Pakkaslumi narskui askelten alla. Hengitys savusi, muodosti ilmaan pieniä höyrypilviä. Askeleet pitenivät pitenemistään, kunnes jalka jäi taakse, keho kallistui ja painui lumeen. Avonainen suu täyttyi lumella, äkkikylmä valtasi kasvot. Keho painui kylmää vasten, kääntyi kyljelleen ja kouristui sikiön asentoon.

Tino sai tuskin henkeä. Hetkeä aiemmin hän oli seissyt Berwaldia vasten. Hän oli katsonut silmiä, jotka ennen vaahtosivat kuin aava meri, tummenivat syvyydestä. Nyt meri oli kylmentynyt, jäätynyt kokonaan. Tino ei enää tunnistanut miestä, ei kasvoja, ei silmiä. Hetken hän oli aikonut ampua, puristaa liipaisinta, lopettaa kaiken. Sitten jalat lähtivät viemään häntä. Huuto oli kuulunut pitkään hänen peräänsä. Kuin peura, hän oli juossut pois ajovaloista pois, pakoon, jotta eläisi vielä huomennakin. Huuto oli lakannut, askelia ei kuulunut, Tino oli päässyt pakoon.

Eikä Berwald juossut perään.

Hämärä vallitsi hitaasti näkökentän. Syvä hiljaisuus jatkui. Tino nousi hitaasti ylös, pudisteli vaatteitaan. Hän ei tiennyt kauanko oli hangessa maannut, kylmääkään hän ei tuntenut. Hitaasti hän askelsi pehmeässä valossa, syvässä metsässä. Hän ei ollut varma, mihin suuntaan hänen pitäisi jatkaa, vai jatkaisiko hän ollenkaan. Hitaasti jalat vuorollaan nousivat, laskivat, liikkuivat.

"Oletko eksynyt?"

Vieras, kolea ääni pysäytti Tinon. Hänen ihonsa karkasi kananlihalle, ilma tuntui viilenneen useamman asteen. Hitaasti Tino kääntyi katsomaan. Hänen silmänsä etsivät hetken aikaa hailakkaa hahmoa. Hahmolla oli turkistakki, harmaat, pitkät hiukset ja pitkä parta. Kasvoja oli hankala erottaa. Hahmo oli pitkä. Kuulas. Tinon silmät revähtivät enemmän auki.

"E-en. Mi-min -"

"Minä odotin sinua. Minä tiesin, että jätät Ivanin."

Tinoa kylmäsi entistä enemmän. Hän yritti katsoa hahmon kasvoja tarkemmin. Mustikkasilmät sirillään, hän yritti nähdä hahmon. Hahmo seisoi suoraan hänen edessään. Tino huomasi, ettei tuuli liikuttanut hahmon hiuksia, ei partaa. Oliko hahmo tottakaan?

"Kuka -?"

"Minä olen ja minä en ole. Minä elän ja minä en elä. Minua kutsutaan Talven Kenraaliksi."

Tinon kulmat rypistyivät. Talven Kenraali?

"On tullut sinun aikasi, Tino."

"Minun... Aikani?"

"Sinun aikasi. Virtaako veresi sinikeltaista vai punakeltaista?"

"Mi-minun vereni?"

Talven Kenraali nyökkäsi hitaasti, kohotti kätensä ja osoitti Tinon rintaa. Tino nosti hitaasti kätensä ja asetti sen rinnalleen. Hänestä tuntui, kuin sydän lähtisi lentoon. Syvä lämpö täytti hänen kehonsa, ihan kuin repiäkseen kahtia. Tino tunsi voiman rinnassaan, hän halusi paeta. Hän halusi paeta molempien luokse, Ivanin ja Berwaldin, ja samalla jäädä metsään. Yksin. Tinon jalat alkoivat vapista, hän pudottautui polvilleen. Käsi yhä rinnallaan hän rutisti.

"Minun vereni on sinivalkoinen."

Kolkko nauru karkasi Talven Kenraalin suusta. Tino laski kätensä rinnaltaan, tarttui aseeseensa. Kohotti aseen, katsoi tähtäimestä. Tähtäsi Talven Kenraalia ja puristi sormellaan. Laukaus kaikui metsässä, repi hiljaisuuden rikki. Tino katsoi hämillään eteensä. Talven Kenraali oli hävinnyt hänen edestään. Äkkiä hän tajusi tuijottavansa jäistä seinämää, rikkinäistä peilikuvaansa.

Ivan juoksi. Hän haukkoi happea, rintakehää vihloi. Hän oli kuullut laukauksen äkkihiljaisuudessa, etsittyään sitä kirottua suomalaista. Tinoa. Ludwig oli hävinnyt hänelle, Ivan oli jättänyt tämän sidottuna kartanoonsa. Mielessään Ivan kirosi kaiken, Tino oli ollut pitkään kateissa.

Äkkiä juoksu tyssäsi. Ivan katsoi pitkää miestä selkään.

"Sinä kirottu!"

Ivan otti aseen kotelosta, osoitti suoraan takaraivoon. Suu taipui irvistykseen, hampaiden läpi puhisi höyryävä hengitys. Berwald kääntyi hitaasti ympäri, jäämeri kohtasi kirkkaan pakkastaivaan, molemmat seisoivat hetken henkeä pidätellen. Berwaldin kasvot rypistyivät enemmän, molempien kehot huokuivat vihaa.

"Sinä varastit hänet minulta!"

Molemmat ärisivät sanat ääneen. Hämmennys, yllätys ja kummastus värittivät vuorollaan molempien kasvoja.

"Minä varastin? Sinä se tässä alun perin varastit!", Berwald ärähti.

"Niin varastin! Tino on siis nyt minun! Anna hänet takaisin!", Ivan sanoi jäätävällä äänellä, edelleen ase kohti Berwaldin kasvoja.

"Eikö se riitä, että hän pakenee luotani? Hän näki minut, osoitti aseella ja juoksi pois! Minun luotani!"

Ivan säpsähti. Asekäsi putosi aavistuksen, osoitti kohti rintaa. Hän kallisti päätään, kurtisti kulmiaan.

"Pakeni? Mutta hän ei palannut..."

Sanat häilyivät kuiskaukseksi, Berwald hämmentyi myös. Molemmat katsoivat toisiaan epävarmoina, epäillen. Hämärä oli muuttunut yöksi, revontulet tanssivat heidän ympärillään. Kumpikin tuijotti toistaan, sanomatta sanaakaan. Hilaisuus valtasi heidät. Ivan oli kuulevinaan kolkon naurun korvallaan.

Tino marssi. Hän kulki määrätietoisesti, vaikkei ollut suunnasta ihan varma. Sydän oli vihdoin rauhoittunut, varmuus oli täyttänyt hänet kokonaan. Marssiminen tuntui hyvältä, kaikki tuntui paremmalta. Hän oli päätöksensä tehnyt.

Kesken määrätietoisen marssimisen hän havaitsi kaksi hahmoa pienellä aukiolla. Tino pysähtyi, siristeli silmiään. Revontulien valo värjäsi hahmot, kesti hetken ennen kuin Tino tunnisti...

"Ivan! Berwald!"

Tino säntäsi heitä kohti. Kumpikin heistä käänsivät kasvonsa Tino kohti, epäuskoisina. Tino pysähtyi heidän lähelleen, puuskutti ja nojasi hetken polviinsa. Sydän löi kurkussa. Hetken hän tuijotti saappaitaan, keräsi uskallustaan.

"Ivan, minä olen päättänyt."

Molemmat, Ivan ja Berwald, säpsähtivät ääntä. Tino hämmentyi myös määrätietoisuutta ja vahvuutta, joka oli hänen ääneensä pukeutunut. Ivan räpsytti silmiään, kallisti päätään.

"Mitä sinä olet päättänyt?"

Ääni oli Berwaldin. Hän vavahti jokaista tavua, joka hänen huuliltaan pakeni.

"Minä haluan olla itsenäinen valtio."

Ivan repesi nauramaan. Hänen kätensä tipahti vihdoin kyljelle, katsvot kääntyivät taivasta kohden. Kirottu suomalainen oli saanut hänet juoksemaan metsien halki, etsimään häntä; vain ollakseen itsenäinen.

"Sinä? Itsenäinen? Ha! Ei kukaan tule koskaan sinua itsenäiseksi tunnusta."

Tino katsoi vihaa täynnä Ivania. Raivo, kiukku, kaikki palasi hänen mieleensä. Likainen ryssä. Ivanin nauru kaikui yössä. Kaikki he tiesivät hänen olevan oikeassa. Berwald laski katseensa.

"Minä tunnustan."

Nauru loppui kuin veitseniskusta.

"Mitä?"

Ivan katsoi Berwaldia vihaa täynnä.

"Minä tunnustan. Minä tunnustan Tinon, Suomen, omaksi valtiokseen."

Tino katsoi Berwaldia hämillään. Berwald otti askeleen lähemmäs Ivania, katsoi tätä suoraan silmiin.

"Sinä tunnustat Tinon? Miksi!"

"Hän ei ole minun, ei enää. Eikä hän halua olla sinunkaan."

Ivan mulkoili Berwaldia. Raivo hänen sisällään kasvoi, liipasinsormi värähteli halusta puristaa ja lopettaa kaikki. Tähän hangelle, tähän kylmään. Ivan katsoi Tinoa, joka näytti yhä hämmentyneeltä, joskin varmemmalta kuin koskaan.

"Hyvä on."

Tino seisoi pellolla. Hän pyyhkäisi hikista otsaansa, huokaisi pehmeästi. Hän katsoi omaa maataan. Kevät oli vihdoin saapunut, tuoden mukaan lämmön ja erityisesti otollisen hetken viljellä. Tino levitti kätensä ja kaatui pehmeästi maahan makaamaan.

Omaan maahansa makaamaan.

Hei!

Eksyin tänne jälleen, ja halusin pitää lupaukseni kirjoittaa tätä tarinaa lisää. Halusin antaa tarinalle vihdoin sen lopun, joka on päässäni kehittynyt pitkään; halusin olla historialle uskollinen ja rakentaa tämän tarinan Suomen ympärille. Periaatteessa tarinasta tuli pieni kolmiodraama, joka päättyy tietenkin Suomen, eli Tinon, itsenäisyyteen.

Haluan kuitenkin antaa kaksi vaihtoehtoista loppua. Toisessa Tino valitsee Ivanin ja toisessa Berwaldin. Haluan rakentaa ne tarinat kunnolla, en ole varma milloin ne julkaisen; tosin en halua odotuttaa ketään enää sen kauempaa, jos jotakuta on jäänyt tarinan pitkä keskenjääminen häiritsemään. Tämä on siis ns. virallinen loppu tälle tarinalle. Mutta! Julkaisen tosiaan muutaman vaihtoehtoisen!

Kiitos sinulle, joka tämän tarinan luit. Kirjoitin sen rakkaudella alusta loppuun asti. Kiitos ja anteeksi, että siinä kesti niin kauan!

/CarminaChan