Ikäraja: T
Genre: yleinen, huumori(?)
Varoitukset: haluaisin sanoa kyllä, mutta en osaa sanoa tarkalleen miksi... Koin oloni oudoksi kirjoittaessani tätä, joten luultavasti heijastan sitä tähän, vaikkei mitään syytä olisikaan. Ihmisnimiä mainitaan.
Kirjoittajan kommentti:
Mikähän mahtaa olla termille "plot bunny" käypä suomennos? Tarinapupu? Ajatuksen poikanen? Tämä on juuri sellainen. Jotain, joka tuli mieleeni aivan yllättäen lukiessani yhdestä todella fluffysta Hetalia-ficistä lauseen "So please, give my heart back for I don't know how to carry on without it". Se oli osa rakkauskirjettä, jonka kirjoittaja oli varma, ettei koskaan saisi tunteilleen vastakaikua, mutta jostain syystä minun mieleni kietoutui tuon lauseen ympärille rikkoutuen kokonaan pois lukemani ficin maailmasta. Kuvittelin sydämen menetyksen paljon konkreettisemmaksi ja koin vahvan muistuman siihen Hetalia-mangan strippiin, missä Venäjän sydän putoaa pöydälle kesken liittoutuneiden kokouksen.
Sitten minun vain täytyi kirjoittaa.
Venäjän sydän
.
Osa 1: Kadonnut
.
Venäjä heräsi hirvittävään tyhjyyden tunteeseen ja nousi hitaasti ylös sohvalta, jolle oli rojahtanut palattuaan yöllä kotiin jaksamatta enää mennä vuoteeseen ja nukahtanut kaikki vaatteet yllään. Nyt hänen olonsa oli heiveröinen ja hutera ja hän ihmetteli, mistä se johtui.
Hän oli juonut illalla, kyllä, hän oli juonut paljon, mutta alkoholi ei vaikuttanut häneen joi hän sitä miten paljon hyvänsä. Mehu, vesi, vodka – ne olivat kaikki samalla viivalla hänen kirjoissaan. Humaltuminen käsitteenä ja ilmiönä oli Venäjälle hyvin tuttu, hyödyllinen pikku liittolainen suorastaan ja siksi hän oli aina valmis nostamaan lasia. Kun muut olivat sekaisin, tarvitsi vain kuunnella ja seuraavana päivänä (tai milloin sopivin hetki olikaan) käyttää kerätyt tiedonmurut hyväksi...
Venäjä hymyili. Eilinen oli ollut menestys sillä saralla. Raukka-parat olivat avautuneet hyvin, hyvin yksityisistä ja aroista asioistaan eikä hänen ollut tarvinnut muuta kuin nyökytellä ja olla paikalla. Hieraisten rintaansa ajatuksissaan Venäjä käveli kylpyhuoneeseen, riisui vaatteensa ja kävi suihkussa.
Suihkun jälkeen, nostaessaan hammasharjaansa pestäkseen hampaitaan lavuaarin ääressä, Venäjä kohotti katseensa peiliin ja tajusi yhtäkkiä kesken sänkisten kasvojensa tarkastelun, mikä oli vialla. Hänen sydämensä oli kadonnut. Inhottava muljahdus tuntui välittömästi tyhjässä kohdassa rintakehässä ja Venäjä hieraisi sitä uudelleen. Totta se oli, onttous tuntui sormien alla. Pesten hampaita matkalla hän palasi olohuoneeseen.
Venäjä tutki huolellisesti sohvan ympäristön ja koko olohuoneen, käveli eteiseen, katsoi kenkätelineen takaa ja avasi sen jälkeen ulko-oven, mutta rappusilla ei ollut mitään. Rypistäen otsaansa Venäjä palasi sisälle, vei hammasharjansa takaisin paikalleen kylpyhuoneeseen, purskutti suunsa ja tarkasti eiliset vaatteensa varmuuden vuoksi. Turhaan. Sen jälkeen hän kävi pukeutumassa kunnolla ja meni pihalle. Hän koetti kävellä eilisiä jälkiään ja katseli maata tarkkaan, mutta ei löytänyt sydäntään.
Epämukava huoli nousi Venäjän mieleen ja nihkeydeksi iholle. Yleensä, kun hänen sydämensä putosi paikaltaan, hän tunsi sen ja silloinkin kun ei tuntenut, se putosi jonnekin lähelle ja hän löysi sen pian. Tällainen tilanne, jossa hän nyt oli, oli hyvin tavaton. Se suututti ja pelotti häntä yhtä aikaa.
Minne hän oli oikein voinut hukata sen? Missä vaiheessa se oli pudonnut? Milloin hän oli viimeksi tuntenut varmasti sydämen hakkaavan rinnassaan? Viimeinen kysymys oli vaikein, epäolennainen suorastaan, sillä hänen sydämensä löi niin harvakseltaan, että jos hän kävisi lääkärissä, hänet varmaan julistettaisiin kuolleeksi. Ehkä kerran tai kahdesti vuodessa hän tunsi sen jysähtävän kunnolla. Se oli normaalia hänelle, valtioiden personifikaatioiden kehot olivat erilaisia ja toimivat erilailla kuin heidän kansalaistensa.
Silti, niin harvoin kuin hänen sydämensä löikään, hän ei voinut jättää sitä lojumaan mihin tahansa. Itse asiassa oli luultavasti hyvin paha, jos valtion henkilöitymästä irtosi palasia ja joku muu löytäisi ne. Venäjä oli nähnyt tarpeeksi monta scifi-elokuvaa tietääkseen mitä siitä seuraisi – unohtamatta mihin ihmiset oikeassa maailmassa kykenivät joko tavallista vinksahtaneempien hallitsijoidensa alaisuudessa tai omien kieroutuneiden aivojensa innoittamana. Siihen verrattuna hänen ensimmäiset huolestuneet mielikuvansa lapsista tökkimässä uteliaina hänen sydäntään oksanpätkällä tienposkessa tai eläimestä syömässä sitä eivät olleet mitään.
Vaikka ei hän tietenkään halunnut kumpaakaan noista tapahtuvan. Venäjästä tuntui ikävältä ja vaivalloiselta tappaa kissa tai kettu vain saadakseen sydämensä takaisin, vaan eipä sille mitään mahtaisi. Eikä hän halunnut pelotella lapsia, mikäli vain saattoi välttää sitä. Elinikäisten traumojen aiheuttaminen vihollisille oli hauskaa (se oli, niinhän?), mutta niiden aiheuttaminen syyttä suotta pikkulapsille ei ollut sitä.
Venäjä oli kävellyt kotimatkansa asumattoman ja vähäliikenteisen osan päähän ja kääntyi takaisin. Tuskin sydän löytyisi näin. Piti vaihtaa strategiaa. Hän palaisi kaupunkiin autolla ja kävisi kysymässä kautta rantain baarista, jossa oli eilen ollut, joskaan hän ei elättänyt suuria toiveita, että löytäisi sydämensä löytötavaroista. Baari-illat ehkä murskasivat sydämiä ja joku kai menetti sen rakastumisen muodossa, mutta ei konkreettisesti, ei niin kuin hän.
Venäjä huokaisi raskaasti. Istuessaan ratin takana hän mietti tilannetta, jossa parhaillaan oli ja erityisesti sitä, ketkä kaikki tiesivät hänen erikoisesta tilastaan.
Ukraina, ehdottomasti. He olivat olleet lapsia, kun Venäjän sydän oli pudonnut ensimmäisen kerran ja oli ollut vähällä, ettei Ukraina ollut pyörtynyt. Silti, urheana ja huolehtivana isosiskona, hän oli poiminut sen ylös maasta, taistellut vastaan puistatusta ja refleksinomaista haluaan pudottaa outo lihasmöhkäle käsistään ja asettanut sen takaisin hänen pienen minänsä rintaan vakuutellen, ettei ollut mitään hätää.
"Tällaista sattuu joskus, niin, niin juuri. Me olemme kaikki hivenen erilaisia ja tämä on varmasti sinun erityispiirteesi, mutta kiltti, koeta pitää se sisällä. Ei ole hyväksi, jos sydän putoilee paikoiltaan. Se hukkuu pian kokonaan eikä uutta saa mistään. P-pidä siitä siis hyvää huolta. Eikä kerrota tästä Valko-Venäjälle, eihän? Hän vain pelästyisi suotta. Noin. Onhan kaikki hyvin?"
Venäjä muisti siskonsa sanat vieläkin – samoin kuin vastauksensa jonka oli sanonut taputtaen rintaansa "Kyllä on, sisko". Hän oli uskonut ja luottanut Ukrainan selitykseen täysin. Hänen sydämensä tippui toisinaan, mutta siitä ei ollut syytä huolestua. Hän poimi sen aina talteen ja painoi takaisin.
Meni vuosisatoja. Ja sitten sattui se kokous liittoutuneiden kanssa.
Amerikka oli mussuttanut hampurilaisia selostaessaan suunnitelmiaan, Ranska oli huokaillut heidän asujensa tyylittömyydestä, Kiina oli tullut myöhässä ja rakentanut Chinatownin Englannin motkottaessa siitä ja kaikki se mekastus oli ollut Venäjälle mieleen. Viimein oli kuitenkin ollut aika rauhoittua ja keskittyä kokouksen varsinaiseen aiheeseen eli akselivaltojen nujertamiseen. Ranska oli kysynyt ehdotuksia ja Venäjä oli nostanut kätensä ylös.
Hän oli kuullut pienen plop-äänen, mutta ei ollut kunnolla huomioinut sitä ennen kuin näki millaisiksi muiden ilmeet olivat muuttuneet ja seurasi heidän katseitaan alas kokouspöydänpintaan. Kuin tietäen olevansa kaikkien huomionkohteena hänen sydämensä oli pumpannut pari kosteaa purskahdusta.
Siitä huuto oli alkanut. Ne olivat sekoittuneet epäselväksi äänimassaksi ja vain Englannin korkeimmalla äänellä huutama "Kenen se on?!" oli kuulunut selkeänä muiden yli.
"I-itse asiassa se on minun. Tällaista sattuu joskus" Venäjä oli sanonut hymyillen ja katsahtanut heitä kysyen silmillään eikö niin? Hän hymyili aina. Hän oli lukenut, että se loi ystävällisen vaikutelman ja teki hymyilijän helpommin lähestyttävämmäksi ja vaikka se ei jostain syystä tuntunut toimivan hänen kohdallaan, niin yrityksen puutteesta se ei johtunut.
"Öh, tuota… ei, ei oikeastaan" Amerikka oli sanonut. Ranska oli pudistellut päätään vaaleat hiukset heiluen hänen vierellään silmin nähden järkyttyneenä.
Venäjä ei ollut antanut hymynsä hiipua. "Niinkö? Ahaa, vai niin."
Se oli ollut noloa. Venäjä oli nostanut sydämensä kokouspöydältä mustien nahkahanskojen verhoamilla käsillään, painanut sen takaisin rintaansa ja kietonut ylisuuren takkinsa tiukemmin ympärilleen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kukaan ei ollut katsonut häneen päin. Joku yskähti. Kokous jatkui, kukaan ei nostanut aihetta uudelleen esiin eikä maininnut siitä koskaan sanaakaan.
Hän oli käynyt tapaamassa Ukrainaa myöhemmin. Silloinkin, kun heidän välinsä valtioina olivat yhtenään kireässä, kipeässä solmussa, yksityisinä henkilöinä, veljenä ja siskona, Ivanina ja Yekaterinana, he saattoivat kohdata toisensa harvakseltaan. Hän oli kertonut Yekaterinalle mitä oli käynyt ja sisko oli suonut hänelle myötätuntoisen katseen ja sanonut hiljaa: "Minä olen pahoillani."
Venäjä puristi rattia tiukemmin ja pudisti kerran päätään. Hänen piti keskittyä nykyhetkeen. Hän oli pitänyt sydämestään visummin huolta tuon jälkeen eli Ukrainan lisäksi ainoastaan Ranska, Englanti, Kiina ja Amerikka tiesivät sen voivan pudota kokonaan irti. Se oli voimakas ase vihollisen käsissä. Ja kuten jo aiemmin todettua, hänellä ei ollut ihmeemmin ystäviä, mikä omalla tavallaan lisäsi hänen vihollistensa määrää. Hän ei ollut kuitenkaan tavannut ketään salaisuudestaan perillä olevasta viisikosta muutamana viime päivänä eikä kukaan heistä ollut ollut hänen kanssaan juomassa eilen.
Toisaalta, jos jollakulla heistä oli salakähmäinen kätyri palveluksessaan... Alkoholi ei saanut häntä humalaan, mutta se sai hänet nukkumaan tavallista raskaammin ja se oli varmasti kaikkien tiedossa. Jos joku oli seurannut häntä eilen ja odottanut, että hän nukahti, sydän olisi luultavasti ollut hyvin helppo varastaa hänen huomaamattaan. Eikä syyn tarvinnut välttämättä olla mikään jekkua kummempi.
Siinä tapauksessa Venäjä tiesi ketä epäili ensimmäisenä. Hän suuntasi matkansa kohti Amerikan Yhdysvaltoja.
.
Ilmeisesti kesken yöunien herätetyt sankarit eivät olleet erityisen sankarillisen näköisiä.
Jos hänen asiansa ei olisi ollut niin elintärkeä, Venäjää olisi luultavasti nolottanut Amerikan puolesta tämän seisoessa ovella pelkät kalsarit jalassa, hiukset takaa oudosti pystyssä ja silmälasit hivenen vinossa unisina viiruina tihrustavien sinisten silmien edessä, mutta nyt hän katsoi toista suurvaltaa ainoastaan tuimasti. Sen verran hän muutti alkuperäistä aikomustaan vaatia Amerikkaa heti tilille tekemisistään, että antoi kutsua itsensä sisälle, jotta Amerikka saattoi vetää pyjamahousut jalkaansa ja sen jälkeen tehdä itselleen pirtelön pysyäkseen hereillä. (Amerikka oli valmis tekemään yhden hänellekin, mutta Venäjä kieltäytyi tarjouksesta.)
Kun Amerikka oli saanut tuikattua pillin juomaansa, Venäjä päätti viimein puhua ja julisti suureen ääneen "Anna minulle minun sydämeni takaisin!"
Oli vähällä, ettei Amerikka tukehtunut väärään kurkkuun imemäänsä pirtelöön. "Mitä sinä oikein puhut?" hän henkäisi rasittuneella äänellä yskittyään lähemmäs minuutin.
"Anna se" Venäjä sanoi ja ojensi kätensä suoraksi kämmen ylöspäin.
Amerikka tuijotti sitä ja vilkaisi sitten pirtelölasiaan aivan kuin olisi miettinyt sen antamista hänelle, mutta älysi sentään olla tekemättä niin.
Venäjä piti kätensä edelleen ojossa, mutta hänen olonsa muuttui epävarmemmaksi. "Sinulla ei ole sitä?"
"Minä en ihan oikeasti tiedä yhtään, mistä sinä puhut. Dude, onko kaikki kunnossa?"
Venäjä antoi kätensä pudota takaisin kylkeään vasten ja kääntyi nopeasti ympäri. Viimeisimmäksi hän kaipasi Amerikan sääliä. Kuuntelematta Amerikan hänen jälkeensä huudahtelemia ihmettelyjä, Venäjä marssi pois varmoin, suurin, määrätietoisin askelin niin kuin aina. Amerikka ei juossut hänen peräänsä (hyvä), mutta silti Venäjä ei pysähtynyt ennen kuin oli päässyt korttelin päähän. Siellä hän kääntyi nurkan taa, painui kumaraan ja otti tukea seinästä.
Sattui. Missä hänen sydämensä oli?
.
Amerikan luo tekemänsä turhan vierailun jälkeen Venäjä perui kaikki tapaamisensa kuluvalta ja tulevalta viikolta, jopa ne, jotka hänellä oli pomonsa kanssa. Vain jokaviikkoisen tapaamisensa Valko-Venäjän kanssa hän piti voimassa. Onneksi se oli tänään. Hänen piti selvitä siitä ja sen jälkeen hän voisi jatkaa sydämensä etsimistä rauhassa.
Kyllästyttyään siihen, että Valko-Venäjä hyökkäsi äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa milloin mistäkin piilostaan, Venäjä oli ehdottanut järjestelyä, jossa he tapaisivat kerran viikossa suoraan ja reilusti, kahdestaan ilman muita. Tapaamiset eivät olleet pitkiä, lyhimmillään kymmenen minuuttia, pisimmillään yleensä tunnin, mutta ne tuntuivat pitävän hänen nuoremman siskonsa herkästi kiihtyvän luonteen tasaisena ja rauhoittavan häntä kaiken kaikkiaan tehden yliampuvat huomionhakuyritykset tarpeettomiksi. Venäjä ei halunnut riskeerata hyvää kehitystä ja siksi hän makasi uudelleen sohvallaan käsivarsi silmiensä peittona ja odotti ovikellon soittoa.
Hän ei ollut varma miten jatkaa etsintöjään. Ajaessaan takaisin kotiin hän oli miettinyt vaihtoehtoja, joissa Englanti tai Ranska olisivat vieneet hänen sydämensä, mutta ne vaikuttivat epätodennäköisiltä. Ranskan tyyliin ei sopinut pelkkä sydämen nappaaminen huomaamattomasti ja vaivihkaa. Jos hän halusi valloittaa jonkun sydämen, sitä edelsi pitkä ja näyttävä soidinmeno kaikkine romanttisine eleineen. Englanti taas ei harrastanut woodoota, ei tosissaan. Hänellä oli heitä esittävät pikkunuket kokoelmissaan, mutta se oli pelkkää rekvisiittaa, hänen outoa huumoriaan. Venäjä tiesi, ettei Englanti käyttänyt niitä oikeasti, hänen magiansa oli tarpeeksi vahvaa ilmankin. Toisin sanoen Englanti ei tehnyt hänen sydämellään mitään.
Venäjä kuuli puhelimeensa asettaman hälytyksen soivan ja nousi istumaan. Huimaus iski heti, oli pakko kumartua ja painaa pää hetkeksi alas käsien väliin. Kun huono tunne meni pois, Venäjä nousi hitaasti ylös ja meni keittiöön laittamaan tarjottavat kuntoon. Hän kantoi lautasen olohuoneen sohvapöydälle, pyyhki hieman pölyjä ja järjesteli paikkoja ennen kuin palasi keittiöön ja laittoi teen tulemaan. Ovikello soi.
Pysähdyttyään peilin edessä varmistamassa, että hänen hymynsä näytti luontevalta eikä pakotetulta, Venäjä avasi oven. Valko-Venäjä loikkasi heti halaamaan saaden heidät horjahtamaan, mutta Venäjä sai viime hetkellä tasapainonsa takaisin.
"Isoveli! Oliko sinulla ikävä minua? Menetkö sinä tänään minun kanssani naimisiin?"
Kaikkien vuosien jälkeen Venäjä oli päätynyt pitämään Valko-Venäjän esittämää kosintaa tervehdyksenä, mutta koska varovaisuus ei koskaan ollut pahaksi, hän vastasi siihen "ei" joka kerta. Ja jokaisen kerran jälkeen Valko-Venäjä tuntui ottavan sen entistä paremmin. Heidän ei ollut tarvinnut enää pitkään aikaan käydä läpi revitään-ovet-hajalle –tapaisia näytöksiä niin kuin myrskyisemmässä vaiheessa. Jos joku olisi tuolloin sanonut, että vielä koittaisi päivä jolloin Valko-Venäjä ainoastaan hymyilisi hänelle torjutuksi tulemisen jälkeen, Venäjä ei olisi ikinä uskonut. Mutta niin vaan Valko-Venäjä hymyili, riisui kenkänsä, veti jalkaansa villasukat ja käveli hänen kanssaan peremmälle jutellen iloisena niitä näitä.
Se teki Venäjän hivenen epäluuloiseksi – mikä puolestaan saattoi olla enemmän kuin vähän epäkohteliasta, mutta Venäjä oli ollut olemassa niin kauan kuin oli siksi, ettei ollut hölmö. Hetken ajan hän mietti, mahtoiko hänen sydämensä olla Valko-Venäjän hallussa. Niin taitavalta stalkkerilta kuin hän sen varastaminen onnistuisi varmasti ilman mitään vaikeuksia. Eikä Venäjällä puolestaan, valitettavasti, ollut minkäänlaisia vaikeuksia kuvitella, miten hänen pikkusiskonsa pitäisi hänen sydäntään panttivankina lasipurkissa ja ottaisi sen esiin jutellakseen sille päivittäin.
Venäjä hääti tuon ajatuksen mielestään. Jos Valko-Venäjä olisi tietoinen hänen sydämensä tilasta, hän olisi varmasti kaapannut sen jo ajat sitten.
"Isoveli, oletko sinä kunnossa?" Valko-Venäjä kysyi epätavallisen pehmeästi ja huolissaan nojautuen lähemmäs tarkastelemaan hänen kasvojaan. Venäjä räpäytti silmiään. Missä välissä toinen oli tullut noin lähelle? Venäjä työnsi hänet kauemmas.
"Olen" hän vastasi.
"Mutta sinä olet kalpeampi kuin tavallisesti ja kasvosi näyttävät hikisiltä tuskasta" Valko-Venäjä huomioi havaintonsa ääneen saaden varoittavat kylmät väreet kulkemaan Venäjän selkää pitkin. Valko-Venäjä oli aina ollut tarkkanäköinen. "Haluatko että, minä jään hoitamaan sinua?"
"Kiitos, sisareni, mutta ei tarvitse."
Hän ei ollut vakuuttava. Valko-Venäjä näytti edelleen huolestuneelta.
Venäjä hymyili tavallistakin suuremman hymyn. "Sovitaanko, että minä soitan sinulle, jos oloni huononee?" hän ehdotti. "Sitten sinä voit tulla heti takaisin ja pitää huolta minusta" Venäjä ojensi kätensä solmiakseen sopimuksen ja Valko-Venäjä ojensi omansa heti vastaan ja kätteli innolla, joka läheni karmivuutta.
"Soitathan minulle varmasti, jos sinun olosi muuttuu huonommaksi?" hän kysyi vielä eteisessä kengät jaloissaan.
"Soitan" Venäjä lupasi.
Hän seisoi ovella vilkuttamassa ja vasta nähtyään Valko-Venäjän todella lähteneen autollaan pihasta, hän meni sisälle ja sulki oven nojaten raskaana sitä vasten. Hän käveli takaisin sohvalle ja siivoamatta astioita vaipui alas ja uneen nukkuen yhdessä ja samassa asennossa keskeytyksettä aina seuraavaan päivään asti.
.
Elettyään ilman sydäntä melkein viisi päivää Venäjä alkoi pohtia oliko hän muuttunut virallisesti zombiksi. Hän ei miettinyt sitä miten oli onnistunut pysymään elossa ilman sitä tai miten hänen verenkiertonsa mahtoi pärjätä ilman voimakasta pumppua, joka puski veren kulkemaan ympäri hänen ruumistaan, koska, rehellisesti, ei hän miettinyt sitä koskaan silloinkaan, kun hänen sydämensä oli paikoillaan. Hengittäminen, munuaisten toiminta, verenkierto – ne olivat asioita, jotka tapahtuivat itsestään, ei niitä tarvinnut miettiä ja niin hän siis ajatteli zombeja.
Jos hän oli tätä nykyä zombi, miten se vaikuttaisi hänen kansalaisiinsa? Tulisiko myös heistä ajan myötä zombeja? Jos kyllä, leviäisikö se heistä vielä eteenpäin ja jos leviäisi, mitä koko muulle maailmalle mahtoi siinä tapauksessa käydä?
Teoriassa, jos kaikista muuttuisi zombeja hänen takiaan, kaikki olisivat viimein yhtä hänen kanssaan, mutta ajatus ei oikein jaksanut innostaa. Muutenkin hänen ajatuksensa liikkuvat innottomina ja hitaina nykyään. Kenties se oli ensimmäinen merkki. Zombithan eivät ajatelleet, ne vain kulkivat eteenpäin. Vai oliko se niin, että ne eivät tunteneet?
Venäjä pudisti päätään. Kenraali Talvi ei ollut vielä lähimaillakaan ja hänen olonsa alkoi olla lähellä melankoliaa. Piti keksiä jotain, jotain, joka repisi hänet irti näistä ikävistä tunnelmista.
Mietittyään asiaa hetken hän päätti soittaa Kiinalle.
Jos Venäjä olisi voinut olla varma, että jaksaisi pysytellä tolpillaan, hän olisi mennyt tapaamaan Kiinaa. Kasvokkain puhuminen ja toisten reaktioiden välitön huomaaminen olivat hänestä mieluisampaa kuin etäinen puhelimessa puhuminen. Mutta koska hän epäili jaksamistaan, hän piti soittamista tällä kertaa parempana vaihtoehtona. He eivät soitelleet toinen toisilleen kovin usein, mutta niinä kertoina kun he puhuivat toisilleen vapaa-ajalla, Venäjälle tuli poikkeuksetta parempi mieli. Kiina oli niin eloisa luonne. Vaikka hän osasi itämaiseen tapaan olla viisas, tyyni ja hiljainen, hänessä oli myös tulta ja energiaa: jos tavallisesti tarvittiin kolme ihmistä luomaan kunnon eläväistä mekastusta, Kiina kykeni siihen aivan yksikseen. Venäjä piti siitä.
Ensimmäinen puhelu päättyi kymmenen sekunnin jälkeen. He olivat ehtineet tervehtiä toisiaan ja sitten Kiina oli alkanut kiroilla hirmuisella nopeudella ennen kuin puhelu katkesi. Venäjä katsoi puhelintaan epävarmana kannattaisiko soittaa uudelleen. Vihainen Kiina oli hirmuinen tapaus.
Hetken päästä Kiina kuitenkin soitti itse takaisin puhisten edelleen varsin äkämystyneeseen tapaan "Venäjä, aru, anteeksi äskeinen. Minä olin juuri keskellä jotain ja minulle tuli ongelmia ja tarvitsin molemmat kädet käyttöön."
"Pandojen kanssako?" Venäjä veikkasi.
"Ei, vaan ruuan, aru. Mutta pandat! Anna kun minä kerron sinulle, mitä ne ovat taas tehneet! Eilen –"
Niin tietenkin. Pandat. Kiina puhui pandoista. Kiina puhui aina pandoista. Ei siksi, että ne olivat suloisia, hänen valtionsa symboli ja hänen lempieläimiään, vaan siksi, että ne olivat kirotun vaivalloisia otuksia.
"...ei riitä, että ne syövät pelkästään bambua, joka ei edes sovi niiden ruoansulatukselle niin hyvin kuin luulisi –" (pandat ulostivat useita kymmeniä kertoja päivässä sen takia; Venäjä oli saanut kuulla siitä aivan erillisen luennon useaan kertaan. Suunnilteen yhtä monesti kuin pandat kakkasivat vuorokauden aikana) "– niin sen lisäksi ne ovat vielä nirsojakin! Jos Lumi Joka Loistaa Vuorenhuipulla ei saa sitä tiettyä bambulajia, josta se pitää, se ei syö lainkaan! Minä en oikeasti tiedä, mitä tehdä näiden kanssa, aru!"
Venäjä hymisi kuuntelevansa. Hän tiesi miten Kiinan paasaava vuodatus päättyisi. Vaikka olisi kuinka tuohtunut ja valittaisi kuinka kauan, lopulta Kiina sanoisi kuitenkin pandoja suloisiksi ja myöntäisi jossain sivulauseessaan niiden olevan hänen lempieläimiään. Venäjä tiesi, että Kiina oli ylpeä siitä, että ne olivat hänen valtionsa tunnus ja että hän piti niistä täydestä sydämestään – ei hän muuten hoitaisi niitä päivittäin sillä omistautumisella, millä hoiti.
Venäjä huokaisi. Se sai Kiinan keskeyttämään puheensa.
"Venäjä, oletko sinä kunnossa? Sinä huokailet jatkuvasti kovin raskaasti."
"Huokailenko?" Venäjä kysyi. Hän ei ollut huomannut sitä itse.
Kiina vastasi myöntävästi ja jatkoi innokkaana "Jos sinä olet kipeä, minä voin katsoa josko minulla on sitä varten jokin vuosisatojen takainen salaperäinen lääke, joka –"
"Minä en ole sairas" Venäjä vastasi ja lisäsi hiljempaa "En... varsinaisesti."
"Ehkä se on jotain sielullista" Kiina mutisi mietteliäänä. Yhtäkkiä hänen äänensä oli kirkkaampi, leikkiä laskevampi "Ehkä sinä olet rakastunut!"
Puhelinlinjalle laskeutui hiljaisuus, joka oli kaukaista sukua kuolemanhiljaisuudelle.
"Ei, enpä usko" Venäjä lopulta sanoi värittömän jähmeästi.
"Johtuuko se sydämestä?" Kiina kysyi suoraan.
"Ei minulla ole sydänoireita" Venäjä kielsi nopeasti, hämmennyksissään. Se ei ollut suoranainen valhe, koska hänellä ei parhaillaan ollut sydäntä lainkaan.
"Enkä minä kysynyt sitä, aru. Sinun sydämesi, onko se tallessa? Tiedätkö, missä se on?"
Venäjä pysyi hiljaa. Hän halusi äkkiä lopettaa puhelun, mutta Kiina ehti puhumaan ennen kuin hän ennätti katkaista yhteyttä.
"Sinä hukkasit sen yhtenään aiemmin. Silloin, kun Baltian kolmikko ja muut asuivat kanssasi saman katon olla. Huomasitko sitä itse? Minä kävin aina välillä palauttamassa sen, jos löysin sen jostain. Tarkoitan, Wang Yaona. Pujahdin sisään ja laitoin sen sängyllesi tai jonnekin muualle, mistä saattaisit löytää sen mutta muut eivät."
Venäjä halusi katkaista puhelun vielä äskeistäkin kiivaammin, mutta sen sijaan hän puristi puhelinta entistä kovemmin kourassaan. Hänen oli kylmä ja jähmeä olo. "Mistä sinä löysit sen?" hän onnistui kysymään.
"Milloin mistäkin. Auringonkukkapelloilta useimmiten. Luulin, että olit käynyt kävelemässä niillä."
Venäjä pudisti päätään. Ei hän ollut. Hänen omakin elämänsä oli ollut varsin onnetonta tuolloin. Ei hänellä ollut aikaa eikä mahdollisuuksia päästä katselemaan auringonkukkia vaikka olisi halunnut.
"Tiedätkö, mitä vaeltava sydän kaipaa kaikista eniten?" Kiina kysyi aivan kuin ei olisi ollut lainkaan tietoinen tukahduttavan kireästä tunnelmasta linjan toisessa päässä ja vastasi itse omaan kysymykseensä "Kotia."
"Minulla on koti" Venäjä lausui lyhyesti.
"Kyllä, niin on. Ja siksi se varmasti palaa sinne takaisin, jos kutsut siitä."
"Ja miten se tapahtuu? Vihellänkö sille niin kuin koiralle?" Venäjä kysyi purevan ivallisesti. Hänen kasvoillaan ei näkynyt hymystä jälkeäkään.
Mikä menetys, etteivät he puhuneet kasvokkain tai videopuhelua. Venäjä olisi lyönyt vetoa vaikka vuoden pirozhkeista siitä, että Kiina mulkoili parhaillaan sitä mikä ikinä olikaan hänen sijastaan hänen edessään Minä olen ollut täällä paljon kauemmin kuin sinä, poika, joten turha alkaa yhtään näsäviisastella –katseellaan. (Hän olisi voittanut vedon.)
"Ei, en usko, että se auttaa, aru. Laulaminen voi olla parempi. Tai mikä hyvänsä saakaan olosi tuntumaan levolliselta, siltä kuin olisit kotona."
Venäjä ei sanonut mitään. Hän ei keksinyt mitään mitä sanoa.
"Kokeile sitä" Kiina jatkoi yksin puhumistaan, ääni hetken ajan lempeämpänä kuin aiemmin. "Jos sydämesi on eksynyt, se palaa varmasti takaisin tuntiessaan olevansa kotona. Nyt, olen pahoillani, aru, mutta minun täytyy mennä tarkastamaan, että pandoilla on tarpeeksi syötävää – niiden täytyy syödä neljätoista tuntia päivässä, jotta ne saavat tarpeeksi ravintoa. Bambu ei saa loppua kesken!"
He hyvästelivät toisensa ja Venäjä jäi tuijottamaan eteensä mietteliäänä. Laulaa, vai?
Kuulosti hölmöltä.
Venäjä huokaisi ja kuuli sen raskauden.
...Kaipa sitä voisi kokeilla.
.
Se ei toiminut.
Vaikka hän ei ollut toivonut alun perinkään paljoa, pettymys oli silti kirvelevän suuri. Laulaminen, balettiharjoitusten katseleminen, shakin pelaaminen puistossa, auringonkukat, kissavideot – mikään ei ollut toiminut.
Toinen viikko oli vasta alussa, aikaa etsiä oli vielä, mutta Venäjä harkitsi palaavansa takaisin töihin. Hänen olonsa ei ollut enää niin heikko, kipuakaan ei juuri tuntunut, joten hän voisi yhtä hyvin palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. Hänen oli vähän kylmä, sormia paleli jos hän ei pitänyt hanskojaan kaiken aikaa, mutta se oli pikkujuttu. Hän pystyisi elämään sen kanssa. Harmillisempaa oli, että kaikki ruoka mitä hän söi, tuntui muuttuneen mauttomaksi laittoi hän siihen miten paljon mausteita tahansa. Mutta siihenkin tottui. Ei katovuosien ja pula-aikojen ravintokaan gourmet'ta ollut ollut – ja suoranaisia nälänhätiä Venäjä ei edes halunnut muistella.
Jos Venäjä oli aivan rehellinen itselleen, hän ei uskonut sydämensä löytyvän enää. Se oli hyvin todennäköisesti mennyttä, suli jonkun raadonsyöjän vatsassa. Ehkä hänestä tulisi zombi. Amerikka saattaisi ilahtua, hän oli kerran näyttänyt maailmankokouksen tauolla Japanille suunnitelmaansa Miten Pärjätä Zombiapokalypsin Sattuessa ja se oli näyttänyt pätevältä sen vähän perusteella, mitä Venäjä oli ennättänyt nähdä siitä Amerikan olan yli. Tai ainakin pätevämmältä kuin hänen ehdotuksensa jättiläisrobotista ilmastonlämpenemisen torjujana.
Venäjä hieraisi varoen onttoa kohtaa leveässä rintakehässään katsoessaan harmahtavia kasvojaan peilistä. Mitä virkaa oli elimellä, joka ei pysynyt hänen mukanaan ja jota ilman hän pystyi elämään ihan hyvin?
.
.
Osa 2: Löydetty
.
"Englanti! Minä en kestä enää!"
"Hei Ranska! Miten hauskaa, että soitit. Mitä sinulle kuuluu?" Englanti vastasi sarkastisesti vaihtaessaan puhelimensa vasemmalle korvalleen ja hieroi oikeaa, johon Ranska oli juuri parkunut täyttä kaulaa.
"Oikeasti, tämä on kamalaa! En saa nukuttua öisin ja vaikka tökin sitä kepillä, se ei lähde pois!"
Englanti oli hiljaa. Hän ei oikeasti, oikeasti, halunnut kuulla, mistä oli kyse. Hänen päätään särki jo valmiiksi ja kyse oli Ranskasta. Hän ei todellakaan halunnut tietää. Amerikka, joka oli hänen luonaan kylässä – miksi, siitä Englannilla ei ollut aavistustakaan, Amerikka oli vain lampsinut sisään puhuen jostain niin vuolaasti, ettei hän ollut saanut sanansijaa kysyä – aukoi suutaan kysyen 'Kuka se on?' ja hiipi kuuntelemaan vierestä.
"Sinun täytyy auttaa minua!" Ranska ulvoi niin lähellä hysteriaa, että Englanti napsahti.
"Missä? Missä minun pitää auttaa sinua?" hän kysyi pitäen puhelinta kauempana korvastaan. Amerikka onnistui nappaamaan puhelimen hänen kädestään ja painoi sen kaiuttimelle.
Ranska kertoi.
Amerikka purskahti nauruun. "Hervotonta! Oikeasti, hervotonta! Minä kuolen...!" hän ulvoi.
"Eikä ole!" Ranska tiuskaisi. "Hirveää! Minä en tiedä mitä tehdä! Minä olen väsynyt, haluan nukkua, mutta en voi, kun se tuijottaa minua koko ajan. Kun nukahdin tänään hetkeksi silkasta uupumuksesta, se oli ryöminyt tyynylleni. Se oli kahden sentin päässä kasvoistani. Kahden sentin!" Ranska päästi pitkän valittavan äänen. "Siitä näystä tuli varmasti ikuinen painajainen..."
"Miten se voi tuijottaa tai ryömiä?" Amerikka ihmetteli. "Eihän sillä ole silmiä tai mitään, millä ryömiä?"
Englanti huokaisi uupuneena ja kirosi puoliääneen "Miksi sinä et vain tullut ja tuonut sitä viime kokoukseen? Jos olisit tehnyt niin, kaikki olisi ratkennut kerralla."
"...minä näytän hirveältä."
Englanti olisi halunnut sanoa siihen jotain kärkästä, mutta Ranskan ääni oli niin vaimea ja aidosti onneton ja haavoittunut, ettei hän pystynyt. Sen sijaan hän hieroi paksuja kulmakarvojaan sormillaan ja mietti.
"Venäjä on varmaan vihainen, kun kuulee asiasta. Hän tuli kertaalleen minun luokseni vaatimaan sitä takaisin, mutta minä en tajunnut yhtään mistä hän puhui. Jos hän luulee, että teit tämän tahallasi, siitä voi tulla vielä jonkinlainen selkkaus" Amerikka tuumi ääneen ja Englanti tyrkkäsi häntä kyynärpäällä kylkeen, koska tuon kaltainen höpinä ei auttanut mitään.
"Pystytkö tulemaan tänne?" hän kysyi Ranskalta. "Saatko sen kiinni ja tuotua tänne?"
"...Luulisin. Kyllä."
"Hyvä. Tee se ja tule tänne niin pian kuin pääset. Me keksimme jotain."
Ranska kuiskasi kiitoksensa ranskaksi, puhelu päättyi ja Englanti kääntyi huokaisten katsomaan Amerikkaan. Amerikka loisti, hänestä näki heti, että hän oli vajonnut täysillä sankari-vaihteelle.
Ja kerrankin Englanti ajatteli, että siitä voisi olla hyötyä.
.
Viisitoista minuuttia myöhemmin Ranska oli Englannin kaupunkiasunnon ovella silmillään valtavat aurinkolasit ja yllään pitkä ruskea takki suuren kaulahuivin peittäessä puolet kasvoista.
"Näytät aivan julkkikselta, joka piilottelee paparazzeilta" Amerikka laukoi ajatuksensa ääneen sen kummemmin harkitsematta. "Kuin Lady Gaga tai jotain."
"Tee tilaa" Englanti sanoi hänelle, tarttui Ranskaa käsivarresta ja ohjasi hänet eteisestä suoraan olohuoneeseen ja istumaan vihreällä kankaalla verhoiltuun nojatuoliin.
"Kiitos" Ranska kuiskasi, kun sai käsiinsä Englannin antaman teekupin. Teeleivonnaisia tai muuta pikkupurtavaa teen oheen ei ollut. Englanti oli aikoja sitten kyllästynyt siihen miten hänen ruokiaan pilkattiin eikä asettanut tarjolle enää mitään. Päästyään itse yli siitä kuinka epäkohteliaalta se vaikutti, hän oli huomannut vieraidensa olevan paljon tyytyväisempiä saadessaan pelkästään teetä. Sitä hän kuulemma sentään osasi tehdä hyvin.
Kun Ranska oli asettunut ja rentoutunut aavistuksen, hän ojensi mukanaan kantamastaan laukusta ruskean paperipussin Englannille. Englanti kohotti sille kulmiaan, mutta ei sanonut mitään, vaan avasi sen ja kurkisti sisälle. Amerikka tirkisti varovasti yhdellä silmällä hänen olkansa yli. He olivat kumpikin hiljaa. Näky oli oikeastaan melko surullinen.
Englanti sulki pussin uudelleen. Amerikka istahti Ranskan nojatuolin käsinojalle ja taputti ja silitti hänen päätään lohduttavasti. Ei mahtanut olla helppoa olla maa, jonka pääkaupunkia sanottiin rakkauden kaupungiksi.
Englanti istahti vastapäiseen nojatuoliin kyynärpäät käsinojilla, painoi sormenpäänsä yhteen ja kohotti ne huulilleen pää hieman kumarassa. He olivat miettineet Amerikan kanssa suunnitelman ja tulleet siihen tulokseen, että tässä tilanteessa vaivihkaisuus ja hämäys olivat avainasemassa. Jos Ranska olisi toiminut heti, avoin tunnustaminen olisi voinut olla mahdollista, mutta nyt oli hyvin todennäköistä, että Venäjä ainoastaan suuttuisi niin kuin Amerikka ennusti. He tarvitsivat mukaan – Amerikan sanoja lainaten – "taitavimmat pelaajat" ja olivat tehneet jo muutaman puhelun. Ajateltuaan suunnitelman vielä kerran läpi ja selitettyään Ranskalle, mitä he aikoivat, hän ojensi puhelimensa Amerikalle numero valmiiksi valittuna, jotta hän soittaisi viimeisen tarvittavan puhelun. Onneksi Amerikka ei ollut vielä lunastanut voittoaan.
Puhelu oli lyhyt, mutta lopputulos, vastahakoinen "Hyvä on", oli se mitä he tarvitsivat. Nyt heidän tarvitsi ainoastaan olla valmiina toimimaan heti, kun sopiva tilaisuus koittaisi.
.
.
Osa 3: Palautettu
.
Venäjä heräsi keittiöstä kuuluvaan kilahdukseen. Hän ei loikannut ylös sängystään (jonne hän oli ensimmäisen kerran reiluun kahteen viikkoon jaksanut raahautua) ja rynnännyt katsomaan mistä oli kyse, koska se ei ollut tarpeen. Kukaan ei ollut niin typerä että olisi murtautunut hänen taloonsa ja ne, joilla oli virallisempaa asiaa, ilmoittivat tulostaan etukäteen. Odotustensa mukaisesti hän erotti Ukrainan äänen kuuluvan keittiöstä. Itsekseen hyräilemisen sijaan isosisko selvästi jutteli jonkun kanssa, mikä sai Venäjän kurtistamaan kulmiaan. Tavallisesti sisko tuli itsekseen. Hän koetti kuunnella tarkemmin, mutta ei kuullut kenenkään vastaavan.
Hitaasti Venäjä nousi ylös ja vilkaisi sivulleen. Lämmin sykähdys kulki hänen lävitseen. Harmaana, kuivana ja hivenen kokoon kurtistuneena hänen sydämensä makasi yöpöydällä vesilasillisen ja iltalukemiseksi varatun paksun vanhan romaanin vierellä. Venäjä kiskoi hanskansa pois – ne lähtivät hankalina, koska hänen kätensä olivat nahkeat ja sormensa kankeat – ja ojensi vapisevan kätensä kohti puuttuvaa palaansa.
Enemmän kuin putkia törröttävää, nyrkinkokoista lihaspalaa tai symbolista sydämen muotoa se muistutti pikemminkin pientä myttääntynyttä villasukkaa tai kellarin perälle unohtunutta nahistunutta perunaa, mutta se oli hänen sydämensä ja se alkoi tuntua heti lämpimämmältä ja elävämmältä hänen pitäessään sitä kämmenillään. Venäjä painoi sen takaisin sisäänsä ja piti kämmenensä rintaansa vasten painettuina varmistaakseen, ettei se plupsahtaisi heti uudelleen pois. Vasta tuntiessaan, miten se alkoi hitaasti kutoutua uudelleen osaksi hänen elimistöään, Venäjä siirsi kätensä ja huokaisi syvään. Hänen sydämensä ei reagoinut, mutta Venäjä tiesi sen asettuvan kunnolla muutaman päivän kuluessa ja alkavan taas toimittaa tehtäväänsä.
Tyytyväisyys asioiden saamasta yllättävästä ja onnellisesta käänteestä sai Venäjän melkein unohtamaan, että hänellä oli vieraita. Keittiöstä kantautuvat äänet havahduttivat hänet kuitenkin takaisin läsnä olevaksi tähän hetkeen ja kävellen tarkoituksellisen raskaasti, jotta hänen askeleensa kertoisivat hänen tulostaan hyvissä ajoin (suuresta fyysisestä koostaan huolimatta Venäjä osasi kävellä myös täysin äänettömästi ja oli hyötynyt taidosta monet kerrat, mutta juuri nyt hän ei uskonut, että oli tarpeen säikäyttää ketään henkihieveriin), hän meni keittiöön.
Vieraita oli enemmän kuin Venäjä odotti. Ukrainan lisäksi keittiönpöydän ääressä istuivat Hongkong, lapsenkokoinen ohutraajainen harmaa alieni ja – yllättävimpänä kaikista – Itävalta. Niin kummalliselta kuin kyseinen kokoonpano vaikutti, se selitti heti, miksi Venäjä ei ollut kuullut kenenkään muun kuin Ukrainan puhuvan.
"Hei –" Ukraina aloitti iloisena tervehdyksensä huomattuaan hänet nousten ylös paikaltaan ja näytti joutuvan heti hämmennyksiin siitä miten jatkaa. Hänen huulensa tapailivat sekä sanaa "veli" että "herra", ilmaisusta herra Venäjä, mutta ensin mainittu oli liian tuttavallista vieraiden läsnä ollessa, jälkimmäinen taas vaikutti liian viralliselta kotioloihin ja ristiriitaiseen tilaan ajautunut Ukraina vaikeni.
"Hei Ukraina" Venäjä tervehti takaisin ja jatkoi nyökäten jokaiselle huoneessa olijalle vuorostaan "Hongkong, Itävalta ja – hm, Tony."
Vain Itävalta vastasi kohteliaasti takaisin. Hongkong huomioi sanat kumartamalla päätään kevyesti. Avaruusolento ainoastaan mulkoili. Venäjä mulkoili takaisin. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt Amerikan "ystävästä". Hänelle tuli aina sen seurassa olo kuin se kirjaisi kaikki hänen tekemisensä muistiin jotain myöhempää hetkeä varten. Se tuntui epämiellyttävältä. Venäjä oli ilmaissut Amerikalle useamman kerran ääneen epäilyksensä siitä, että olio oli vakooja, mutta Amerikka oli aina naurahtanut ja ohittanut ne nopeasti.
Ukraina hymyili helpottuneena tervehtimisen sujumisesta ja kaatoi Venäjälle teetä rupatellen samalla niitä näitä, mikä onnistui hivenen keventämään hankalaa ja hiljaista tunnelmaa suuren pöydän ympärillä. Venäjä hymyili ja keskittyi kuuntelemaan.
Ukrainalla oli tapana puhua vilkkaasti ja omintakeisesti, paljon mutta hämärästi. Hän osasi pitää salaisuuksia, mutta toisaalta tuntiessaan olonsa hermostuneeksi tai pelokkaaksi, mikä oli varsin usein, hän saattoi puhua herkästi sivu suunsa, joskin se saattoi mennä tarkkaamattomalta kuuntelijalta ohi täysin huomaamatta. Venäjä oli kuitenkin tottuneempi kuin useimmat poimimaan oleellisimmat kohdat ja piilotetut vihjeet hänen puheestaan. Kun Ukraina puhui syksystä, villalangoista ja käsityökorinsa inventaariosta, Venäjä antoi katseensa kiertää keittiössä ja huomasi sivupöydän kulmalla pehmeän, ruskeaan paperiin käärityn paketin. Hän tiesi avaamattakin mitä siinä oli. Kaulahuivi.
Ensimmäisestä Venäjälle neulomastaan ja antamastaan kaulahuivista lähtien Ukraina oli tehnyt hänen kaikki kaulahuivinsa. Aluksi siksi, koska huiveilla oli tapana kadota, hajota tai tahriintua pilalle eikä Venäjä ollut osannut tehdä niitä itse, myöhemmin siksi, että siitä oli jäänyt tapa. Venäjällä ei ollut mitään sitä vastaan: kaulahuiveja ei koskaan voinut olla liikaa ja Ukraina oli tyytyväinen saadessaan puuhailla toisille pieniä lahjoja.
Se, että hän sai huivin jo näin aikaisin, viittasi siihen, että Ukraina oli ollut hänestä huolissaan, mikä taas merkitsi, että Valko-Venäjä oli todennäköisesti puhunut hänelle ja Ukraina oli tullut kaulahuivin varjolla katsomaan miten hän voi.
Siinä oli siis Ukrainan vierailun syy. Odottamaansa vihjettä siitä, että Ukraina olisi tuonut sydämen hänen yöpöydälleen, Venäjä ei kuullut. Peittäen hämmennyksensä taitavasti Venäjä siirtyi pohtimaan muiden vieraidensa roolia kuviossa.
Itävallan Venäjä saattoi laskea heti pois epäiltyjen listalta. Hän oli eksynyt.
Venäjä ei ollut varma, oliko Ukraina tajunnut sitä tavatessaan tummanruskeahiuksisen, silmälasipäisen miehen matkallaan Venäjän talolle ja alkaessaan keskustella hänen kanssaan leipomisesta Itävallan kerrottua olevansa tulossa ostoksilta vai vain aistinut toisesta huokuvan ääneen lausumattoman avuttomuuden ja reagoinut siihen alitajuntaisesti vahvalla äidillisellä auttamishalullaan kutsumalla hänet mukaansa, mutta Venäjä ei epäillyt asiaa hetkeäkään. Jos hän olisi tarvinnut todisteen, pelkkä kurkistus Itävallan ostoskassin sisälle olisi riittänyt. Yhdenkään leivontatarvikkeen pakkauksessa ei ollut venäjänkielistä tekstiä. Venäjä oli kuullut tarinoita Itävallan kyvystä eksyä, mutta oli silti vaikuttunut kuinka kauas lähikaupastaan toinen oli päätynyt.
Hongkong oli omien sanojensa mukaan etsimässä Kiinan karannutta pandaa Kiinan puolesta ja Venäjä oli heti testannut häntä kysymällä kadonneen pandan nimeä. Hongkong oli vastannut epäröimättä, kasvot yhtä ilmeettöminä ja tunteita heijastamattomina kuin aina "Bambuhuilun Kaunis Laulu" eikä Venäjällä ollut aavistustakaan puhuiko hän totta vai oliko se bluffia. Kiina oli antanut kaikille hoitamilleen pandoille koristeelliset nimet, joskin hän yleensä kutsui niitä aina pelkästään pandoiksi, koska se oli yksinkertaisempaa. Venäjä ei ollut varma, oliko Bambuhuilu yksi niistä.
Sinänsä Hongkongin selitys oli uskottava, sillä joskus pandat vaelsivat Venäjän talolle vanhasta tottumuksesta, mutta Venäjä mietti mahdollisuutta, jossa Kiina olisi lähettänyt Hongkongin tuomaan hänen sydämen takaisin. Olisiko Hongkong suostunut tekemään niin? Ehkä, tarpeeksi suurta rahallista palkkiota vastaan. Mutta miksi Kiina olisi tehnyt niin kerta oli aiemmin tuonut sydämen itse ja täysin huomaamattomana?
Sitten oli vielä avaruusolio Tony, jonka läsnäolo täällä (niin yleisesti kuin Venäjän keittiössä nimenomaan) oli... mysteeri. Ukrainan mukaan myös alieni oli sattumalta ollut aivan Venäjän pihapiirissä hänen tullessaan. Se teki sattumien määrästä turhan suuren, mutta Venäjällä ei ollut mitään keinoa saada selville, mitä harmaa olio oikeasti oikein puuhaili. Tony osasi puhua selvää ihmiskieltä, Venäjä oli päässyt kerran todistamaan sen omin korvin, mutta silti, jostain syystä, se ei käyttänyt tuota mahdollista taitoaan juuri koskaan, vaan äänteli tavalla, joka kuulosti taukoamattomalta kiroilemiselta. Amerikka ei koskaan ymmärtänyt, kun he huomauttivat siitä hänelle. Hänen mielestään Tony puhui aina täysin selvästi ja moitteettomasti.
Paitsi että tämän vierailun aikana Tony oli pysynyt aivan hiljaa. Se selvästi seurasi keskustelua ja elehti osallistuvasti, mutta ei sanonut mitään ja Venäjä joutui vastahakoisesti myöntämään itsekseen, että ei onnistunut inhoamaan oliota niin paljon kuin tavallisesti. Vaikka Venäjä omasi suuren, kirjavan sanaston kirosanoja ja käytti tilanteen vaatiessa niitä kaikkia, hän ei pitänyt siitä, että naisten kuullen puhuttiin ruokottomuuksia. Venäjä koetti muistella oliko Tony joskus aiemmin ollut yhtä hiljaa, mutta joutui pian toteamaan, ettei juurikaan ollut ollut avaruusolennon kanssa tekemisissä niin paljoa, eikä siis osannut sanoa oliko sen käytös epätavallista vai tavallista. Häntä myös epäilytti suuresti, että Tony olisi tuonut hänen sydämensä yöpöydälle – jos sydän olisi ollut avaruusolennon hallussa, eikö se olisi pikemminkin vienyt sen alukseensa tehdäkseen sillä kokeita?
Kenties hänen vieraillaan ei ollut mitään tekemistä sydämen kanssa.
Olisiko sydän siinä tapauksessa voinut palata itsestään? Kiina oli puhunut jotain sellaista, joten kai se oli mahdollista. Kenties se oli ollut matkalla koko ajan, mutta edennyt hitaasti ja päässyt perille vasta nyt. Se kävi järkeen, koska sydämellä ei ollut jalkoja tai muuta millä liikkua. Tai sitten Kiina oli taas itse tuonut sen, mutta ei halunnut paljastaa sitä. Venäjä hymähti itsekseen. Hassu tapaus. Ehkä hän voisi viedä nimettömänä jotain kiitokseksi. Jotakin pandoille...
Venäjä havahtui ajatuksistaan, kun Hongkong sanoi hiljaa mutta selkeällä äänellä, että hänen pitäisi jatkaa etsintöjä. Venäjä nousi yhtä aikaa hänen kanssaan, hymyili ja kiitti vierailusta.
Honkongin lähtö tuntui havahduttavan muutkin vieraat siihen miten kauan he olivat jo olleet kylässä ja hiljalleen, vuorollaan, he alkoivat tehdä lähtöä. Ensin nousi Tony, joka sihahti vaimeasti itsekseen "bitch" saaden Venäjän ja Itävallan kurtistamaan sille kulmiaan varoittavasti. Kaikeksi onneksi Ukraina ei kuullut sitä kunnolla, vaan luuli, että avaruusolento niiskutti ja kysyi oliko hän vilustunut. Tony heilautti kättään kieltävästi, mutta Ukraina vaati sitä ottamaan nenäliinapaketin mukaansa. Tony otti sen nöyrästi vastaan, kiitti Ukrainaa kättelemällä hänen kättään molemmin käsin ja lähti.
Kun Itävalta nousi ylös, Venäjä ehdotti, että Ukraina saattaisi hänet kotiin. Ei tietenkään noin suoraan ja karkeasti, koska epäili, ettei Itävalta ottaisi sitä hyvin, jos hänen kykynsä löytää perille (ja vieläpä omaan kotiinsa) asetettaisiin selkeästi kyseenalaiseksi. Hän nosti vain leipomisen uudelleen puheeksi ja sai ajatuksen ujutettua mukaan sitä kautta; Ukraina halusi vielä puhua jostain reseptistä ja kysyi voisiko kävellä yhtä matkaa, mihin Itävalta Venäjän huojennukseksi suostui mielihyvin. Hän ei todellakaan halunnut löytää miestä myöhemmin metsistään puolikuoliaaksi nääntyneenä. Siitä seuraisi vain ongelmia.
Talon ollessa taas hiljainen ja yksin hänen Venäjä tiskasi ensimmäisenä teeastiat ja avasi sen jälkeen Ukrainan paketin. Pideltyään uutta kaulahuiviaan käsissään ja ihailtuaan sen laatua ja värejä Venäjä taitteli sen uudelleen siistiksi pinoksi ja vei kaappiin muiden kaulahuivien luo. Laittettuaan vaatekomeron oven kiinni hänen mieleensä tuli, että oikeastaan hänkin voisi leipoa tai tehdä jotain ruokaa. Nyt, kun hän oli saanut sydämensä takaisin ja hänen makuaistinsa toimisi tavalliseen tapaan, ruoanlaitossa ja syömisessä olisi taas mieltä.
Iloisempana kuin pitkään aikaan Venäjä meni keittiöön.
.
.
Epilogi
.
Itävalta tunsi olonsa hivenen vaivautuneeksi hyvästellessään Ukrainan aivan kotipihansa edustalla. Hän olisi kyllä pärjännyt yksinkin jo jonkin matkaa sitten, mutta toisaalta hän ei ollut raaskinut torjua hyväntuulista Ukrainaa, vaan antanut hänen kävellä kanssaan tänne asti ja kertoa tarinansa loppuun. Ukrainan vilkutettua ja lähdettyä Itävalta kääntyi päin taloaan ja käveli pihan halki ovelleen. Hänen käsivartensa suorastaan huokaisi kiitollisena, kun pääsi viimeinkin laskemaan painavan ostoskassin eteisen lattialle vieraiden kenkien viereen. Pestyään kätensä kylpyhuoneessa Itävalta meni keittiöön.
"Onnistuiko se?" Amerikka kysyi heti keittiönpöydän äärestä, kohotti katseensa sarjakuvalehdestä ja nosti silmälasinsa paremmin nenälleen.
"Minä en enää ikinä pelaa sinun kanssasi Monopolya" Itävalta ilmoitti.
Amerikka virnisteli ja kysyi uudelleen "Se siis onnistui?"
"Kyllä, kyllä onnistui. En usko, että Venäjä tai Ukraina aavistivat mitään."
"Mahtavaa. Tony raportoi, ettei havainnut sydämen yrittävän livistää uudelleen karkuun" Amerikka viittasi kädellään avaruusolentoon, joka oli uppoutunut omaan sarjakuvalehteensä viereisellä penkillä ja mutisi kirosanoja hiljaa itsekseen, "– joten luultavasti Ranska voi taas elää vailla huolia ja nukkua yönsä rauhassa."
"Toivottavasti" Itävalta tuhahti lakaisten pienellä käsirikkalapiosetillä Amerikan syödessään lautasen ohi pöydälle varistamat muruset pois.
"Hassua oikeastaan" Amerikka naurahteli "vain siksi, että joku baarissa kertoi menevänsä häämatkalle Pariisiin, sydän lähti seuraamaan päästäkseen rakkauden kaupunkiin. Niinhän se oli?" Amerikka kääntyi katsomaan Tonya, joka oli osannut selittää asioiden kulun heti nähtyään sydämen. Tony nyökkäsi sarjakuvalehdelleen kääntäessään sivua. Amerikka kääntyi katsomaan Itävaltaa. "Jos jollakulla meistä olisi paikaltaan irtoavat korvat, luuletko, että ne tulisivat sinun luoksesi? Kun Wien on maailman musiikkipääkaupunki? Tai klassisen musiikin kaupunki, vähintään."
Itävalta pidätti puistatuksen "Toivon totisesti, että ei."
Amerikka nauroi ajatukselle. Sitten, koska päivän sankarityö oli saatettu päätökseen, hän taputti Tonya hartiaan ja he lähtivät omaan kotiinsa.
.
.
.
Kirjoittajan kommentti 2
Venäjällä riisutaan kengät sisälle tullessa, niin olen ymmärtänyt.
Pandojen elämä on hitsin vaivalloista enkä käsitä miten ne onnistuvat siinä.
Sanan "gourmet" (gourmet, gourmet'ta) voi kirjoittaa myös muodossa "gurmee" (gurmee, gurmeeta) ja se on aivan yhtä oikein. En tiennyt sitä aiemmin.
Hongkong puolestaan kirjoitetaan suomeksi juuri noin: yhteen ja vain h-kirjain isolla alkukirjaimella. En usko, että se on kovin suuri virhe kirjoittaa Hong Kong niin kuin muu maailma sen kirjoittaa, itse asiassa olisin itsekin halunnut tehdä niin, mutta päädyin lopulta suosimaan ensimmäistä tapaa.
Jos on flunssassa, onneton tai masentunut, herkullisinkaan ruoka ei maistu oikein miltään. On jokin sellainen sanontakin kuin "Pääruoka on ruumiille, jälkiruoka sielulle". Siksi ajattelin, että sydämen mukana Venäjä kadottaisi myös kyvyn maistaa ja nauttia ruoasta.
Monopoly on alkuperältään amerikkalainen lautapeli.