Kivilattia tömähteli Ivanin jalkojen alla. Hän hymyili itsekseen kävellessään talonsa kellarikäytävää pitkin. Hän puristi kädessään tyhjää pulloa. Askeleet jäivät kaikumaan pimeässä käytävässä. Ivan pysähtyi ainoan oven kohdalle ja avasi sen. Hän astui sisään viileään huoneeseen, joka oli yllättävän suuri viinavarastoksi. Tai tässä tapauksessa vodkavarastoksi. Ivan heitti kädessään olleen tyhjän pullon seinään, kuunnellen sen räsähtävän seinään. Hän otti muutaman uuden pullon hyllyltä ja laittoi ne takkinsa uumeniin. Yhden hän korkkasi sillä seisomalla, hörpäten kunnon kulauksen. Ivan hieraisi suutaan ja lähti huoneesta, sulkien sen huolellisesti. Hän jatkoi käytävää pitkin takaisin sinne, mistä oli tullutkin.
Ajatukset harhailivat Ivanin kavutessa portaita. Hän oli ajatellut omituisen paljon Berwaldin talossa nyhjäävää nuorta miestä, jonka mustikkasilmät olivat… erilaiset, kun vertasi muiden silmiin, kun he kohtasivat Ivanin. Muut pelkäsivät. Mutta tämä yksi… ei.
"Taitaa luottaa liikaa siihen sinikeltaiseen pölvästiin", Ivan mutisi itsekseen. Häntä kiinnosti tietää, miten kävisi, jos heidät erottaisi, Berwaldin ja… suomalaisen?
Tinon, Ivan muisti nimen pienellä viiveellä. Hän huomasi kävelleensä työhuoneensa ovelle. Oven kalahdus, ja tuttu, jäätävän kylmä ilma kohtasi Ivanin kasvot.
"Ah, Talven Kenraali", Ivan totesi hymyillen, "Hienoa. Meillä jäikin neuvottelut kesken…"
Ivan nauroi kolkosti ja sulki oven.
Aamulla hän heräsi huoneestaan. Ivan avasi silmänsä ja katsoi suoraan vihreisiin silmiin. Toris hymyili hänelle, vavahdellen muutaman kerran.
"Huomenta Ivan", Toris sanoi varovaisesti.
"Huomenta. Voittiko hän?", Ivan kysyi koskettaen varovasti päätään. Ohimossa vihlaisi sen verran, että Ivan arvasi siihen tulleen haavan.
"Ei. Te olette yhä samanveroisia", Toris sanoi hiljaa.
"Hitto", Ivan murisi. Hän kokeili varovasti nousta istumaan.
"Ivan!", Toris tuhahti moittivasti. Ivan vilkaisi varovasti Toriksen myrkyllistä ilmettä. Huokaisu pääsi hänen huuliltaan.
"Hyvä on, hyvä on", Ivan mutisi ja lysähti takaisin selälleen. Vihlaisun tuntiessaan Ivan päätteli sen olleen huono vaihtoehto.
"Sinun pitää levätä", Toris sanoi hiljaa. Ivan vilkaisi miestä, joka seisoi selkä häneen päin.
"En ole heikko", Ivan mutisi. Toris kääntyi ympäri hymyillen pehmeästi.
"Minä tiedän. Mutta jos olisit vähänkin heikompi, joutuisit lepäämään enemmän", Toris vastasi. Ivan kohotti kätensä ja ojensi sitä Torista kohti. Tämä vakavoitui ja asteli Ivanin luokse, tarttuen käteen.
"Ivan…", Toris kutsui kuiskaten. Ivan kohottautui ja veti Toriksen lähemmäs, koskettaen hellästi tämän kaulaa. Toris värähti kosketuksesta. Ivan hymyili aitoa hymyään.
"Minulla on suunnitelma", Ivan mutisi hiljaa, "Todistan valtani Arturin kautta, mutta jos kerran se idiootti Berwald tulee tielle… hoidan hänet toimintakyvyttömäksi."
Hän huomasi Toriksen säpsähtävän.
"Miten?"
"Otan häneltä jotain… ei, varastan itselleni jotain, mikä on hänen…"
"Mitä aiot viedä?"
Ivan katsoi vihreisiin silmiin tuntien voimakasta intoa.
"Suomalaisen."
Ivan istui mukavasti tuolissaan, jalat pöydällä. Hänen edessään oli sopimus ja kynä. Häntä vastapäätä istui Berwald, kahakassa rähjääntyneenä.
"Allekirjoita, niin saat rauhan, enkä yritä tehdä mitään pahaa Arthurille", Ivan maanitteli.
"Ivan, sinä vaadit minulta liikaa!"
"En. Pyydän vain ihan pientä asiaa."
"En voi allekirjoittaa, Ivan, en vain voi."
"Et voi muutakaan. Otan hänet kuitenkin."
"Et saa häntä, Ivan."
"Kuka minua estää, sinäkö?"
"Minäpä minä. Ja hänen oma tahtonsa."
"Berwald, tämä sopimus suojelee kahta toveriasi. Minä voin yhä saada aikaan seuraavan maailmansodan."
"Et voi, Ivan, tämä on typerää! Hän ei ole vain toverini, ja sinä tiedät sen!"
"Juuri siksi. Tämä sopimus suojelee Arthuria ja Tinoa."
"Ei. Se suojelee Arthuria, mutta Tinon osalta se on riistoa!"
"Kuuntele. Joku muu voisi käyttää teidän läheistä suhdettanne hyväkseen. Kun hän menee välillä toisen maan vallan alle, he eivät voi tappaa sidettä, joka on teidän välillänne."
"Ivan… minä en voi."
"Sinulla ei ole vaihtoehtoa."
Hiljaisuus vallitsi huoneessa. He katselivat toisiaan. Ivan maistoi jo voiton maun suussaan, hän tiesi Berwaldin antavan lopulta periksi, täytyi vain vetää oikeasta narusta…
"Minä annan hänelle autonomian."
Berwaldin ilme muuttui. Hän katsoi paperia epäluuloisesti.
"Annatko muka oikeasti?"
"Kunniasanalla", Ivan sanoi ja laittoi oikean kätensä sydämensä päälle. Berwald katsoi hetken epäluuloisesti, mutta huokaisi ja kirjoitti nimensä alle suuresti epäillen. Kirjoitettuaan Berwald nousi, laittoi hatun päähänsä ja lähti ovelle päin.
"Berwald. Minä haen Tinon muutaman päivän päästä, muista se", Ivan sanoi. Berwald ei pysähtynyt, vaan marssi suoraan ovesta ulos.
"Teitkö nyt ihan oikein, Ivan?", Toris kysyi. Ivan laski jalat pöydältä ja kääntyi katsomaan hänen suuntaansa, ikkunaa kohti.
"Tein", Ivan vastasi varmana. Hän viittasi Torista tulemaan lähemmäs. Toris istui Ivanin syliin ja kietoi kätensä venäläismiehen kaulan ympärille.
Ivan avasi oven koputtamatta. Hän katsoi mustikkasilmiin ja sortui hymyilemään tavallista enemmän. Ovi pamahti kiinni.
"Olit melko kylmä Eduardille", Ivan sanoi hymyillen.
"Entäs sitten", Ivan erotti halveksunnan tinon äänestä ja ilmeestä.
"Noh, noh, mihin käytöstavat jäivät? Minä omistan sinut", Ivan muistutti.
"Sopimus kuului vain että omistat minut. Sinä et maininnut mitään käytöstavoista", Tino tokaisi kylmään sävyyn.
"Oletpa hankala. Totta, siinä ei mainittu. Mutta koska minä omistan sinut, sinä olet minua alempiarvoinen. Ja alempiarvoiset puhuvat ylemmistään kunnioittaen", Ivan sanoi hymyillen edelleen. Hän pysyi vaiti, katsellen Tinon yritystä pysyä rauhallisena, vaikka tämä selvästi halusi huutaa. Ja riehua. Ja paiskoa tavaroita. Näky huvitti Ivania, mutta hän halusi Tinon reagoivan.
"Mikä tuli?", Ivan yritti näyttää huolestuneelta.
"Ei mikään", Tino tiuskaisi ja loi inhoavan katseen Ivaniin. Ivan hymyili takaisin. Melkein, Ivan huomasi ajattelevansa. Hän läheni Tinoa.
"Minä olen antanut sinulle aikaa surra. Nyt minä haluan tutustua sinuun tarkemmin", Ivan sanoi. Epäilevä katse seurasi Ivania.
"Mitä muka haluat tietää?", Tino kysyi mulkoillen.
"Mitäkö? Kaiken", Ivan vastasi. Hän katsoi Tinoa vakavammin. Jokainen sana oli totta. Kaiken. Mutta edes se ei riitä, Ivan ajatteli.
"Esimerkiksi lempiruokasi, jotta voin valmistaa sitä. Ja lempivärisi, niin voin vaikuttaa huoneen sisustukseen.
Ivan haki ystävällistä ja kohteliasta sävyä. Hän huomasi Tinon menevän varuilleen. Ivan nauroi sisäisesti onnessaan.
"Ja?"
"Mitä vihaat, mitä rakastat. Millaisista lemmikeistä pidät…"
"Minä vihaan sinua ja rakastan Berwaldia. Ja mitä lemmikkeihin tulee, Hana Tamago on minulle tarpeeksi", Tino ärisi.
"Teet asiasi varsin selväksi", Ivan sanoi miettiväisenä.
"Mitä sinä haluat?", Tino kysyi suoraan, kuin sylkäisten sanat suustaan vasten Ivanin kasvoja. Ivan hymyili erilaisella tavalla. Hän tunsi hymyn leviävän suulleen, ilman mitään pakkoa.
"Mitäkö minä haluan? Tällä hetkellä se mitä minä haluan on jotain sellaista, minkä vain sinä voit minulle antaa. Mutten usko että annat sitä. Et vielä. Siksi onkin tärkeää, että saan tutustua sinuun ja tietää kaiken. Mikään ei saa olla salaista. Ei yhtään mikään."
"Sano suoraan", Tino vaati katsellen Ivania. Ivan erotti vasta nyt aavistuksen pelkoa Tinon silmissä, mutta sitäkin enemmän alistumista. Hän melkein häkeltyi nähdessään Tinon silmissä alistumista. Hän halusi sen pois Tinon silmistä.
"Minä haluan tehdä sinusta täysin omani. Ja uskon, että saan sen. Minä saan vielä rakkautesi, sillä viha ei ole rakkauden vastakohta. Se on voimakas tunne. Rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys. Joten sinun pitäisi olla välinpitämätön minua kohtaan, mutta koska et ole, minä voin vielä saada sinut itselleni. Ja saankin."
Tino jähmettyi. Ivan itsekin häkeltyi sanoistaan, mutta tiesi niiden olevan totta. Hän ei halunnut alistaa Tinoa. Hän halusi, että Tino rakastaisi häntä, ilman että joku pakottaisi hänet siihen, vaan puhtaasti omasta tahdostaan.
"Sinä… haluat… rakkauteni?", Tino sopersi. Ivan tyytyi nyökkäämään. Hän tajusi kävelleensä jo Tinon luokse. Heitä erotti vaivainen metri. Ivan kuroi umpeen viimeisetkin heitä erottavat sentit ja asetti kätensä Tinon sivuille, vasten ikkunalautaa. Ivan epäröin todella pienen hetken. Hän liikkui varovasti, torjuntaa odottaen vasten Tinon kasvoja. Ivan painoi huulensa vasten Tinon pehmeitä huulia, saaden hetken sinetöidyksi. Ivan maistoi vienosti leivän makua Tinon huulilla, haistoi salmiakin tuoksun. Ivan loittoni, mutta vain muutaman sentin, jääden edelleen kasvot vastakkain, nenät koskettaen toisiaan.
"Ja minä saan sen vielä", Ivan kuiskasi. Hän hengitti sisäänsä Tinon tuoksua, ennen kuin lähti loittonemaan. Katsoessaan Tinon hämmentynyttä ilmettä Ivan hymyili vaisusti. Ehkä… Ivan peruutti ovelle ja lähti huoneesta. Ehkä hän olisi antanut mennä pidemmällekin, Ivan ajatteli, mutta päätti olla yrittämättä liikaa. Hän muisteli Tinon suloista tuoksua pitkään, nojaten ovea vasten. Hymy loisti väkisinkin Ivanin kasvoilla. Hän havahtui katsomaan ympärilleen, muttei nähnyt ketään. Heijastus ikkunassa sai hänet havahtumaan. Ivan katsoi kasvoillaan olevaa hymyä. Hän tajusi hymyn tulevan väkisinkin, hänen ei tarvinnut ajatellakaan suupielien kohottamista. Tino välähti jälleen Ivanin mielessä ja heijastuksen ilme muuttui pehmeämmäksi, lempeämmäksi. Ivan katsoi hämillään heijastusta, jonka ilme muuttui koko ajan.
"Perhana", Ivan mutisi hieraistessaan leukaansa. Hän ryhdistäytyi ja alkoi kävellä omaan huoneeseensa. Ajatukset parveilivat hänen päänsä ympärillä, eikä mikään niistä suostunut perääntymään. Yhtä Ivan kuunteli kovemmin kuin toisia. Jotain radikaalia… pitää tehdä jotain todella radikaalia… sellaista, mikä saa hänet sekaisin. Sitten pitää vain odottaa…
Ivan löysi itsensä aikaisin aamulla Tinon huoneesta. Hän katsoi nukkuvaan suomalaista, tämän rauhallisia kasvoja. Huulten läpi kuului aina välillä jotakin. Ivan kohotti kätensä. Hän laski sen varovasti Tinon pään päälle ja silitti mahdollisimman pehmeästi. Pimeässä huoneessa hiukset muistuttivat vaaleaa lumikasaa.
"Herätys, Tino", Ivan kuiskasi hiljaa. Tinon silmät rävähtivät auki. Ivan katsoi mustikkasilmiä, jotka täyttyivät raivolla. Hän tunsi vienoista ylpeyttä. Äkkiä Tino löi Ivanin käden pois. Mutta hän vain nauroi hunajaista nauruaan.
"Tänään sitä ollaan kielteisiä, niinkö?"
Tino ei vastannut. Ivan katsoi, miten hän hivuttautui kauemmas, kylkeään kääntäen.
"Jos olet tuota mieltä…"
Ivan nousi sängyn ylle. Tinon kääntyessä äkisti selälleen Ivan sai jalkansa tämän jalkojen väliin. Ivan lukitsi Tinon kädet omillaan.
"Sinä opit vielä. On parempi luovuttaa aikaisessa vaiheessa…"
Tino yritti rimpuilla pois Ivanin alta, mutta tämä käytti suurta kokoaan hyväkseen ja painoi Tinon vasten sänkyä voimakkaammin.
"Päästä irti!"
Ivan nauroi lisää. Häntä huvitti suomalainen sisu, joka murtuisi pian.
"Sinun pitäisi olla kiitollinen. Minä harvemmin tuon aamiaista sänkyyn."
Tino mulkaisi Ivania todella pahasti. Ivan ei välittänyt katseesta, mutta odotti silti, antoi toisen tajuta tilanteen paremmin. Tino sylkäisi vasten Ivanin kasvoja.
"Minä ole millekään ryssälle kiitollinen!"
Ivan tunsi kalpenevansa. Pieni ärtymys kyti hänen sisällään, hän sai halun satuttaa Tinoa. Hymy katosi.
"Miksikä sinä minua nimitit?", Ivan kysyi kohteliaasti, julma sävy äänessään.
"Ryssä", Tino sanoi korostaen joka kirjainta. Ivan painoi Tinoa alemmas.
"Sinä et puhu hänen kieltään. Et missään muodossa. Etkä sinä sano hänen nimeään", Ivan sanoi komentava sävy äänessään.
"Kuka minut pakottaa, sinäkö?", Tino nauroi kolkosti. Ivan kuuli Tinon äänessä uhmakkuutta, mikä vain lisäsi halua satuttaa. Ivan koetti hillitä itseään.
"Minäpä hyvinkin."
Se ei vain oikein enää onnistunut.
Ivan siirsi Tinon käsiä niin, että tarvitsi niiden lukitsemiseen vain yhtä kättä. Hän vei kasvonsa kunnolla vasten Tinon kasvoja.
"Minä kohtelen sinua niin kuin sinä ansaitset."
Ivanin vapaa käsi alkoi avata Tinon paitaa. Ivan suuteli Tinoa rajummin kuin oli tarkoittanut. Kun suomalainen ei vastannut suudelmaan, Ivan hamusi lisää. Tällä kertaa Ivan vaati enemmän. Hän suuteli Tinoa pakottaen tämän avaamaan suunsa. Tino pisti vastaan niin paljon, kuin pystyi, mutta Ivan oli voimakkaampi. Minä satutan häntä. Niin ettei hän enää pysty pitkään aikaan katsomaan minuun päinkään.
Ivan katsoi työhuoneestaan ulos. Ikkuna oli raollaan, toi viileää ilmaa sisään.
"Minä… minä vien sen, Ivan", Eduard kuiskasi alistettuna. Ivan nyökkäsi miehelle, kääntämättä katsettaan ikkunasta muutaman askeleen jälkeen kuului ovenpamaus. Ivan sulki silmänsä ja yritti estää itseään tekemästä mitään tyhmää.
"Ivan, oliko tarpeellista tehdä jotain sellaista Tinolle?"
"Oli."
Ivan vilkaisi nopeasti takanansa seisovaa vihreäsilmäistä miestä, Torista. Toris katsoi suoraan häneen, pelkäämättä. Ivan ymmärsi Toriksen haluavan sanoa jotakin. Hän odotti.
"Ivan, minä… minusta se… oletko jo kuullut Berwaldista?"
"Ruotsi on menossa sekaisin."
"Tino kuuluu hänelle."
Jostain syystä tuo kuiskaus raivostutti Ivania. Hän mulkaisi Torista, joka nöyrtyi välittömästi, katsoi alaspäin.
"Tino on minun. Tino kuuluu minulle."
Mustasukkaisuuden puristaessa rintaa Ivan kohotti kätensä ja viittasi Torista lähtemään. Toris nyökkäsi ja peruutti ovelle. Ivan kääntyi jälleen täysin ikkunaan ja sulki silmänsä oven pamahduksen jäädessä taka-alalle. Ivan hengitti viileää ilmaa raskaasti sisäänsä.
"Pelkäät häviäväsi sodan, vaikka taistelu menee haluttua rataa pitkin."
"Äh, mene pois."
"Hän saattaa alkaa suosimaan sinua, mutta mikä hinta siitä on maksettava?"
"Hän oppii aikanaan -"
"Mutta onko sinulla tarpeeksi aikaa?"
"On. Minä -"
"Jos olet liian itsekäs, voit menettää jotakin, mitä pidät suuressa arvossa."
"Tuskin. Suomalainen on minun."
"En puhu suomalaisesta, en. Puhun henkilöstä, joka on ollut rinnallasi aina, tukenasi ja lohtunasi."
"Toris pärjää kyllä."
"Mutta kuinka hyvin ja kuinka pitkään?"
"Mitä haluat? Mitä se sinulle kuuluu?"
"Minä halusin vain sanoa mielipiteeni. Ole älykäs, Ivan."
Ivan ei vastannut enää. Hän odotti, että Talven Kenraali lähti, niin kuin aina, kun häneen ei enää kiinnittänyt huomiota.
"Rakkaus on sokea ja leikkii miten tahtoo. Minä olen aina ollut sinua lähellä, olen nähnyt pahimmat ja parhaimmat päiväsi ja nyt minä neuvon sinua; unohda uudet valloitukset ja pidä kiinni vanhasta."
Ja hän oli poissa. Ivan aisti hänet herkemmin kuin kukaan muu, heille oli muodostunut tietynlainen yhteys. Ivan kaivoi vodkapullon ja korkkasi sen, juoden kunnon ryypyn. Raaka vodka palautti ajatukset omille urilleen. Ivan ryyppäsi vielä enemmän. Selvin päin paha, juopuneena pahempi, sammuneena pahin, seuraava aamu parhain, Ivan ajatteli pitäen pullon suuta huulillaan, Pistetään kunnolla pahan talven palkka.
Ivan nautti tietäessään juoman sekoittavan pään nopeasti. Hän hymyili ajatukselle, että saisi kasvatettua upeita auringonkukkia Siperiaan. Ivan nauroi ajatukselle. Hän katseli ympärilleen, tarkasteli työhuonettaan. Kuin maljan menneelle Ivan kohotti jälleen pullonsa ja joi. Hän joi viimeisetkin pisarat ja heitti pullon seinään.
"Ja nyt kokeillaan nuorallatanssia", Ivan mutisi. Hän nousi tuoliltaan ja levitti kätensä sivuilleen. Hymyillen hän otti askeleen kerrallaan.
"Hemmetti, ei se niin raakaa sitten ollutkaan", Ivan naurahti. Hän jatkoi kävelyään normaalisti. Jos leikkisi ihan vähän leijonankesyttäjää… Ivan pudisti päätään. Leijona ei ikinä lankea, ellei se saa toipua kaukana parantajastaan. Jos ihan vähän tarkistaisi, miten leijona voi… Ivan nyökkäsi. Sen hän voisi vielä tehdä joutumatta aloittamaan alusta. Ivan lähti työhuoneestaan, astellen kevyesti kohti Tinon majoitushuonetta. Ivan hyräili ja naureskeli itsekseen. Tinon ovella Ivan ehti laskea kätensä lähelle kahvaa, mutta pysäytti kätensä.
"…sinä et ymmärrä vieläkään!"
"En halua ymmärtää!"
Ivan tunnisti huutavat äänet. Toris ja Tino.
"Tino, sinun pitää kuunnella minua!" Ivan huolestui hitusen Toriksen äänestä. Koskaan se ei ollut sointunut niin murheellisena, ei Ivanin kuullen. Ivan painoi otsansa ovea vasten.
"En halua kuunnella, tulet luokseni vain valehtelemaan!"
"En tule. Usko minua."
"Minä en ymmärrä! Miten sinä voit olla hänen lähellään, antaa hänen koskettaa sinua!"
"Samaa voisin minäkin sanoa. Tino, se on aika samanlaista, kun sinun ja viikinkisi välinen side. Ehkä vähän… rajumpi."
"Miten niin muka!"
"Menitkö sinä muka aluksi kiltisti hänen luoksensa?"
"En, mutta -"
"Oliko sinulla muuta vaihtoehtoa?"
"Ei…"
"Minäkin olin aluksi Ivanin luona pelkästään siksi, että hän omisti minut. Mutta ajan kanssa näin jotain… enemmän. Ivan on kärsinyt. Nyt… vaikka saisinkin mahdollisuuden lähteä, en lähtisi mistään hinnasta."
"Rakastatko… sinä Ivania?"
"Minä… välitän Ivanista. En tiedä, voiko tätä sanoa rakkaudeksi."
"Ymmärrätkö, jos sanon, etten voi luovuttaa Berwaldin suhteen?"
"Tietyllä tasolla kyllä. Mutta minä pyydän. Yritä tutustua Ivaniin paremmin. Yritä oppia lukemaan ne pienet lämpimän ja kylmän erot Ivanin silmissä."
Ivan ei halunnut kuulla enempää. Tai halusi, muttei silti halunnut.
"Anteeksi, Tino", Ivan kuiskasi ovenrakoon, "Anteeksi, Toris."
Hän käveli pois. Lannistuneena kohti omaa huonettaan. Matka tuntui tavallista pidemmältä. Ivan avasi oven eikä edes vaivautunut sulkemaan sitä. Hän kulki suoraan vuoteen luo ja kaatui sille. Tämä repii kaikki muut hajalle, Ivan ajatteli, no jaa, ehkä vähän minuakin. Hänen päänsä jyskytti mielipuolisesti, vaatien Ivania juoksemaan takaisin ja puhumaan.
"Anna minun nukkua", Ivan mutisi ja sulki silmänsä. Yksi kyynel ilmestyi Ivanin silmäkulmaan tämän huomaamatta. Se löysi reittinsä poskea pitkin lakanaan samalla, kun Ivan vajosi tiedottomaan tilaan.
Ivan avasi silmänsä. Hänen päätään jyskytti sen verran voimakkaasti, että käsi löysi tiensä ohimolle.
"Ivan."
Ivan kohottautui, nojasi kyynärpäänsä ja hieroi ohimoaan enemmän.
"Ivan."
"No mitä!", Ivan ärjähti ja kääntyi ärtyneenä katsomaan ovelle. Se oli suljettu ja sitä vasten nojasi Tino. Ivan jähmettyi, unohti päässä jyskyttävän kivun katsoessaan Tinoa silmiin. Suloiset mustikkasilmät katsoivat takaisin, aavistuksen häkeltyneinä.
"A-ai, sinä et jaksa minua nyt? Minä… minä menen sitten", Tino mutisi ja kääntyi.
"Odota", Ivan sanoi äkkiä. Tino pysähtyi aloilleen ja odotti.
"Kyllä minä jaksan, jaksan vaikka mitä. On sitä herätty pahemminkin. Miten voin olla avuksi?"
Tino kääntyi ja asteli lähemmäs, varovasti. Ivanin mieleen tuli pieni, hento perhonen, joka lähestyi varoen jokaista siiveniskuaan. Ivan siirtyi, antoi Tinolle tilaa tulla luokseen.
"Minä… tuota… sitä mietin… siis että…"
Ivan katsoi sanoissaan kompuroivaa suomalaista.
"Mikä sai sinut luottamaan Berwaldiin?"
Tino istui vuoteelle ja iskosti katseensa lattiaan. Ivan katsoi Tinoa odottaen vastausta. Tino jatkoi tuijottamista häiriintymättä.
"Minä… en ole ihan varma. Hän antoi minun olla rauhassa, antoi aikaa sopeutua. Hän antoi minun hengittää."
Ivan hymyili. Tino vilkaisi silmäkulmastaan Ivania.
"Opin näkemään ne hänen pienet ilmeensä, mikä kuvasti iloa, mikä surua. Ajan kanssa siitä tuli helpompaa…"
Tino käänsi päänsä kohti Ivania. Ivan katsoi Tinon kasvoja, kiinnittäen kuitenkin suuren osan huomiosta mustikkasilmiin. Hän huomasi lievän punan värjäävän Tinon kasvoja.
"Ivan…"
"Onko kukaan ikinä sanonut sinun silmiäsi mustikoiksi?"
Tinon puna syveni.
"Tino, minä vien sinulta jalat alta, halusit tai et. Joten kysymys kuuluu…"
"Oli kysymys mikä tahansa, rievät, ettei minulla ole vaihtoehtoa", Tino mutisi katsoen jälleen lattiaan. Ivan hymyili pehmeästi Tinon ilmeelle. Vastentahtoisesti alistunut.
"…saanko koskettaa sinua?"
Tino hämmentyi selvästi. Hän katsoi Ivania pelästyneenä, mutta ilme suli asteittain. ivan huomasi sen muuttuvan pehmeämmäksi. Tino itse kohotti kätensä ja ojensi sitä. Sormet koskettivat Ivanin kasvoja, hivelivät posken pintaa.
"Kylmä…"
Ivan tajusi oman kätensä olevan yhä ohimolla. Hän irrotti sen itsestään ja kosketti sillä Tinon kämmensyrjää. Ivan pyrki olemaan mahdollisimman rauhallinen, mahdollisimman hidas. Hän painoi kädellään Tinon käden kunnolla poskelleen, hivuttaen sitä alemmas, huultensa luokse. Ivan suuteli kämmentä pehmeästi, vilkaisten Tinoa, jonka silmät olivat sumentuneen ja joka näytti olevan hajoamispisteessä.
"Ivan, minä…", Tino ei saanut kaikkia sanoja suustaan, vaan jäi haukkomaan henkeään. Ivanin yllätykseksi Tino liikkui lähemmäs, veti kätensä pois ja kietoi molemmat kädet Ivanin kaulaan, samalla painaen päänsä Ivanin rintakehää vasten.
"Minä kaipaan Berwaldia. Pahasti", Tino kuiskasi. Ivan katsoi hiljaa sulkeutuneita silmiä hämmentyneenä. Hän tunsi kylmenevänsä.
"Mutta sinä haluat minua. Et muuten olisi siinä", Ivan kuiskasi. Tino kohotti itseään aavistuksen, irrotti kätensä Ivanin kaulalta, mutta jätti ne yhä Ivanin kasvojen viereen. Tino nojasi niihin ja katsoi Ivania epätoivoisesti. Ivan kaatoi äkisti Tinon alleen, mutta varoi painamasta tätä liikaa. Tino katsoi Ivania vakavana, tuskin hengittäen. Ivan laski kasvonsa Tinon kaulalle ja suuteli sitä pehmeästi, hitaasti. Hän kuunteli Tinon epätasaista hengitystä.
"Ajat minut hulluksi!"
Ivan ei ehtinyt tehdä mitään, kun Tino kietoi kätensä tiukasti hänen kaulalleen ja Ivan tunsi tämän kuiskaavan korvaansa;
"Älä ole lempeä."
Noniin. Tämä kirjoitettu. Nyt hyvä fiilis, juuuuh.
Yritin parhaani kirjoittaa, sain fiiliksen *ennen uuttavuotta!* ja sitten siitä tuli näin… lyhyt? Oh nej. Ensikerralla pitempi (Ensikerralla enemmän aikaa jos deadline on ennen vuodenvaihdetta. Mwhahah.) ja en nyt oikein tiedä onko tässä edes tarpeeksi sisältöä. Niinjoo, anteeksi taas jos tuli jotain jänniä virheitä. Nheh.
Että hyvää uuttavuutta 2011.
/CarminaChan