Tino katsoi järkyttyneenä miestä edessään. Berwald seisoi keittiön ovella, maahan katsellen. Tino ei suostunut kuuntelemaan enempää.
"Berwald…", Tino aloitti. Siihen se jäi. Hänen teki mieli sano asioita, huutaa niitä ääneen hiljaisessa illassa, mutta ääntä ei tullut. Eikä mitkään lauseet, sanat tai edes teot olisi voineet kuvata hänen tunteitaan.
"Anna anteeksi, Tino, minä en voi asialle mitään", Berwald sanoi hiljaa, ääni tuskaisena.
"Hän ei voi tehdä näin, ei mitenkään", Tino parkaisi. Silmät alkoivat vuotaa yli.
"Hän tahtoo sotasaalista", Berwald jatkoi, katse edelleen maassa.
"Mutta minä en ole mikään sotasaalis", Tino väitti vastaan. Hän ei halunnut Berwaldin sanojen olevan totta.
"Hän halusi viedä jotakin henkilökohtaista ja minulle arvokasta", Berwald kuiskasi.
"Olisit valehdellut", Tino sanoi epätoivoisesti, puristaen kätensä nyrkkiin.
"En voinut", Berwald lausui koko sydämestään, kohottaen katseensa ja lukiten mustikkasilmät omiinsa.
"Miksi, Berwald, ei hän olisi tajunnut sitä valheeksi…", Tino yritti vielä.
"Mutta kun minä en välitä kenestäkään muusta, minä rakastan sinua, ja Ivan tietää sen", Berwald vastasi, haroen hiuksiaan.
"Kirottu Ivan", Tino sähähti, vajoten polvilleen lattialle. Hänen kätensä avautuivat ja peittivät kasvot, jotka tulvivat kyyneliä. Tino itki epätoivoisesti, suostumatta hyväksymään kohtaloaan, hän ei todellakaan halunnut asumaan Ivanin luokse, joka repi hänet irti Berwaldista. Rakkaus oli molemminpuolista ja he olivat vasta oppineet elämään kahden, vailla tarvetta ajatella muuta maailmaa. Sitten Ivan aloitti kärhämän Arthurin kanssa ja kaikki meni pieleen. Tino itki pitkästä aikaa tuskaisena, Berwaldin kanssa ei tarvinnut kärsiä yhtään. Hän oli pitänyt huolta Tinosta ja suostunut kutsumaan tämän maa-aluetta Ruotsi-Suomeksi, kun Nikolaj oli todennut Tinon kuuluvan itselleen vähääkään välittämättä Tinon tunteista.
Kädet tarttuivat häneen, nostivat hellästi ylös. Tino tunsi kehonsa turraksi ja irrottaessaan kädet kasvoiltaan hän kohtasi merensiniset silmät, jotka katsoivat takaisin ymmärtäväisinä. Tino kietoi kätensä Berwaldin kaulan ympärille ja painoi päänsä tätä vasten. Berwald kantoi häntä jonnekin. Määränpäällä ei ollut väliä, kunhan Tino sai olla lähellä omaa ruotsalaismiestään. Hän ajatteli ylpeänä, että vain hän on onnistunut sulattamaan Berwaldin. Hän muisti niiden olleen kuin jäätä alussa. Nyt jäätä ei näkynyt missään, päinvastoin; ne lupasivat lämpöä ja turvaa sanoitta.
"Tino, minä olen oikeasti pahoillani", Berwald sanoi vilkuillen Tinon kasvoja.
"Se ei ole sinun vikasi, Berwald, minä en syytä sinua", Tino sanoi lohduttaen takaisin, painaen päätään syvemmälle Berwaldin takkiin. Ovi narahti ja muutaman askeleen jälkeen Berwald laski Tinon vuoteelle varovasti. Tino ei päästänyt, irti, hän ei halunnut Berwaldin lähtevän, vaan veti tätä lähemmäs. Hän suuteli Berwaldia ja tämä suuteli takaisin. Hitaasti he kietoutuivat yhteen, painautuivat vasten toisiaan ja unohtivat huomisen.
Laukut oli jo pakattu. Ne odottivat talon ulkopuolella, murheellisen näköisinä. Tino nielaisi katsellessaan keittiön ikkunasta. Hän kiersi kätensä ympärilleen, lohduttaakseen itseään. Hän ei nähnyt tulevaisuutta. Tähän asti hän oli olettanut typerästi, ettei se koskaan lopu. Hän todella luuli pysyvänsä ikuisesti Berwaldin luona. Nyt toiset kädet kiertyivät hänen ympärilleen. Tino yritti pysyä vahvana ja katsoa ulos itkemättä. Kevyt paino tuntui olkapäällä, kun Berwald laski päänsä siihen. Kevyt kosketus kaulalla melkein pilasi Tinon aikeet. Paino katosi ja Tino kääntyi ympäri, kietoen kätensä Berwaldin kaulaan. Hän painoi päänsä ties monettako kertaa Berwaldin takkiin. Hitaasti hengittäen tuoksua sisäänsä Tino tunsi haluavansa hetken pysähtyvän.
Koputus oveen pilasi hetken. Tino antoi käsien hitaasti pudota. Äkkiä Berwald kietoi kätensä tiukemmin Tinon ympärille ja suuteli hullun lailla, kuin ottaakseen omansa pois. Oveen koputettiin jälleen, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään lopettaakseen. Tino kietoi kätensä takaisin Berwaldin ympärille, upotti sormensa oljenkeltaisiin hiuksiin ja takertui Berwaldin takkiin, puristaen kangasta nyrkkiinsä. Tino tunsi Berwaldin käsien vaeltavan, etsivän parasta paikkaa. Tino pusertui lähemmäs Berwaldia ja vastasi kiihkeämmin tämän tunteisiin kuin koskaan. Hapen loppuessa he erosivat haukkomaan henkeään. Otteet höllenivät ja Berwald painoi huulensa Tinon otsaan. He irtosivat toisistaan ja Berwald käveli ovelle. Samalla olohuoneen puolelta käveli hitaasti lumenvalkoinen koira, Hana Tamago, joka kallisti päätään katsoessaan Tinoon. Tino laskeutui polvilleen, silittämään häntä samalla, kun ovi avautui ja Ivan asteli sisään. Syrjäsilmällä Tino tarkkaili miestä, nostaen Hana Tamagon syliinsä ja painaen hänet lähelleen.
"Ah, Tino, aika lähteä uuteen kotiisi", Ivan lausui vaarallisella, sametinpehmeällä äänellään. Tino nousi ylös ja käveli Berwaldin luokse. Hän ojensi Hana Tamagon ja suukotti molempia, Berwaldia pidempään.
"Pidä Berwaldista huolta", Tino sanoi Hana Tamagolle ja pörrötti hellästi sen päätä. Aivan kuin kävellen kohti kuolemaa Tino asteli ulos ovesta. Silmät sumenivat kyynelistä, mutta hän ei antanut niiden vuotaa. Siinä tiellä odotti hevosvaunut. Tino katsoi niitä tuntematta mitään. Ivan käveli laukkujen luokse ja nosti ne vaunuihin. Ajurin paikka oli tyhjä, mistä Tino päätteli Ivanin ajavan heidät pois.
"Tino", Tino kääntyi ympäri, ja päätyi jälleen Berwaldin syliin, joka oli juossut ovenpienalta. He halasivat jälleen, hukuttautuen toisiinsa viimeisen kerran. Tino päästi irti ja painoi kätensä kevyesti Berwaldin poskelle. Kasvot olivat jämähtäneet. Berwald ei itkenyt, mutta näytti siltä, että kun Tino lähtisi, hän lopulta sortuisi itkemään.
"Hyvästi, Berwald", Tino kuiskasi. Hän käänsi selkänsä ja astui eteenpäin. Ivan piteli ovea auki hänelle. Tino sulki silmänsä ja astui sisälle vaunuihin. Ivan laittoi oven kiinni ja kapusi ajurin paikalle. Tino istui ja avasi silmänsä. Hän alkoi itkeä holtittomasti ja painoi kätensä ikkunaan.
"Berwald! Minä rakastan sinua!", hän parkui itkien vuolaasti. Hän naulitsi katseellaan Berwaldin ikkunan toiselta puolelta. Berwald katsoi murheellisesti takaisin. Hän ojensi kätensä, kurotteli Tinoa samalla, kun Ivan komensi hevoset liikkeelle. Tino veti jalat vasten rintakehäänsä ja kietoi kätensä niiden ympärille. Hän itki ja vaipui muistoihinsa loppumatkaksi.
Perillä Tino katsoi tyhjin silmin eteensä. Ivan avasi jälleen oven. Matkasta ei ollut mitään muistoja, Tino ei edes halunnut ajatella sitä. Hän astui ulos. Ivan nappasi laukut ja kantoi niitä, vinkaten Tinoa seuraamaan. Mitäänsanomaton ilme kasvoillaan Tino asteli Ivanin perässä, tuntien pelkkää tuskaa. Jos Ivan esitteli hänelle taloa, sitä Tino ei muistanut. Saavuttuaan uuteen huoneeseensa laukkujen kanssa, Ivanin suljettua oven, Tino katseli ympärilleen. Huone oli tilava. Liiankin tilava, hän oli tottunut pieneen ja kotoisaan taloon. Ivanin koti taisi olla kartano, mutta Tinolla ei ollut mitään muistikuvaa sen ulkonäöstä. Hän meni sängylle makaamaan ja toivoi päivän olevan pelkkää painajaista.
Pitkän ajan kuluttua joku koputti oveen.
"Sisään", Tino sanoi tuntemattomalla äänellä. Hän pohti mielessään, oliko hänen äänensä ollut aina sellainen vai johtuiko se siitä että Berwald jäi yksin. Hänelle tuli kamala olo samalla, kun ovi avattiin ja Ivan astui sisään. He katsoivat toisiaan jonkin aikaan, kunnes Tino käänsi mielenosoituksellisesti kylkeä. Hän sulki silmänsä ja kuunteli. Raskaita askelia. Raapaisu.
"Onko jokin vikana?"
Tino ei vastannut. Hän ei saanut edes suutaan auki. Mielessään hän huusi. Raivosi, rähisi ja kirosi Ivanin ikuiseen kadotukseen.
"Tino, sinun pitää ymmärtää minua."
Napakka tuhahdus pääsi Tinon huulilta. Hän purisi silmiään syvemmin kiinni ja puri huultaan.
"Minä en voinut muuta."
"Miten niin et voinut muuta?", Tino alkoi huutaa. Hänen silmänsä rävähtivät auki osittain hämmennyksestä. Huusiko hän äsken todella?
"Koska Arthur loukkasi minua."
"Arthur muka loukkasi sinua? Älä valehtele, sinä vain juonit! Juonit, koska halusit Britannian kaatuvan! Juonesi onnistui, joten ole ylpeä vielä kun voit, sillä Berwald tulee minun perääni, Berwald tulee hakemaan minua, koska Berwald rakastaa minua!", hän huusi kyynelten valuessa tulvien silmistä. Häntä inhotti olla niinkin itsekäs, mutta hän todella toivoi ensimmäistä kertaa elämässään hänen tulevan pelastamaan. Ivan nauroi kolkosti.
"Hän saattaa todella rakastaa sinua", Ivanin ääni kuului sametinpehmeästi, "- mutta miten hän muka saisi sinut takaisin itselleen? Herää todellisuuteen, suomalainen! Minä tarjoan sinulle autonomiaa, vapautta, mitä hän ei koskaan raaskinut antanut sinulle."
"M-mitä?", Tino henkäisi ja ponnahti ylös. Hän ei ollut varma, oliko kuullut oikein. Hän tarkkaili Ivania, joka istui tuolilla sängyn vieressä. Ivan oli ristinyt sormensa ja hymyili.
"Aivan", Ivan kuiskasi, "- minä tarjoan sinulle vapautta. Siinä missä brutaali ruotsalaismies pitää sinut itsekkäästi kiinni itsessään, minä annan sinun mennä miten haluat."
He katsoivat toisiaan. Tino katseli Ivanin kylmiä, violetteja silmiä. Jos, jos Tino pelaisi korttinsa oikein, hän saattoi päästä pois Ivanin luota ja takaisin oman brutaalin ruotsalaismiehensä luokse. Tino tunsi toivon läikähtävän rintakehässään. Hän tiesi, mitä hänen pitäisi saavuttaa. Ivanin luottamus.
"Voinko luottaa, että todella annat minulle autonomian?", Tino kysyi, empien. Ivan nyökkäsi hitaasti ja tarkkaili jokaista Tinon liikahdusta.
"Ja minun ei tarvitse antaa mitään?", Tino jatkoi hitaasti.
"Nyt tulit asian ytimeen", Ivan sanoi vaarallisesti. Tino nielaisi ja katsoi Ivania peloissaan.
"Mitä tarkoitat?", Tino kysyi hiljaa.
"Minulla on yksi ehto autonomialle. Yksi pienen pieni, lähes mitätön…", Ivan totesi muka välinpitämättömän näköisenä. Tinon selässä kulkivat väristykset.
"Mikä se ehto on?"
Julma hymy kohosi Ivanin suupielille. "Sinä olet vain minun ja minä olen vapaa tekemään sinulla mitä tahansa haluan, milloin tahansa haluan ja missä tahansa haluan."
Tinon suu avautui järkytyksestä. Hän epäröi.
"Mitä tahansa?", hän varmisti.
"Mitä tahansa", Ivan vahvisti hymyillen. Tino mietti vaihtoehtojaan. Autonomian kautta irtautuminen kävisi nopeammin, hän ajatteli, mutta mikä maksu siitä oli annettava? Ivan saisi tehdä hänelle mitä tahansa, milloin itse halusi ja missä, eikä mikään rajoittanut häntä.
"Hyväksytkö tämän sopimuksen?", Ivan kysyi lukiten Tinon violeteilla silmillään.
"Hyväksyn."
Ivan hymyili voitonriemuisesti. Hän nousi ylös ja katsoi ikkunasta ulos.
"Annan sinun surra jonkin aikaa... mutta pian olet minun."
Sanottuaan tämän venäläismies asteli pois huoneesta, jättäen Tinon istumaan sängylle. Oven mentyä kiinni Tino lysähti selälleen. Hän rukoili mielessään, ettei Ivan laittaisi häntä tekemään mitään. Mutta Ivan omistaisi hänet. Tino valmistautui henkisesti ajatukseen, että hän kuuluisi jollekin toiselle kuin Berwaldille. Ajatus kohotti kyyneleet silmiin ja Tino kierähti vatsalleen, haudaten kasvonsa lakanaan. Hän kuvitteli lakanan tuoksuvan Berwaldin takilta, jota hän oli hengittänyt vielä aikaisemmin sinä päivänä. Kyyneleet vuosivat vapaasti Tinon tuntiessa syvää ahdistusta ja menetyksen tuskaa. Hän halusi nukahtaa ja nukkua kaiken tämän yli aina hetkeen, jolloin hän pääsisi takaisin Berwaldin luokse.
Hento koputus havahdutti Tinon. Hän kohotti päätään ja katsoi hämmentyneenä ovea. Jos se oli Ivan, koputus ei olisi ollut niin hento.
"Anteeksi, saanko tulla sisäpuolelle?", hermostunut ääni kysyi. Tino nyökkäsi, kunnes tajusi, että tuskin vieras näki häntä. Hän rykäisi selventääkseen ääntään.
"Tule toki."
Ovi avautui varovasti ja pienestä raosta sisään astui nuori mies, jolla oli lyhyet, laineikkaat hiukset ja vihreä univormu.
"Anteeksi että häiritsen", tämä sanoi vapisevalla äänellä ja katseli levottomasti Tinoon, vältellen silmiä.
"Ei se mitään", Tino vastasi karheasti. Hän nousi istumaan ja tarkkailemaan arkaa miestä, joka vaikutti melko lyhytkokoiselta ja hentorakenteiselta.
"Minä olen Toris Laurinaitis", mies esitteli itsensä ja hymyili arasti, "Liettua."
"Tino Väinämöinen", Tino esitteli vuorostaan itsensä, "Ruotsi-Suomi."
Toriksen ilme värähti pelokkaasti Tinon sanoessa sanan 'Ruotsi'.
"Ole kiltti äläkä mainitse sitä nimeä", Toris kuiskasi ääni vapisten, "Ivan ei pidä tällä hetkellä siitä henkilöstä."
"Minä puhun itsestäni millä nimellä tahansa eikä minua mikään ryssä käske", Tino totesi ylpeästi, mulkaisten Torista. Tämän katse muuttui täyteen pelkoa.
"Älä nimittele Ivania millään muotoa sen maan kielellä, älä edes puhu sitä kieltä", Toris sanoi lujasti.
"Minä puhun miten haluan", Tino tokaisi ylpeästi, mutta epäröi katsellessaan Torista.
"Ei, et puhu", Toris sanoi tuskaantuneesti, "Sinä et tiedä, miten pelottava Ivan on, sinä et tiedä, mitä hän voi sinulle tehdä!"
Tino pudisti päätään. Häntä ei kiinnostanut, mihin Ivan pystyi tai mitä Ivan tekisi. Hän kestäisi kaiken Berwaldin nimeen.
"Minun tahtoani ei murreta", Tino tokaisi lähes kylmään sävyyn.
"Hän murtaa, odota vain", Toris sanoi lannistuneesti, "Ja jos sinä käyttäydyt miten sattuu, aiheutat vain harmia meille muille."
"Teille muille?", Tinon ääni muuttui kysyväksi. Hän ei tiennyt Ivanin alistavan valtaansa muita.
"Niin, minulle, Raivikselle, Eduartille ja Felikselle", Toris lateli nimet.
"Eduard? Onko Eduard täällä?", Tino huusi, silmät laajentuneina.
"On, Eduardkin on alistunut", Toris vahvisti lannistuneena. Tino katsoi Torista hämmentyneenä. Eduard osasi pitää huolen itsestään, sen Tino tiesi.
"Kuuntele minua. Meidät on alistettu, emmekä voi asialle mitään. Ivan haluaan todistaa olevansa yhä mahtava, kuten Preussi. Hän haluaa todistaa sen valtaamalla maita valtansa alle", Toris selitti vilkuillen Tinoa, "Sinä olet keino kaataa Ruotsi pois pelistä. Hän ei pysty estämään Ivania mitenkään pitkään aikaan. Ja ottaen huomioon, miten paljon liittolaisia hänellä on…"
"Berwaldista on tullut pehmeämpi", Tino kuiskasi. Hän katsoi silmät lasittuneina, muisteli ruotsalaisensa muuttumista heidän yhteisenä aikanaan. Berwald oli muuttunut. Ja pysyvästi. Ivan oli onnistunut iskemään arkaan kohtaan, hänen suunnitelmansa oli onnistumassa.
"Niin", Toris myönsi hiljaa. Tino tuskin kuuli häntä. Oikeastaan Tino ei edes enää huomannut Toriksen olemassaoloa; Berwald täytti hänen ajatuksensa. Heidän jokainen kosketuksensa, jokainen hetkensä vilisi Tinon mielen läpi.
Hän avasi silmänsä. Hassua kyllä, Tino ei muistanut sulkeneensa niitä. Hän kohotti varovasti kättään ja kosketti silmänalustaan. Se oli todella kostea, Tino huomasi itkevänsä vuolaasti. Hän tunsi makaavansa. Silmät kohdistivat kattomateriaaleihin. Tino nousi istumaan hitaasti. Hän katseli ympärilleen. Huone ei ollut muuttunut. Värähdys kulki pitkin Tinon selkää. Mitään merkkejä ajan muuttumisesta ei ollut. Hätääntyneenä Tino yritti ajatella tilanteen selväksi. Oliko kulunut tunteja vai minuutteja, päiviä vai kuukausia? Vatsa alkoi mouruta. Raskaat askeleet saivat Tinon säpsähtämään, muuttumaan saaliseläimen kaltaiseksi. Hän odotti. Askeleet lähenivät jatkuvasti. Ovi avautui varovasti. Hetken tumma hahmo häälyi siinä, tarjottimen kanssa. Tino tunnisti hahmon. Berwald. Hän hyppäsi seisomaan, mutta jalat pettivät.
"T-tino!", arka ääni huudahti. Pettymys läikähti Tinon sisällä. Se ei ollut Berwald. Melko vahvat kädet tarttuivat häntä käsivarsista ja raahasivat hänet nojaamaan sänkyä vasten.
"Kävikö pahasti?"
Tino tunnisti äänen. Hitaasti hän lausui nimen. "Eduard."
"Niin, minä se vain olen", hermostunut ääni sanoi, "Kukas muukaan?"
Tino ei vastannut. Eikä halunnut avata silmiään. Hän kaipasi Berwaldia joka solullaan ja takertui muistoihinsa.
"Minä luulin että olisit iloinen nähdessäsi minut", Eduard sanoi aavistuksen loukkaantuneena.
"Minä olenkin", Tino mutisi raottaen silmiään, "Minulla oli ikävä sinua…"
"Niin minullakin sinua", Eduard sanoi hymyillen vaisusti. Hän näytti kalpealta ja hoikemmalta kuin ennen. Tino räpytteli silmiään kunnolla.
"Mitä sinulle on käynyt?", hän henkäisi.
"Miten niin?", Eduard kysyi hämillään.
"Näytät riutuneelta", Tino sanoi huolestuneena.
"Paraskin puhumaan", Eduard mutisi. Tino kohotti kulmiaan kysyvästi. Eduard huokasi syvään.
"Olet ollut taju kankaalla jo vaikka kuinka pitkään. Et syö, et juo, mitä sinulle on käynyt? Ei se toinen… mies niin hyvä ole", Eduard tuhahti ja Tino huomasi kaunaa toisen äänessä.
"Minua ei vaivaa mikään", Tino tokaisi melko kylmästi, "Ja se toinen mies on hyvä! Hän on parempi kuin Ivan! Eduard, hän rakastaa minua. Ja minä rakastan häntä."
Viimeiset lauseet tuntuivat ontoilta. Tino oli itkenyt jo niin paljon, ettei silmiä enää kirvellyt. Hän ei enää edes halunnut itkeä. Hän halusi vain takaisin Berwaldin luo.
"Hän kahlitsi sinut", Eduard sanoi hiljaa.
"Hän tahtoi vain suojella", Tino puolusti.
"Hän ei päästänyt sinua."
"Ei, vaan minä en halunnut lähteä."
"Jos hän kerran rakastaa sinua, mitä sinä teet täällä?"
"Koska niin oli parasta. Turhaan sitä aloittaa maailmansotaa."
"Hän ei rakasta sinua. Katso nyt, hän antoi Ivanin vallata meidätkin, ihan tuosta noin vain!", Eduard huusi.
"Hänellä on omatkin murheensa, hänen piti pitää huolta omasta maastaan ja minusta", Tino sanoi vastaan. Hän katsoi Eduardia pitkään, loukkaantuneesti.
"Ja sinä. Olet kuin koiranpentu, kutsut itseäsi Ruotsi-Suomeksi. Tino, missä sinun ylpeytesi on!", Eduard vaahtosi ja nousi ylös, liikkuen kauemmas Tinosta.
"Minun ylpeyteni on yhä tallella, kiitos vain!"
"Sinut on aivopesty!"
"Eikä ole!"
He hengittivät molemmat raskaasti ja mulkoilivat toisiaan. Tino tunsi piston rintakehässään. Eduardin sanat olivat satuttaneen häntä todella voimakkaasti.
"Toin sinulle ruokaa", Eduard ärähti ja heilautti kättään tarjottimen suuntaan, "Ja ihan tiedoksesi; Ivan on ollut sinusta huolissaan, niin hän käski sanoa."
Eduard kääntyi ja lähti huoneesta ovet paukkuen. Tino taisteli hetken itsensä kanssa; hän ei halunnut syödä ryssän ruokaa, mutta nälkä oli todella kova. Huokaisten Tino hivuttautui lähemmäs tarjotinta, nappasi leivän ja alkoi mutustaa sitä.
Hän katseli huonetta ensimmäisen kerran kunnolla. Pölyä oli kerääntynyt hitusen kaikkialle, paitsi tuolille, joka oli sängyn vieressä. Tino päätyi johtopäätökseen, että toinen heistä, Eduard tai Ivan oli istunut siinä. Violetit silmät välähtivät hänen mielessään ja kylmät väristykset tärisyttivät Tinoa. Hän kömpi varovasti ylös, hotkaisten loput leivästään, ja kulki kaapille. Hän veti kahvasta ja huomasi jonkun laittaneen hänen vaatteensa kaappiin. Siinä oli myös muutama Berwaldin vanha vaatekappale, jotka Tino oli ottanut muistoksi. Hän nappasi ne ja rutisti vasten kasvojaan. Berwaldin ja kodinsekainen, hento tuoksu iski vasten Tinon kasvoja. Hän hautasi kasvonsa niihin, haki lohtua. Kaipuu alkoi kivistää rintaa.
"Tulen pian luoksesi, Berwald", Tino kuiskasi vaatteille. Hän hymyili hennosti. Hän huomasi paidantaskun pullottavan. Käsi ujuttautui taskuun ja sormet kiertyivät pienen rasian ympärille. Tino veti kätensä pois taskusta ja katsoi saalistaan. Salmiakkirasia. Tunnekuohut risteilivät Tinossa. Rasia oli melkein tyhjä, siellä oli vain kolme jäljellä. Tino laittoi sen housujensa taskuun ja siirsi vastahakoisesti vaatteet takaisin kaappiin. Hän kulki takaisin tarjottimelle ja joi lasillisen maitoa. Lasin hän laski takaisin ja kömpi ikkunalle istumaan, katsellakseen ulos. Näkymät olivat kieltämättä kauniit.
Tino säpsähti kuullessaan jälleen askeleita. Tällä kertaa hän ei erehtynyt saapujasta. Ovi avautui ja Ivan asteli sisään hymyillen. Ovi pamahti kiinni ja he katsoivat toisiaan silmiin.
"Olit melko kylmä Eduardille", Ivan sanoi maireasti hymyillen.
"Entäs sitten", Tino mutisi katsoen halveksuvasti pitkää venäläistä.
"Noh, noh, mihin käytöstavat jäivät? Minä omistan sinut", Ivan muistutti.
"Sopimus kuului vain että omistat minut. Sinä et maininnut mitään käytöstavoista", Tino tokaisi kylmään sävyyn.
"Oletpa hankala. Totta, siinä ei mainittu. Mutta koska minä omistan sinut, sinä olet minua alempiarvoinen. Ja alempiarvoiset puhuvat ylemmistään kunnioittaen", Ivan sanoi hymyillen edelleen. Tino ei vastannut mitään. Hän yritti pitää päätöksestään kiinni, saada Ivanin luottamus ja päästä sitä kautta Berwaldin luokse.
"Mikä tuli?"
"Ei mikään", Tino tiuskaisi ja loi inhoavan katseen Ivaniin. Tämä vastasi hymyllä. Tino huomasi Ivanin astelleen lähemmäs.
"Minä olen antanut sinulle aikaa surra. Nyt minä haluan tutustua sinuun tarkemmin", Ivan sanoi. Tino katsoi epäillen Ivania.
"Mitä muka haluat tietää?", Tino kysyi mulkoillen Ivania.
"Mitäkö? Kaiken", Ivan vastasi. Tino huomasi jonkin hänen silmissään muuttuvan, mutta oliko se hyvä vai paha asia… Tino värähti.
"Esimerkiksi lempiruokasi, jotta voin valmistaa sitä. Ja lempivärisi, niin voin vaikuttaa huoneen sisustukseen."
Ystävällisyys ja kohteliaisuus saivat Tinon varuilleen. Hän oli jonkin perässä.
"Ja?"
"Mitä vihaat, mitä rakastat. Millaisista lemmikeistä pidät…"
"Minä vihaan sinua ja rakastan Berwaldia. Ja mitä lemmikkeihin tulee, Hana Tamago on minulle tarpeeksi", Tino ärisi.
"Teet asiasi varsin selväksi."
"Mitä sinä haluat?", Tino kysyi suoraan, kuin sylkäisten sanat suustaan. Ivan hymyili äkkiä erilaisella tavalla, kuin normaalisti. Se näytti aidolta hymyltä, mikä karmaisi Tinoa enemmän kuin Ivanin vakiohymy.
"Mitäkö minä haluan? Tällä hetkellä se mitä minä haluan on jotain sellaista, minkä vain sinä voit minulle antaa. Mutten usko että annat sitä. Et vielä. Siksi onkin tärkeää, että saan tutustua sinuun ja tietää kaiken. Mikään ei saa olla salaista. Ei yhtään mikään."
"Sano suoraan", Tino vaati katsellen Ivania peläten pahinta.
"Minä haluan tehdä sinusta täysin omani. Ja uskon, että saan sen. Minä saan vielä rakkautesi, sillä viha ei ole rakkauden vastakohta. Se on voimakas tunne. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Joten sinun pitäisi olla välinpitämätön minua kohtaan, mutta koska et ole, minä voin vielä saada sinut itselleni. Ja saankin."
Tino oli sanaton. Hän tuijotti venäläistä violetteihin silmiin uskomatta mitään.
"Sinä… haluat… rakkauteni?", Tino sopersi. Ivan tyytyi nyökkäämään. Vasta nyt Tino huomasi, miten lähelle Ivan oli tullut. Heitä erotti vaivainen metri. Tino katsoi hädissään, miten Ivan käveli hänen luokseen ja asetti kätensä ikkunalaudalle. Hämmennys piti Tinoa aloillaan, kun Ivan painoi huulensa vasten Tinon huulia. Suudelma oli lempeä, mikä hämmensi Tinoa vielä enemmän. Ivan loittoni, mutta vain muutaman sentin, jääden edelleen kasvot vastakkain, nenät koskettaen toisiaan.
"Ja minä saan sen vielä", Ivan kuiskasi ja lähti. Tino pystyi vasta hetken oven pamahduksen jälkeen tajuamaan, mitä äskettäin oli tapahtunut. Ivan oli suudellut häntä, jättänyt jälkeensä vienon vodkan tuoksun. Tino siirtyi ikkunalta sängylleen, järkyttyneenä. Kuvotus velloi vatsassa ja tunteet sekoilivat. Hän ei voinut käsittää, miten Ivan saattoi olla niin… lempeä.
"Anna anteeksi, Berwald", Tino kuiskasi painautuen lakanoita vasten, silmät kirvellen. Yksi kyynel karkasi pitkin poskea samalla, kun Tino hautautui syvemmälle vuoteeseen.
Tino heräsi tunteeseen, että joku silitti hänen hiuksiaan. Hän ei halunnut avata silmiään, eikä kohdata seuraavaa aamua. Eikä varsinkaan Ivania.
"Herätys, Tino", hiljainen ääni kuiskasi. Tino räväytti silmänsä auki. Hän katsoi suoraan violetteihin silmiin ja valheelliseen hymyyn. Hän kohotti kätensä ja läimäytti Ivanin kättä. Ivan nauroi hunajaista nauruaan.
"Tänään sitä ollaan kielteisiä, niinkö?"
Tino ei vastannut. Hän käänsi kylkeään ja hivuttautui kauemmas Ivanista.
"Jos olet tuota mieltä…"
Äkkiä sänky painui alemmas. Tino hämmentyi ja kierähti selälleen ja katsoi Ivania, joka oli noussut hänen päälleen. Ivan lukitsi Tinon kädet omilla käsillään.
"Sinä opit vielä. On parempi luovuttaa aikaisessa vaiheessa…"
Tino yritti rimpuilla pois Ivanin alta, mutta tämä käytti suurta kokoaan hyväkseen ja painoi Tinon vasten sänkyä voimakkaammin.
"Päästä irti!"
Ivan nauroi lisää.
"Sinun pitäisi olla kiitollinen. Minä harvemmin tuon aamiaista sänkyyn."
Tino mulkaisi Ivania todella pahasti. Hän tunsi olevansa loukussa, muttei siltikään suostunut luovuttamaan. Hän sylkäisi vasten Ivanin kasvoja.
"Minä ole millekään ryssälle kiitollinen!"
Väri Ivanin kasvoilla muuttui, jos mahdollista, kalpeammaksi. Hymy muuttui vakavaksi ilmeeksi.
"Miksikä sinä minua nimitit?", Ivan kysyi kohteliaasti, julma sävy äänessään.
"Ryssä", Tino sanoi korostaen joka kirjainta. Ivan painoi Tinoa alemmas.
"Sinä et puhu hänen kieltään. Et missään muodossa. Etkä sinä sano hänen nimeään", Ivan sanoi komentava sävy äänessään.
"Kuka minut pakottaa, sinäkö?", Tino nauroi kolkosti. Hän tunsi psykoottista halua nauraa, vaikka tiesi, ettei siitä seurannut mitään hyvää.
"Minäpä hyvinkin."
Ivan siirsi Tinon käsiä niin, että tarvitsi niiden lukitsemiseen vain yhtä kättä. Hän vei kasvonsa kunnolla vasten Tinon kasvoja.
"Minä kohtelen sinua niin kuin sinä ansaitset."
Ivanin vapaa käsi alkoi avata Tinon paitaa. Vastalauseet jäivät sanomatta, kun venäläinen painoi huulensa toisen kerran vasten Tinon huulia. Tällä kertaa Ivan oli vaativa. Hän suuteli Tinoa pakottaen tämän avaamaan suunsa. Tino pisti vastaan niin paljon, kuin pystyi, mutta Ivan oli voimakkaampi. Anteeksi, Berwald, Tino ajatteli, anteeksi.
Tino makasi peiton alla. Hän ei halunnut tulla koskaan pois vaan nääntyä siihen. Silmät kiinni puristuneina Tino kuunteli jokaista ääntä, joka toisi viestiä vaarasta. Hän tiesi saavansa olla jonkin aikaa rauhassa, mutta pysyttelisi silti varuillaan. Pelonväreet kulkivat pitkin Tinon selkää, kun tämä ajattelikin Ivania. Hän tunsi olevansa liattu, saastainen olento. Hän kuvotti jopa itseään. Tino huusi sisäisesti itselleen, penäsi, miksei ollut tarpeeksi vahva.
Hän käpertyi tiukemmalle sykkyrälle ja yritti pitää itsensä kasassa. Hän tunsi pelkkää kuvotusta. Kaikki ympärillä oli Ivanin; huone, tavarat, lakanat, haju…
"Tino!"
Tino säpsähti ja käpertyi tiukemmin sykkyrälle.
"Tino, mikä sinun on?"
Tino puristi silmiänsä vielä tiukemmin kiinni.
"Mene pois."
"Tino, olen pahoillani, oikeasti olen!"
"Mene pois."
"Se viimekertainen, minä en tarkoittanut sitä!"
"Mene pois!"
"Tino…"
"Haluan olla yksin, ymmärrätkö?", Tino huusi ja kääntyi katsomaan Eduardin huolestuneita ja pelästyneitä kasvoja. Tino hengitti raskaasti ja tunsi ilkeän vihlaisun kehossaan. Hän katsoi Eduardia suoraan silmiin.
"Tino… mitä Ivan oikein teki sinulle?", Eduard kysyi kauhuissaan.
"Mistä päättelet että juuri ryssä teki minulle jotain?", Tino kysyi esittäen kovempaa kuin olikaan. Hän oli edelleen loukkaantunut Eduardille.
"Jäljet. Kaulassasi", Eduard kuiskasi ja osoitti Tinon kaulaa.
"Jäljet?", Tino kysyi hämillään. Hän tunnusteli kädellä kaulaansa. Hän muisti Ivanin purreen kaulaa todella rajusti, kuin vampyyri, joka aikoo imeä uhristaan viimeisenkin veripisaran. Tai julma tiikeri, joka repii kaulavaltimot rikki veren makuun päästäkseen. Tino värähti.
"Niin. Ivan teki jotain pahaa, eikö tehnytkin?", Eduard kysyi vaisusti.
"Hän… teki jotain", Tino myönsi, laskien katseensa häpeillen alas.
"Minä en käsitä. Yleensä Ivan tyytyy vain pelottelemaan meitä. Ja se tehoaa, sillä ainoat, joita on kohdeltu… väkivaltaisesti ovat Toris ja Feliks", Eduard mutisi.
"Mitä?", Tino kähisi. Hän katsoi ystäväänsä suoraan silmiin.
"Niin. Minä ja Raivis olemme saaneet olla rauhassa…"
Tinoa kuvotti todella voimakkaasti. Hän katsoi Eduardia tuntien syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Tino arvasi Eduardin pelkäävän, että jonakin päivänä Ivan satuttaisi myös heitä. Hän kohotti kätensä ja kosketti kevyesti Eduardin olkapäätä. Tämä katsoi Tinoon yllättyneenä, mutta hymyili vaisusti.
"Anteeksi Tino."
"Anteeksi Eduard."
He katsoivat toisiinsa myötätuntoisina. Eduard nosti takaansa ruokatarjottimen, jonka Tino soi tyhjäksi. He olivat hiljaa, ihan vain nauttivat toistensa läheisyydestä.
"Ai niin", Eduard sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen, "Ivanilla on sinulle viesti."
Hän kaivoi taskustaan kirjekuoren. Tino värähti nähdessään nimensä kuoressa, kirjoitettuna siistillä käsialalla. Hän otti kirjeen ja avasi sen varovasti. Tino ujutti sisällön varovasti ulos ja taitteli sen auki. Se oli sopimus.
"Minun ja hänen sopimuksensa", Tino kuiskasi. Eduard katsoi paperia melko pelokkaasti.
"Mutta eikö hänellä ollut sopimus sen toisen kanssa?", Eduard kysyi kummastuneena.
"Kyllä. Mutta tämä on minun ja hänen välinen. Hän antaa minulle autonomian", Tino selitti. Hän etsi katseellaan kynää. Eduard kaivoi hetken taskujaan ja ojensi sitten oman kynänsä. Tino painoi kynän kärjen sopimuksen päälle.
"Oletko ihan varma, että haluat tätä?", Eduard kysyi hiljaa.
"Olen. Tämä sopimus takaa minun vapauteni. Minä taistelen tieni pois Ivanin luota vielä. Minä en anna hänelle sitä, mitä hän haluaa", Tino sanoi päättäväisesti ja kirjoitti nimensä alle. Eduard katsoi sopimusta surullisen näköisenä.
"Sopimuksia ei pureta. Ei ainakaan Ivanin kanssa", Eduard varoitti, "Ei koskaan."
"Jotenkin arvasin sen. Mutta tämä on valttini vapauteen ja Berwaldin luo, Eduard. Minä tarvitsen tämän sopimuksen."
"Mitä Ivan muuten edes haluaa sinulta?", Eduard kysyi.
"Hän haluaa rakkauteni", Tino vastasi kylmästi.
"Rakkautesi?", Eduard toisti hämillään.
"Niin. Mutta hän ei voi saada sitä", Tino totesi.
"Oletko aivan varma?", Eduard kysyi hiljaa.
"Olen. Minun rakkauteni kuuluu ainoastaan Berwaldille."
Eduard hymyili vaisusti Tinon sanoille.
"Hän siis on sinulle todellakin hyvä?"
"Kyllä. Hän välittää minusta. Ja minä välitän hänestä."
"Etkä tosiaan pelkää häntä?"
"En. Ei Berwaldissa ole mitään pelättävää", Tino totesi.
"Mutta hän on niin pitkä."
"Vaikka hän on saman pituinen kuin Ivan sees tarkoita että hän on samanlainen", Tino valisti Eduardia.
"Oletko varma että voit luottaa häneen?"
"Olen. Sitä paitsi, me kuulumme yhteen. Minä kuulun vain hänelle. Minä olen Ruotsi-Suomi", Tino sanoi ylpeyttä äänessään. Eduard hymyili hänen sanoilleen.
"Jos niin sanot."
"Miten sinä muuten jouduit tänne?", Tino kysyi varovasti.
"Ah, se on pitkä tarina. Mutta lyhyesti sanottuna jouduin Ivanin huijaamaksi", Eduard totesi. Tino nyökkäsi ymmärtäväisestä.
"Mutta ei hänkään ole niin paha", Eduard kuiskasi.
"Ai ei niin paha, vai?", Tino totesi kolkosti.
"Hän antaa katon pään päälle eikä oikeastaan tee mitään pahaa", Eduard sanoi kohauttaen olkapäitään, "Tai siis ei tee mitään ainakaan minulle", tämä lisäsi nopeasti nähtyään Tinon ilmeen.
"Niin, sinä saat olla rauhassa", Tino mutisi. Hän todella toivoi, ettei Ivan enää satuttaisi häntä. Ei koskisi häneen. Mutta Tino tiesi sen olevan valheellista toivomista. Kuitenkin hän tunsi pilkahduksen lämpöä lähellään. Eduard oli sentään siellä hänen kanssaan.
Pahoittelen että tämä tuli julkaistua vasta joulun jälkeen. Jätän turhat selittelyt pois ja pyydän puhtaasti anteeksi. Niin kuin Tino tekee aika pirun monta kertaa tässä luvussa. Hups.
Tätä oli aika… mielenkiintoista kirjoittaa. Suorastaan rikollisen mielenkiintoista. Meinasin väsätä sellaisen jännän kappaleen, jossa kaikki olisi hyvin Berwaldin ja Tinon suhteen, he ovat onnellisia ja jaadajaadajaa. Mutta sehän olisi ollut tylsää, eikös? Tosin voin kirjoittaa sellaisen myöhemmin. Ehkä.
Niin. Että myöhästyneet hyvän jouluntoivotukset täältäpäin. Toivottavasti kaikilla oli mukavaa ja saitte paljon lahjoja. Ja söitte paljon kinkkua. Heh.
Pahoittelen vielä sitäkin, että Tino on ollut melko… pehmoinen pullasorsa. Sain sellaisen major älynväläyksen vasta myöhemmin, että hahmo voi muuttua. Niin, ja nyt kun ollaan pahoittelukierteessä niin pahoitellaanpa vielä sitäkin, että tämä luku on tällainen angsti. Yritän parantaa tapani.
Mutta. Jos on jotain paranteluehdotuksia tai tätä lukiessa on tullut jotain jännää mieleen mitä haluaa kertoa niin otan niitä mielelläni vastaan. Jaa anteeski kirotusvireet, mnä missshän kirjottajalukiosha ole :D
Että hyvää Joulua.
/CarminaChan