kreikka istui neliskulmaisen, pienen, nippa nappa kahdelle henkilölle riittävän pöydän ääressä. Suurempaa hänen pieneen ja sekaisaan keittiöönsä ei olisi mahtunutkaan. Huone herätti aina ristiriitaisia tunteita Japanissa. Se näytti hänestä liian ahtaalta ja epämääräisesti varustetulta, jotta sitä olisi voinut käyttää siihen tarkoitukseen, mitä varten se oli olemassa. Silti hän oli useamman kerran todistanut Kreikan loihtivan siellä esiin ruokaa, joka oli paitsi hyvää myös niin riittoisaa, että sillä olisi ruokkinut isommankin porukan. Se oli ennemmin taikuutta kuin ruoanlaittoa.
Japani astui peremmälle keittiöön luoden ympärilleen nopean yleissilmäyksen keksiäkseen mistä omituinen pysähtyneisyyden ja kesken jäämisen tunne johtui.
"Herra Kreikka?"
"Keittiössä" Kreikka vastasi hajamielisesti ja tuntui vasta sitten kuulevan sanat kunnolla. Hän käänsi päätään ja tuijotti Japania vihreät silmät epätavallisen tyhjinä ja himmeinä. Niissä ei näkynyt lainkaan sitä unista rauhallisuutta, jolla hän tavallisesti katseli maailmaa, sen enempää kuin sitä hivenen poissaolevaa mietteliäisyyttä, joka hänen silmissään oli, kun hän oli uppoutunut pohtimaan erityisen syvällisiä ja filosofisia asioita.
Rehellisesti sanottuna Kreikan ilme karmi Japania ja hän kohotti kättään epämääräiseen puolittaiseen vilkutukseen lähinnä nähdäkseen saisiko herätettyä Kreikan huomion ja seuraisiko hänen katseensa liikettä.
Kreikka räpäytti silmiään. Ja näki hänet kunnolla.
"Japani..." Kreikka sanoi hitaasti ja hetken päästä hänen silmiinsä ilmestyi eloisa pilkahdus. "Miten mukava yllätys! En ole nähnyt sinua aikoihin. ...Ethän paleltunut? Tahdotko rakomeloa?" Kreikka nousi ylös (pieni valkoinen kissa putosi hänen sylistään lattialle) valmiina hakemaan jotain tarjottavaa ystävälleen, kun hänen katseensa osui ikkunaan. "Sataako ulkona?"
"Ei sada, herra Kreikka" Japani vastasi ja otti itselleen tuolin pöydän äärestä. Kreikan lukuisista kehotuksista huolimatta oli mennyt vuosia ennen kuin Japani oli kokenut olonsa niin tutuksi ja luontevaksi Kreikan seurassa, että saattoi tehdä niin – hän ei ollut erityisen hyvä "olemaan kuin kotonaan" silloin kun ei ollut kotonaan – mutta hän halusi Kreikan tyyntyvän ja tiesi toisen peilaavan eleitään.
Kreikka nyökkäsi ajatuksissaan ja vaipui takaisin paikalleen istumaan. Ruskeankirjava kissa huomasi tilaisuutensa tulleen, käveli aivan Kreikan tuolin viereen, kohotti päänsä ylös ja päästi pienen pyytävän äänen näyttäen odottavalta. Kreikka veti tuoliaan vähän taaksepäin ja taputti syliään. Kissa hyppäsi heti ja alkoi leipoa Kreikan ruskeita housuja. Japani huomasi Kreikan selän takana tuolin toisella puolen oranssi-valkoisen kissan, joka olisi selvästi halunnut myös hypätä Kreikan syliin, mutta ei aivan ehtinyt tulla näkyviin ja toteuttaa aiettaan ajoissa. Se tuijotti hetken tuimana pisteeseen tuolin selkänojan puolivälin tienoilla, astui muutaman askeleen eteenpäin, lösähti lattialle makaamaan pitkin pituuttaan ja heilautteli häntäänsä keveän laiskasti puolelta toiselle aivan kuin se olisi ollut sen suunnitelmissa koko ajan.
Ruskeankirjava kissa asettui mukavalle kerälle Kreikan syliin. Kreikan käsi laskeutui silittämään sen selkää.
"Tulitko... sinä jostain erityisestä syystä?" Kreikka kysyi ja hymyili itsekseen tai luultavammin ruskealle kissalle kohottaen katseensa ylös keittiöön. "Oletko varma, ettet halua syödä tai juoda jotain? Voisin tehdä jotain, siitä ei ole yhtään vaivaa. Täällä... taitaa olla aika sotkuista" hän lopetti lauseensa hiljemmin hieroen niskaansa hämillään tarkasteltuaan keittiötä hetken. "Anteeksi."
Keittiössä oli sotkuisempaa kuin yleensä. Japani huomasi esiin vedettyjä astioita aivan kuin Kreikka olisi ollut tekemässä jotain ja unohtanut sitten kesken kaiken mitä oli aikonut. Mahdolliset oman onnen nojaansa jääneet ruokatarvikkeet olivat varmasti kadonneet kissojen suihin ensimmäisen avautuneen näpistystilaisuuden tullen. Havainto sai Japanin miettimään milloin Kreikka oli viimeksi syönyt kunnolla.
Piilottaen huolestumisensa visusti Japani sanoi "Ehkä minä voisin ottaa jotain pientä, jos siitä ei ole ylimääräistä vaivaa. Paitsi jos haluat mieluummin käydä syömässä ulkona?"
Kreikka pudisti päätään ja nousi ylös. "Minä kävin ulkona aamulla" hän sanoi, nosti ruskean kissan käsivarrelleen nojaamaan hartiaansa vasten ja käveli tumman pähkinän väriselle kaapille, jossa oli pyöreät vetonupit, ottaen sen sisältä kuvulla peitetyn lautasen. "Ostin tiropitoja. Käyvätkö ne?"
Japani nyökkäsi. Hän piti pienistä filotaikinasta tehdyistä juustopiiraista, mutta vaikka Kreikka olisi tarjonnut mageiritsaa, lampaan sisäelimistä ja vatsalaukusta valmistettua keittoa, hän olisi myöntynyt siihen yhtä lailla vain nähdäkseen Kreikan syövän jotain. Hän tarkkaili Kreikkaa tämän tehdessä tilaa pöytään ja kattaessaan sitä ensin yhdellä kädellä ja sitten molemmilla, kun ruskea kissa sai tarpeekseen ja päätti hypätä lattialle.
Kaikki vaikutti tavalliselta. Kreikka jutteli, käyttäytyi ja söi normaalisti. Hiukset ja vaatteet olivat puhtaat. Käytävän kissanhiekkalaatikotkin, joiden ohi Japani oli kävellyt tullessaan keittiöön, olivat olleet siivotut. Kreikan ottaessa toisen fetajuustopiiraan lautaselta Japani tunsi itsensä typeräksi.
Hänen oli täytynyt ylireagoida. Onneksi hän ei ollut sanonut Kreikalle ääneen tulonsa syytä tai tilanne olisi monin kerroin kiusallisempi! Nyt hän saattoi sentään lähteä yhtä huolettomalta vaikuttaen kuin oli tullutkin eikä kenenkään tarvitsisi koskaan tietää hänen erehdyksestään. Alankomaat ei sanoisi siitä koskaan mitään. Japanin ei tarvitsisi edes pyytää sitä erikseen, Alankomaat tajusi aina milloin oli parasta olla hiljaa ja "unohtaa".
Japanin kärvistellessä mielessään omaa hölmöyttään Kreikan ilme muuttui aivan kuin hänen mieleensä olisi äkkiä muistunut jotain.
"Hm... Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla jossakin. Minun piti mennä –"
Lause jäi auki. Kreikka katsoi Japanin ohi jotain hänen takanaan ja Japani näki miten hänen silmänsä muuttuivat uudelleen himmeiksi ja innottomiksi. Japani kääntyi ympäri.
Hän ei ollut varma, mitä näki ja nousi seisomaan. Sitten hän kallisti päätään, siristi silmiään ja käveli lopulta Kreikan vierelle siltä varalta, että oikea etäisyys auttaisi. Ei auttanut.
"Mitä se oikein esittää?" hän kysyi Kreikalta.
Hän ei saanut vastausta.
Vaalealla seinällä Kreikan tavanomaista istumapaikkaa vastapäätä roikkui seinäkalenteri. Sen paikka oli taktisesti ja tarkoituksella valittu, koska Kreikka näki sen pakostakin aina istuessaan pöydän ääressä ja muistaisi (toivottavasti) sen ansiosta edes joku kerta jonkin sovituista menoistaan ja tapaamisistaan. Täsmälleen samasta syystä Kreikka oli saanut heiltä kaikilta enemmän kalentereita lahjaksi kuin kukaan toinen valtion henkilöitymä, mutta niiden teho oli kyseenalainen huolimatta siitä, että Kreikka otti ne aina ilahtuneena vastaan. Kreikka piti ilmaisista lahjoista.
Ja seinäkalentereista erityisesti kuvallisista versioista. Hän oli kerran tunnustanut Japanille odottavansa kuun vaihtumista ja uuden kuvan paljastumista jännityksellä. Se teki kuulemma koko kalenterin omistamisesta mielekästä, eikä hän koskaan katsonut kuvia etukäteen, ettei yllätys menisi pilalle (paitsi tietenkin siinä tapauksessa, jos kalenteri oli täynnä kuvia kissoista. Kissat olivat söpöjä. Nekin, jotka katsoivat kameraan kierosti).
Kreikan tämänvuotisessa seinäkalenterissa oli Japanin muistikuvien mukaan ollut tähän asti lähinnä maisemia ja nyt hän mietti, mitä Kreikka oli mahtanut ajatella kääntäessään marraskuun esiin.
Seinällä avautui A4-kokoinen ikkuna suoraan pimeyden ytimeen. Japani ei kyennyt näkemään kuvassa mitään muuta kuin mustuutta ja määrittelemättömän muotoisen valkoisen kappaleen, joka näytti imeytyvän hetkenä minä hyvänsä sen sisään. Kuvan synkkyys oli niin syvää ja kaiken nielevää, että Japanista tuntui, että hän katoaisi siihen kohta itsekin jos jatkaisi kuvan tuijottamista yhtään pidempään ja hän oli katsonut sitä ainoastaan muutaman minuutin.
Kreikka oli katsellut kuvaa useamman päivän.
Äkkiä Japani ymmärsi täydellisesti miksi keittiö vaikutti niin pysähtyneeltä, miksi Kreikalta jäi asiat kesken ja miksi hän unohti sovitut tapaamiset ja jäi jumiin talonsa sisälle pääsemättä keittiönpöytää pidemmälle. Japani oli varma, että jos hän joutuisi itse katselemaan tuollaista kuvaa kuukauden ajan joka päivä, hänkin kadottaisi nopeasti kaiken toimintakykynsä ja elämänilonsa. Kuka ylipäätään oli voinut valita tuollaisen kuvan kalenteriin laitettavaksi?
Päivät ja kuukaudet oli kirjoitettu jollain muulla kielellä kuin kreikaksi, joten luultavasti kalenteri oli yksi niistä, jonka Kreikka oli saanut joltakulta lahjaksi ja jostain syystä Japanin mielessä välähtivät ensimmäisinä epäiltyinä Norja ja Suomi, kaksi kaamoksen keskellä elävää black metallin maata, mutta se saattoi olla pelkkä epäreilu stereotyyppinen yleistys. Kuva saattoi olla mistä vaan ja valittu erikoisuutensa tai suuren taiteellisen arvonsa vuoksi. (Kenties se oli taideteos? Japani kallisti päätään toiseen suuntaan, mutta ei vieläkään saanut siitä tolkkua.)
Japani vilkaisi olkansa yli ja astui huomaamattoman askeleen sivummalle, lähemmäs sivupöytää, joka pursusi papereita ja sekalaisia tavaroita.
"Herra Kreikka, muistatko, kun kerroit minulle yksi kerta siitä antiikin näytelmästä, jonka ajattelit kiinnostavan minua? Minulla saattaisi olla nyt aikaa lukea se."
Luultavasti kyseessä oli pelkkä näköharha, mutta Japanista näytti kuin Kreikan päälaella oleva hiuskiehkura olisi liikahtanut hänen suuntaansa ensimmäisenä ennen kuin Kreikka käänsi hitaasti ruskeahiuksisen päänsä häneen päin.
"Haluatko lainata sen? Minä voin käydä etsimässä sen sinulle. Tiedän melko varmasti missä se on."
Välttäen suuntaamasta minkäänlaista huomiota Kreikan erilliselle, kesyttömälle hiukselle, Japani nyökkäsi vastaukseksi ja Kreikka nousi jälleen jaloilleen.
"Minulla voi mennä hetki – tai luultavasti vähän kauemmin" Kreikka lisäsi totuudenmukaisesti ja näytti huolestuneelta. "Ehditkö odottamaan? Vai onko parempi, jos annan sen jokin toinen kerta?"
"Minulla ei ole kiire minnekään, voin odottaa ihan hyvin. Mutta jos et millään löydä sitä nyt, niin sitten voit antaa sen jokin toinen kerta ihan yhtä hyvin" Japani vakuutti.
Kreikka nyökkäsi ehdotukselle ja kehotettuaan Japania syömään lisää hän lähti kohti kirjojen valtaamaa olohuonettaan. Lattialle nukahtanut oranssi-valkoinen kissa avasi silmänsä ja lähti äänettömänä seuraamaan.
Heti, kun hän oli mennyt, Japani astui kunnolla sivupöydän eteen ja siirteli siinä olevia tavaroita varovaisesti – ikinä ei tiennyt, jos ne olivat ikivanhoja ja historiallisesti ja kulttuurillisesti korvaamattoman arvokkaita – päästäkseen käsiksi papereihin. Hän toivoi, että niiden joukossa olisi yksi tyhjä arkki ja oli harmissaan itselleen siitä, ettei ollut ottanut laukkuaan mukaan. Silloin hän olisi voinut käyttää sivua omasta vihostaan eikä tuntisi nyt huonoa omatuntoa aivan kuin olisi tekemässä jotain suurempaakin rikosta. Miksi hän ei ollut pyytänyt paperia suoraan sen sijaan, että harhautti ystävänsä pois?
Koska tämä oli vähemmän kiusallista näin. Koska jos hän olisi pyytänyt paperia, Kreikka olisi jäänyt katselemaan ja Japani halusi tehdä tämän mieluummin yksin.
Paperi, paperi... Oliko tuo nahistunut viinirypäletertun raato? Ei, unohda se, siivoamiselle ei ollut nyt aikaa, paperi... tuossa! Japani nappasi löydöksensä nopeasti ja asetteli pois nostamansa tavarat takaisin. Seuraavaksi hän kääntyi ikkunalautaa päin, keksi aiemmin huomaamansa rullan kirkasta teippiä ja palasi sen kanssa pöydän luo. Hän otti kalenterin seinältä, istui takaisin paikalleen, veti taskustaan kynän, sulki silmänsä hetkeksi kerätäkseen keskittymisensä kasaan... ja alkoi piirtää.
Siitä ei tullut kaikkein paras hänen töistään, mutta ottaen huomioon olosuhteet, käytettävissä olevat välineet ja aikarajan, se ei ollut yhtään hassumpi. Sitä paitsi melkein mikä tahansa olisi rehellisesti ollut parempi kuin alkuperäinen kuva. Japani rastitti päivät ajan tasalle ja ripusti kalenterin paikalleen juuri kun kuuli Kreikan olevan tulossa takaisin.
"... Sinulla oli onnea. Minä löysin sen" Kreikka sanoi ojentaen ohutta, sivuiltaan hieman kellastunutta ja kipristynyttä nidettä Japanille. Japani kiitti. Hänen puhelimensa helähti hiljaa juuri samalla hetkellä kun hän otti näytelmän Kreikalta. Kreikka räpäytti silmiään ja pohti ääneen missäköhän hänen oma puhelimensa mahtoi olla.
"Tarvitsetko apua sen etsimisessä? Minä voin –" Japani aloitti, mutta Kreikka pudisti päätään tyytymättömänä.
"Minä näin paljonko kello on. Mene takaisin kotiin tai et ehdi nukkua ollenkaan. Puhelin löytyy kyllä jostain. On aina löytynyt."
Siihen ei ollut vastaan sanomista. Japani käveli ulko-ovelle Kreikan ja sekalaisten kissojen saattamana, vaihtoi kenkänsä ulkokenkiin ja puki takin ja kaulahuivin takaisin ylleen. Hän oli kääntynyt oveen päin ja tarttunut kahvaan, kun tunsi Kreikan käden hartiallaan.
"Odota. Ota sateenvarjo varmuuden vuoksi."
Japani kääntyi elehtien torjuvasti "Mutta, mutta miten sinä siinä tapauksessa pärjäät?"
Kreikka hymähti huvittuneesti "Minulla on toinen. Tietenkin."
Ulkona ei näyttänyt siltä, että siellä alkaisi sataa, mutta Japani ei vängännyt enempää vastaan, vaan kumarsi kiitokseksi ja otti Kreikan tarjoaman sateenvarjon luvaten palauttaa sen mahdollisimman pian. Kreikka vilkutti ja toivotti turvallista matkaa.
Päästyään pois pihasta ja Kreikan talon jäätyä näkymättömiin Japani kaivoi puhelimensa esiin lukeakseen viestin, jonka oli saanut. Se oli Turkilta, minkä hän olisi osannut kertoa etukäteen avaamattakaan viestiä. Turkin ja Kreikan keskinäinen kilpailu hänen huomiostaan ja ajastaan oli kehittynyt siihen pisteeseen, että he aistivat alitajuntaisesti joka ikinen kerta, kun Japani oli vieraillut heistä jommankumman luona ja joko soittivat tai lähettivät viestin kysyäkseen hänen kuulumisiaan. Japanin henkilökohtaisessa kalenterissa kaikki yhteydenpito Kreikan ja Turkin kanssa oli merkitty erityisen selkeästi ja erottuvasti, niin että hän saattoi yhdellä vilkaisulla laskea ja tarkistaa viettäneensä molempien kanssa täsmälleen yhtä paljon aikaa. Se oli ainoa tapa säilyttää tasapaino ja harmonia.
Vastattuaan Turkille Japani lisäsi puhelimeensa muistutuksen katsoa ja varata kalenteristaan seuraava mahdollinen vapaa hetki Turkin luona vierailuun ja lähetti sen jälkeen vielä Alankomaille viestin, jossa kertoi kaiken olevan kunnossa.
Alankomaiden vastaus oli lyhyt ja ytimekäs:
Hyvä.
Pochi odotti eteisessä ja heilutti häntäänsä riemuissaan, kun hän palasi kotiin.
"Kotona taas" Japani tervehti lemmikkiään ja kutsui sen mukaansa nukkumaan.
.
Herättyään aamulla Japani huomasi saaneensa yöllä viestin puhelimeensa. Se oli Kreikalta:
Löysin puhelimeni. Ja huomasin, mitä teit kalenterilleni. Kiitos. En tiedä missä välissä ehdit piirtää niin iloisia ja ihania kissoja, mutta niiden näkeminen antaa virtaa päiviini.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti:
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kreikka on jossain tarinassani isommassa roolissa. Olen hieman huolissani osasinko luonnehtia hänet oikein.
Tarinassa mainitut ruoat:
rakomelo on juoma, jota juodaan Kreikassa erityisesti vuoden kylmempinä aikoina. Se on sekoitus rakia (maustamaton viina, jota tehdään viinirypälemäskistä – toisin sanoen kreikkalaisilla on siitä oma versionsa eikä sitä pidä sekoittaa turkkilaiseen rakiin, joka on maustettu aniksella. Tunnetaan myös nimillä tsipuro ja tsikudia), mausteita (kaneli, neilikka) ja hunajaa (kreikkalaiset rakastavat hunajaa…). Sen katsotaan auttavan pieneen kurkkukipuun, hyvää tekevinä ainesosinaan todennäköisesti lämpö ja hunaja.
tiropita on yleinen aamupala/välipala/mikä-vaan-pala Kreikassa (ja eri asia kuin pitaleipä): filotaikinasta, fetasta ja muista juustoista tehty pasteija tai piiras. Jos täytteeseen laitetaan juustojen lisäksi pinaattia, sen nimi on spanakopita. Suomeksi ne taitavat kulkea nimillä fetajuustopiirakka ja pinaatti-fetapiirakka tai jotain vastaavaa.
mageiritsa, lampaan sisäelimistä ja vatsalaukusta valmistettu keitto, on kuulemma kreikkalaisten herkkua, jota syödään ensimmäisenä ruokana pääsiäisajan paaston jälkeen.
En ole koskaan käynyt Kreikassa (enkä Japanissa sen puoleen), joten jos selitän jotain typerää tai virheellistä, pyydän anteeksi. Japanin aika on 8 tuntia edellä kuin Alankomaissa ja 7 tuntia edellä kuin Kreikassa, siksi kumpikin kiinnittää siihen huomiota.
Tarinassa mainittu kalenteri ei ole keksittyä, vaan todella olemassa ja juuri noin ankea kuin sen kuvasin. Kyllästyttyään kuuntelemaan valituksiani siitä yksi sisaruksistani tempaisi tyhjän paperin, kirjoitti siihen "Kissat on söpöjä!" ja liimasi sen kuvan päälle. Siitä tuli heti parempi, minkä lisäksi koin vahvan Hetalia-hetken ja kirjoitin tämän ficin.