Tino seisoi peilin edessä. Hän katsoi kuvaansa, resuista, laihtunutta, varjoa. Niin, hän oli kuin varjo entisestä itsestään. Mutta varjo peilin pinnalla näytti silti vahvalta, taistelunhaluiselta. Häntä ärsytti suuresti, miten muut puhuivat Ivanista, miten he arvostelivat. Selän takana, eivät uskaltaneet nousta ja huutaa vasten tämän kasvoja. Heikkouksia.

Tino kohotti kätensä, laski sen peilin kylmälle pinnalle. Värähdys kulki läpi kehon, iho kylmettyi. Hän pysähtyi katsomaan kättään, hän tunsi, miten hän oli muuttunut kylmemmäksi. Silti hän ei halunnut muuttaa mitään.

"Tino!", hento kuiskaus kuului oven raosta. Tino käänsi päänsä ja katsoi ovea kohti, näki välähdyksen Eduartista. Tämä ujuttautui hitaasti sisälle, katse harhaili lattiassa. Hän kulki vähän eteenpäin, mutta jähmettyi useamman metrin päähän Tinosta.

"Minulla on sinulle kirja", Eduart sanoi hiljaa, katsellen tiiviisti maahan. Tino kallisteli päätään, puraisi huultaan, ojensi kätensä. Eduart antoi kovakantisen, ohuen kirjan. Tino hymähti kiitoksensa, Eduart peruutti ovelle ja laittoi sen nätisti kiinni perässään. Tino katsoi ovea, kiukustuen Eduartin tavasta olla katsomatta häntä enää, aivan kuin häntä ei olisikaan.

Huomio kiinnittyi kirjaan. Se oli vanha, paperi tuoksui aavituksen kostealle. Sivut olivat paksuja ja karkeita. Tino hiveli kirjaa, avasi sen kunnolla ensimmäiseltä sivulta, jolle oli kirjoitettu.

"Suur-Ruotsin historiikki"

Hetken, pienen hetken Tino näki itsensä seisomassa kesäkedolla, kukkien ympäröimänä, hennossa tuulessa liehuva puuvillapaita päällä, joka on muutaman koon liian iso, Hana Tamagon haukkuessa jossain kaukana, vieressään pitkä, vaaleahiuksinen mies, se tuuli pörrötti hiuksia, silmälasit välkkyivät auringossa, huulet kaareutuivat ihan pikkuisen vain, ihan suupielien kohdalta, ja ne rypyt oli silinneet ja se katse niillä jäisillä silmillä, jotka olivat sulaneet, sulaneet jo kauan sitten aavaksi mereksi tyrskyineen päivineen...

Kirja valahti Tinon käsistä, hän ei saanut enää henkeä vedettyä keuhkoihinsa, kädet karkasivat puristamaan kurkkua, melkein repimään uuden aukon, jotta ilma pääsisi ulos. Tino käpertyi kerälle, itsensä ympärille, kuin suojellen. Aivot löivät kuvaa uudelleen silmien eteen, kaikki hajosi sirpaleiksi. Hän ei tuntenut muuta, kun kahteen suuntaan raastavaa voimaa, hän näki kaksi puoltansa, Ivanin Tinon ja Berwaldin Tinon, kaksi täysin erilaista Tinoa, hän näki itsensä, hän ei saanut sulatettua niitä toisiinsa, ne karkasivat edelleen. Näkö alkoi sumeta, eikä hän ollut varma syystä, tai ylipäätäsä mistään muustakaan, mitä tapahtui.

Sitten kaikki lakkasi.

Ivan istui aloillaan, työpöytänsä takana. Ainut valo siinäkin huoneessa oli kynttilä hänen vieressään. Hän kävi läpi vanhoja dokumentteja, joi votkaa, selasi kirjeitään, joi votkaa, lakikirjoja, votkaa, asiakirjoja, votkaa, votkaa, votkaa...

Ääni havahdutti miehen tuolinsa takaa. Kynttilä oli melkein palanut sammuksiin, votkapullon pohjalla oli pieni ryyppy enää jäljellä. Ivan kuulosteli ääntä, tunnisti sen saman tien. Hän riuhtaisi itsensä ylös ja lähti kiitämään pitkin kartanonsa käytävää, kääntyili kulmista ja repi ovia auki. Äänen kovetessa askeleet vaihtuivat juoksuksi, Ivan kirmasi, törmäillen aina välillä johonkin tai johonkuhun, oliko sen nyt niin väliä enää, hän juoksi, juoksi kartanonsa toiseen laitaan, majoituspuolelle, hän juoksi, hengitti raskaasti, kuuli Talven Kenraalin sanat korvissaan, kylmyys värisytti hänen kehoaan.

Viimeinen ovi repesi auki, ja Ivan pysähtyi nähdäkseen Tinon nykivän, kuristaen itseään sängyllään. Nopeasti, Ivan koppasi Tinon syliinsä, kuin pienen lapsen, hellien ja hivellen häntä. Hetkeen ei kuulunut mitään muuta, kuin pehmeä, läpättävä sydän, joka tykytti kuin viimeisiä metrejään. Ivanin kasvot rutistuivat, hän katsoi kalpeaa, suloista Tinoa sylissään, hän piteli tätä lähellään. Silmät avautuivat ja Tino haukkoi hetken henkeään. Ivan silitti pehmeästi hänen hiuksiaan, piteli tätä lähellään. Tino rauhoittui, painui Ivania vasten.

"Älä enää ikinä tee noin", Ivan sanoi ääni värähtäen. Lämpö alkoi taas pulputa hänen suonissaan, hän kaipasi ryyppyä. Tino katseli häntä, kuin perhonen läpättää hädissään ympärilleen. Pää kallistui, siivet vaihtuivat pehmeisiin väreihin. Ivan alkoi pelätä mielenterveytensä puolesta.

"En."

Sanat olivat pelkkä kuiskaus, mutta se huojennutti Ivania enemmän, aivan kuin hän pitelisi Tinon sydäntä kämmenellään.

"Hyvä", ivan sanoi laskien Tinon alas, luoden viimeisen, takertuvan silmäyksen tämän kasvoihin, "Tulethan myöhemmin huoneeseeni, jos nukutaan yhdessä tämä yö?"

Tino nyökkäsi, hymyillen lämpimästi, aivan kuin aina. Ivan lähti huoneesta, laittoi oven kiinni perässään, käveli pois Tinon huoneen läheltä. Hän käveli saman reitin, katseli aukiriuhdottuja ovia ja muutaman ihmisen, kuten Eduartin ja Toriksen hämmentyneitä ilmeitä. Ivania kylmäsi, vapisutti, kun hän sulki työhuoneensa oven, käveli tuolilleen ja vajosi siihen, retkottaen tuolillaan joka suuntaan. Hän pelkäsi.

Hän oli aluksi tarkoittanut vain kaapata Tinon itselleen, ihan vain nähdäkseen, miten Berwaldin käy, mutta asiat olivat vaikeutuneet huomattavasti. Tinon suloiset mustikkasilmät vetivät häntä puoleensa kuin nuotio yöperhosta, hän tunsi itsensä vahvemmaksi, voimakkaammaksi, hän oli voittamaton Neuvostoliitto! Mutta samalla kuin narkkari, riippuvainen Tinosta ja tämän sylin hellästä lämmöstä ja pehmeydestä. Ivania sekä kylmäsi, että lämmitti ajatus, että Tino olisi hänen. Ikuisesti.

Ivan ojensi kätensä, kiersi sen votkapullon ympärille. Hän otti viimeisen ryypyn, kiskoi viimeiseen pisaraan irvistämättä. Hetken mielijohteesta Ivan heitti pullon seinään, kuvitellen siinä seisovan surkea viikingin. Hän nauroi kolkosti, omaan tapaansa, koko keuhkoistaan, tunteella, ennen kuin keräsi itsensä ja nousi ylös, suoristi takkinsa ja otti maasta putkenpätkänsä. Kylmä ilma kertoi Talven Kenraalin saapuvan hänen luokseen, hetkenä minä hyvänsä. Ivan kääntyi katsomaan ikkunaan, nauroi ja rysäytti sen kädellään rikki.

"Heti kun olet valmis."

Tino katsoi ovea. Jykevät, turvalliset askeleet olivat matkalla poispäin, tuoden pienen pelon hänen kurkkunsa pohjalle. Hän pelkäsi tosissaan, ettei Ivan palaisi koskaan, mutta samalla hän pelkäsi, että Ivan kääntyisi ympäri ja palaisi hänen luokseen. Tino veti syvään henkeen, kaipasi jotain. Levottomana hän katseli ympärilleen, mitä vain, kun hän löytäisi minkä tahansa syyn... Syyn mihin? Jäädä? Vaiko sittenkin lähteä? Levottomuus valtasi pään, kiri keuhkoihin, sai kädet liikkumaan, etsien jotain, mitä vain... Tino huohotti, haukkoi henkeä. Silmät pyörivät päässä, mitä vain, mitä vain...

Lopulta Tino nousi ylös. Hätkähtäen, hän astui vahingossa kirjan päälle. Se makasi levällään maassa, siellä oli paljon viisaita sanoja. Tino sylkäisi sen päälle, osittain vahingossa, osittain tahallaan, eikä hän tiennyt, tarkoittiko hän sylkäistä. Katse osui lattialla olevaan... johonkin. Tino kumartui, kurotteli, nappasi käteensä kirjekuoren.

Paksun, avaamattoman kirjekuoren. Sinetti oli ehjä ja hänen nimensä oli kirjoitettu siihen. Tino katseli kirjettä epäluuloisena, kirjoitustapa oli tuttu. Hetken hänen päässään löi tyhjää, hän oli jo avaamassa, kun nimi muistui hänen mieleensä. Hahmo piirtyi paperille. Tino sävähti, jäykistyi, ei uskaltanut liikkua, hän ei tiennyt, halusiko hän avata sitä sittenkään.

Käsiala oli Berwaldin.

Tino piilotti kirjeen sänkyvällyihinsä, upotti sen sinne. Ivanin lakanoihin. Hän lähti ripeästi huoneesta, kiitäen pitkin käytäviä, pysähtymättä missään vaiheessa. Hän saapui Eduartin ovelle, koputti kepeästi. Vastausta odottamatta Tino avasi oven ja meni sisään. Eduart kohotti päänsä, tämä istui nojatuolissa kerällä ja luki kirjaa. Eduartin katse vajosi alas.

"Mistä sinä sait sen kirjee-kirjan?", Tino reagoi nopeasti, pähyten ympärilleen. Oven hän laittoi varovasti kiinni, ennen kuin naulitsi katseensa Eduartiin, joka uskalsi katsoa varovasti Tinon kasvoja.

"Luitko sen jo?", Eduart kysyi hiljaa, kuiskaten. Tino pudisti päätään. Eduart laski katseensa, näyttäen hetken tavallista varmemmalta.

"Sinun olisi pitänyt, minä... se oli vaikea saada tänne", Eduart mutisi. Tino katsoi pitkään ystävänsä kasvoja, sulaen hiljalleen.

"Minä piilotin sen", Tino kuiskasi. Eduart riemastui silminnähden.

"Lue se!", Eduart sanoi hymyillen, katsoen Tinoa silmiin.

"Minä...", Tino aloitti, vaieten ja painaen päänsä alas.

"Sinun pitää päästä täältä pois", Eduart kuiskasi. Tino katsoi Eduartia hetken. Pitäisikö hänen?

Kirves heilahti ilmassa, halkaisi siististi paksun rungonpuolikkaan. Berwald päästi otteensa irti, pyyhkäisi kädellään hikeä otsalta, katsoi taivaalle. Hän antoi ryhdin kadota jonnekin, antoi tuulen leikkiä hiuksissa ja viilentää kasvojansa. Pehmeä haukku kuului läheltä, Berwald katsoi Hana Tamagoa, joka leikki kepeillä lähellä. Hymyillen, hän istahti hetkeksi alas, puhalsi ilmaa ulos.

"Berwald!"

Lyhyt vilkaisu kertoi Nikolajin kävelevän kirveensä kanssa häntä kohti. Berwald kohotti kättään ja toivoi, ettei mies viipyisi hänen luonaan.

"On tuo mökki ihan komea, pikku mummonmökki", Nikolaj sanoi maireasti hymyillen. Berwald soi pienen hymyn takaisin, nojaten käsillään polviinsa.

"On. Jykevä", Berwald totesi yksinkertaisesti. Nikolaj soi pehmeämmän hymyn, ojensi kätensä ja taputti muutaman kerran Berwaldin olkapäätä.

"On", Nikolaj toisti, uppoutuen ajatuksiinsa. Berwald katseli hetken uutta taloaan, tyytyväisyys rinnassa jyskyttäen. Se oli viimein valmistunut, pieni sininen mökki. Juuri sopivan kokoinen hänelle ja koiralle.

"Itse asiassa, tuon sinulle uutisia rintamalta", Nikolaj sanoi hitaasti, "- Ludwig on sitten lopullisesti menettänyt järkensä. Sotii jumalauta Arthuria vastaan tosissaan. Eikä Ivan anna periksi, mutta Ivan..."

Katkonainen hiljaisuus antoi Berwaldille tilaisuuden luoda mielikuvan Ivanista, joka likaisin näpein kosketti Tinon poskea. Kylmyys täytti Berwaldin sydämen, mutta tämä ei näyttänyt sitä ulospäin, murahti vain Nikolajille, kehottaen tätä jatkamaan.

"Ivan alkaa pistämään kovat kehiin. Ei se luovuta, ei", Nikolaj sanoi hitaasti, "- mutta eipä siinä, se soi tuossa Tinolle enemmän vapauksia. Taas."

Berwald nyökkäsi. Sydän jyskytti nopemmin, hän halasi jo mielessään Tinon uneen, syvään uneen.

Ivan heräsi pidellen Tinoa sylissään. Hän katseli nukkuvaa mustikkasilmää, haroi varovasti tämän hiuksia, kuunteli kuunteli tasaista hengitystä.

Hänen teki mieli tönäistä Tino pois luotaan, pois sylistään, mutta hän ei hennonnut.

Vodkapullo odotti kirjoituspöydän luona. Ivanin teki mieli tarttua siihen ja hypätä ikkunasta ulos, pehmeään hankeen. Pudota. Tuntea se painottomuus, hetken keveys. Hetken. Hän ei halunnut sen kestävän kauaa, lyhyen sekunnin vain. Ihan lyhyen. Sitten hanki ottaisisi hänet syleilyyn, uppoaisi.

Hän jopa näki sen. Talven Kenraalin nauravan, pudistavan päätään. Et sinä häntä saa omaksesi, hän lentää vielä jonain päivänä pois luotasi.

Jonain päivänä. Lentää.

"Kukaan ei voi sitä tietää", Ivan mutisi Tinon hiuksiin. Hän käpertyi, pieneksi Tinon ympärille. Hänestä tuntui, että Tino voisi oikeasti vain lentää pois. Kuin perhonen. Tai sudenkorento. Lintu...

Ivan palautti mieleensä Ludwigin lupauksen, ettei hän hyökkäisi Neuvostoliiton maille. Myös Tinon maat olivat häneltä kielletty. Ludwig oli suloisin sanoin luvannut, kuin hunajalla voidellen, mutta Toris oli varoittanut, varoittanut ja vielä kerran varoittanut häntä; Ludwig alkoi menettää otettaan. Hän alkoi lipsua. Livetä. Pudota...

Ovi rämähti auki. Toris seisoi siinä, silmät pyörällään.

"Ludwig hyökkäsi", Toris kuiskasi. Tino räväytti silmänsä auki, hän katsoi hetken mustikoita, pehmeänsuloisia mustikoita...

"Hae kiväärini."

Tino juoksi. Hän oli metsässä, keskellä metsää, auttamassa Ivania. Gilbertin salamasota oli onnistunut, heitä kukaan ei ollut valmis. Kukaan, paitsi Ivan. Ihan kuin hän odottaisi kokoajan syytä sotaan... Tino lysähti puun alle, hengitti raskaasti. Hän otti toisen lapasen kädestään, avasi takkinsa vetoketjua. Käsi kävi povarissa, nappaamassa kirjeen. Tino tuijotti Berwaldin käsialaa.

Odotan sinua. Haen sinut jonakin päivänä takaisin.

Kaksi helevetin lyhyttä lausetta. Tinon veri kohahti korviin, hän ei halunnut palata takaisin. Vaiko sittenkin halusi... Kaikki tuntui niin sekavalta, Tino hautautui takkiinsa ja antoi kirjeen tippua maahan. Hän tuijotti sitä kuin syöpäsolua. Äkkiä Tino alkoi taputella taskujaan, otti kessun ja tikkuaskin. Kessu huuleen, tulitikun raapaisu ja hengähdys.

Kaikki alkoi tuntua niin etäiseltä, siellä, metsässä. Kylmässä. Tino tuijotti eteensä, ase sylissään. Raivo paljoi hänen sisällään, hän ei tarvinnut mitään lämmikettä. Kuitenkin, kylmä tuuli sai hänet vapisemaan.

Tino katseli ympärilleen. Hän oli selkeästi saanut harhautettua Ludwigin perästään, mutta samalla myös Ivanin. Tino varoi päästämästä suurempia ääniä, hän tunsi olevansa avuton ja säälittävä pienelikko. Ajatuksen hiivittyä mieleen Tino sylkäisi lumihankeen. Hän halveksui ajatusta itsestään heikkona, pienenä olentona.

Tino odotti hetken, ennen kuin liikkui. Hän tunsi olevansa kova kuori entisestään. Hän tunsi vahvistuneensa. Hän oli jotain suurempaa ja hänestä tuntui, kuin osa hänestä oli rikkoultunut lopullisesti jäisessä maassa.

Äkkiä kuurui rusahdus, mikä sai Tinon kohottamaan katseensa kinoksista. Hänen edessään seisoi Berwald. Lumisena, silmät jäätyneet ikiajoiksi. Hetken he seisoivat siinä, vain parin metrin päässä toisistaan. Barwald osoitti häntä aseella suoraan päähän, liikahtamatta mihinkään suuntaan. Tinon lihakset olivat kuin narulla jäykäsi vedetyt. He katselivat toisiaan silmiin, kuin kaksi tuntematonta.

Ja sellaisiahan he lopulta olivatkin. Kumpikaan ei enään tunnistanut toista toisesta.

Hitaasti, Berwald laski aseensa. Hän antoi käsiensä siirtyä kyljilleen, rutistaen toisella yhä asettaan.

Hei maailma, olen edelleen elossa, enkä ole unohtanut! Ja tämä on kesken. Vieläkin. Mutta aion todella viedä tämän loppuun.

Tuli vähän turhan lyhyt, olen pahoillani. Todella pahoillani.

Mutta Frostbite lähestyy ja minun oli pakko julkaista! Olen elvyttänyt itseäni osallistumalla viime kesän Traconiin. Ja nyt, kävelen Frostbiteen nauttimaan elämästä.

Lisää on TODELLAKIN tulossa!

-Carminachan