Iso Ruma Varoitus: tämä on yhä teiniroskaa, eikä muuksi muutu, mutta kiitoksia suopeasta näkökannasta. Virtuaalisen keksin saavat Rewy sekä Meiko-chan, kiitos paljon kommenteista!

A/N: Osa nro kaksi, and that's final. Jaaaaa... eipä tässä sitten muuta. :P Lukekaa ja kommentoikaa.

Ah, enkä edelleenkään satu omistamaan Narutoa. Harmi kyllä.

Kaksi liljaa

- toinen osa -

by eishi (2007)

Viides päivä, ja oliko hän yrittänyt jo viisi, kuusi vai seitsemänkin kertaa?

Päivä alkoi huonosti: Hinata lähti ennen häntä tapaamaan ryhmäläisiään, ja hänellä itsellään oli kolme raskasta tehtävää suoritettavana ryhmänsä kanssa. Nejillä oli paha tunne siitä, että Kiba iskisi tänään, eikä hän voisi tehdä mitään, koska oli puun ja kuoren välissä typerän ryhmänsä kanssa!

Tehtävät sujuivat kuolettavan hitaasti, eikä Neji pystynyt keskittymään lainkaan, koska hänen ajatuksensa olivat jumittuneet vain yhdelle vaihteelle: Kiba ja Hinata, Kiba ja Hinata, Kiba ja Hinata ryhmänsä kanssa! Ten-Ten kysyi useamman kerran, oliko Neji varmasti hereillä, eikä Neji voinut peittää äreyttä äänestään vastatessaan Ten-Tenille noin viidennen kerran, että oli todellakin hereillä ja oli vain hieman väsynyt.

Kun tehtävät olivat viimein ohitse, Neji ryntäsi välittömästi kodin kautta harjoituspaikalleen. Hinata ei ollut kotona, joten hän oli joko yhä tehtäviensä parissa tai päässyt jo ja harjoittelisi metsässä yksinään.

Jälkimmäinen arvaus osui melkein oikeaan: Hinata oli harjoittelemassa metsässä, mutta hän ei ollut yksin. Kiba ja Shino olivat hänen seurassaan, ja Neji tunsi rauhoittuvansa hieman. Shino valvoi tummien lasiensa takaa Kibaa ja Hinataa, eikä Neji uskonut Kiban olevan sentään niin uhkarohkea, että olisi suudellut Hinataa Shinon silmien edessä – tai toisaalta, mistäpä sitä ikinä tiesi. Neji tiesi toimivansa raukkamaisesti piiloutuessaan vähän matkan päähän puiden keskelle heitä vakoilemaan, mutta hän ei muuten saanut rauhaa.

Kolmikko harjoitteli täydellisessä rytmissä keskenään, ja harjoitukset näyttivät suorastaan lumoavalta tanssilta. Heidän yhteistyönsä oli niin hioutunutta, etteivät he tarvinneet edes sanoja viestiäkseen keskenään. Neji tunsi pienoisen kateuden pilkahduksen, sillä hänen ryhmänsä ei koskaan yltäisi samaan. He pystyivät kyllä toimimaan yhdessä ja olivat siinä hyviäkin, mutta heidän yhteistyöstään ei koskaan tulisi yhtä saumatonta kuin Hinatan ryhmän. He olivat yksinkertaisesti aivan liian erilaisia voidakseen luottaa toisiinsa täydellisesti – Neji kannatti enemmän yksilö- kuin ryhmätyöskentelyä, Lee ryntäsi vaaroihin liian nopeasti eikä ikinä kuunnellut kenenkään neuvoja ennen kuin oli saanut jo kertaalleen nenilleen, Tenten taas mittaili tilanteita Nejin mielestä liian pitkään ja toimi aina yli-itsevarmasti, ja Gai-sensei puolestaan oli mitä oli, ei voinut olla uhoamatta.

Neji havahtui mietteistään nähdessään, että Shino heilautti kättään hyvästiksi ja jätti Kiban ja Hinatan kahdestaan. Neji päätti kostaa Kiballe parin päivän takaisen keskeytyksen samalla tavalla, ja jäi odottamaan ja katsomaan, mitä Kiba aikoisi tehdä.

Hinata ja Kiba jatkoivat harjoituksiaan lyöntien muodossa, mikä vain herätti Nejin epäilykset – hän oli itse jo koettanut samaa tekniikka päiviä sitten, ja aavisteli Kiban saaneen saman idean. Neji nojautui ilkeä hymy huulillaan taaksepäin, otti hyvän asennon ja jäi katsomaan. Tästä tulisi hauskaa.

Hän oli täsmälleen oikeassa: Kiba oli saanut saman idean kuin hän, ja toteutus oli täsmälleen yhtä huono. Kiba yritti ensin tönäistä Hinatan tasapainosta, mutta Hinata korjasi sen salamannopeasti ja sai uppoamaan Kibaan kivualiaan iskun, jonka voimasta koirapoika lennähti metrejä taaksepäin ja osui läheiseen puuhun. Neji hymyili ilkeästi itsekseen.

Kiba ei luovuttanut, kuten ei ollut Nejikään luovuttanut, ja sama toistui. Kiba koetti tällä kertaa päästää Hinatan lähelleen, mutta se meni vain entistä pahemmin pieleen, sillä Hinata pääsi liian lähelle ja lennätti pojan uudelleen puuta vasten. Kiba nousi ylös, ja Neji ajatteli Hinatan jo saaneen tarpeekseen koirapojan höykyttämisestä.

Hänen suureksi ällistyksekseen Hinata nauroi Kiban kanssa ja jatkoi harjoituksia kuin mitään ei olisi tapahtunut. Neji ei ollut uskoa silmiään: Kiban toinen käsi vuoti verta aivan samalla tavalla kuin hänen kätensä oli vuotanut, ja ensimmäinen isku tuntui varmasti sykkivänä mustelmana Kiban selässä. Kaksikko jatkoi harjoituksia, ja Kiba lensi selälleen kerta toisensa jälkeen – ensin hän vain liukui maata pitkin, sitten hän iskeytyi kolmatta kertaa puuhun, sitten Hinatan onnistui iskeä hänet maahan ylhäältäpäin ja lopuksi Hinata yllätti Kiban takaapäin ja lukitsi hänet otteeseen mahalleen. Raivo alkoi kiehua Nejin sisässä: ei kai Hinata vain pitänyt Kibaa kestävämpänä kuin häntä? Miksei Hinata vaatinut harjoitusten lopettamista samalla tavalla kuin aiemmin hänen kanssaan?

He lopettivat viimein lyöntiharjoitukset, ja nyt Hinata näytti huolestuvan Kiban haavoista, kaivoi rohtonsa taskustaan ja otti esille nenäliinan haavojen puhdistusta varten. Kiba hyväksyi enemmän kuin mielellään Hinatan kosketuksen, ja Nejin oli pakko puuttua asiaan, kun Kiban silmät alkoivat hohtaa pahaenteisesti.

Hän loikkasi alas puusta ääneti, kiersi vähän matkan päähän ja raksautti tahallaan oksan jalkansa alla. Hinata kääntyi katsomaan äänen aiheuttajaa, ja Neji huomasi ehtineensä viime hetkellä. Kiba oli kumartunut juuri eteenpäin ja katsahti nyt Nejiä murhaavasti.

Minä voitan tämän taiston, koirapoika, Neji ajatteli omahyväisesti. Minä voitan.

"Neji-nii-san? Mitä sinä täällä teet?" Hinata kuulosti aidosti hämmästyneeltä ja hänen kätensä, yhä täynnä rasvaa, oli jäänyt puolitiehen. Neji vilkaisi Hinataa tavallisella, tylsällä katseellaan.

"Olin menossa harjoittelemaan."

"Niinkö? Pääsitkö vasta nyt tehtävistäsi?"

"Kävin kotona."

Hinatan hämmennys suli hymyksi, ja hän kääntyi taas Kiban puoleen. "Minä ja Kiba-kun olimme juuri lopettelemassa. Tuletko kotiin syömään?"

"Yritän ehtiä", Neji vastasi, nyökkäsi molemmille tervehdykseksi ja jatkoi matkaansa. Hän vilkaisi Kibaa olkansa ylitse ja pojat vaihtoivat uhoavan katseen. Kiba ei uskaltaisi enää tänään tehdä mitään, sillä he molemmat tiesivät Nejin valehtelevan. Hän seuraisi kaksikkoa, kunnes Hinata olisi turvallisesti kotitalonsa seinien sisässä.

Kuudes päivä, ties kuinka mones yritys.

Nejin oli ollut pakko seurata eilispäivänä Kibaa ja Hinataa, kunnes he olivat eronneet ja Hinata oli palannut kotiin. Vasta sitten Neji oli uskaltanut palata harjoittelupaikalleen, tehdä tavalliset lyönti- ja potkuharjoituksensa ja lähteä kotiin syömään. Hänellä ei ollut ollut sinä iltana enää mahdollisuuksia Hinataa kohtaan, sillä tyttö oli vetäytynyt huoneeseensa. Neji oli hieman huolissaan, koska Hinata oli vaikuttanut tavallistakin hiljaisemmalta illalla.

Kuudennen päivän aamuna hänen mielialansa koheni jälleen. Hinata kertoi aamiaispöydässä, että Kiba-kun oli saanut tartunnan Kurenai-senseiltä, ja oli nyt vuoteenomana pari päivää. Parempia uutisia Neji ei olisi voinut saada – kunnes hänelle selvisi, että Hinatan ryhmä hoitaisi yhden jäsenen vajauksesta huolimatta kaikki normaalit tehtävänsä. Neji oli silti rauhallinen: Kiba oli poissa kuvioista, ja hänkin pystyi sinä päivänä keskittymään paremmin tehtäviinsä.

Neji vapautui iltapäivällä, ja jostain syystä häntä ei tänään huvittanut lähteä harjoittelemaan. Hän palasi kotiin, vaihtoi vaatteita, poimi käteensä kesken olevan pokkarin ja alkoi lukea. Hän pääsi kohtaan, jossa sankari kertoi sankarittarelle, ettei rakastanut tätä vaan tämän parasta ystävää, kun ovi kolahti ja Neji aisti Hinatan tulleen kotiin. Hän jätti kirjansa sängylleen, vilkaisi käytävään ja näki vilauksen tutusta sinisestä paidasta, kun Hinata katosi puutarhaan. Hetken emmittyään Neji päätti seurata.

Hän löysi Hinatan jälleen liljapenkereen luota, kumartuneena niitä kastelemaan. Neji pohti, olisiko hänen sittenkin pitänyt lähteä, mutta Hinata käännähti ja huomasi hänet ennen kuin hän ehti päätöstään tehdä. Hinata hymyili kohteliaasti, mutta hänen hymyssään ei ollut mukana sydäntä. Neji tuli lähemmäksi, istuutui suihkulähteen reunalle ja odotti, että Hinata sai kukat kasteltua.

"Hinata-sama, mikä painaa mieltäsi?"

Hinata vilkaisi Nejiä epäuskoisena siitä, että tämä oli yleensä huomannut mitään sellaista, mutta antoi sitten ilmeensä vajota. "Isä esitteli minut eilen tulevalle sulhaselleni."

"Kuka hän on?"

"Ei sen väliä. Tiedän vain, etten voi koskaan oppia rakastamaan ja kunnioittamaan häntä."

Omituinen raskas tunne painoi Nejin sydäntä, kun hän kuuli nämä sanat. "Oletko sanonut asiasta isällesi?"

"Ei se mitään muuttaisi. Järjestelyt on jo tehty. Menemme naimisiin, kun täytän kaksikymmentäyksi vuotta."

"Siihen on vielä monta vuotta. Moni asia ehtii muuttua."

"Eivät tämänkaltaiset sopimukset."

Hinata laski kastelukannun maahan ja tuli seisomaan Nejin eteen. "Neji-nii-san, mitä minä teen?"

Neji tunsi itsensä hyvin, hyvin vaivautuneeksi. "En tiedä, Hinata-sama." Kun vastaus ei tyydyttänyt Hinataa, Neji lisäsi: "Voisit edes yrittää keskustella asiasta isäsi kanssa."

"Niin kai", Hinata huoahti. Hän käänsi katseensa maahan ja alkoi puhdistaa takkiaan olemattomasta pölystä. "Neji-nii-san, mitä sinä tekisit tässä tilanteessa?"

Neji ei ollut ikinä ajatellutkaan vastaavaa tilannetta, koska ei ollut koskaan kuvitellut voivansa luikkia karkuun avioliittojärjestelyiltä. Hän oli aina hyväksynyt sen tosiasian, että jossakin elämänsä vaiheessa hänen sukunsa määräisi hänet naimaan jonkun Hyuugan suvun alahuoneeseen kuuluvan jäsenen ja se siitä. Nähdessään Hinatan lohduttoman ilmeen hän kuitenkin pakottautui ajattelemaan asiaa uudelta kannalta ja vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen:

"Olisin toivoton."

Pieni hymy levisi Hinatan kasvoille. "Tuo ei auta yhtikäs mitään, Neji-nii-san."

"Tiedän." Neji vaipui mietteisiinsä hetkeksi. "Yrittäisin kenties neuvotella asiasta."

"Millä verukkeella?"

"Sanoisin, etten ole hänen veroisensa tai jotakin muuta vastaavaa. Etten ansaitsisi häntä."

Ovela hymy levisi Hinatan kasvoille. "Totta tosiaan, se saattaisikin toimia."

"Aina kannattaa yrittää." Sitten Neji tajusi, mitä oli sanonut, ja Hinatakin ymmärsi, kuinka erilaiselta Neji kuulosti kuin yleensä. Hinata naurahti hieman.

"Neji-nii-san, en olisi ikinä uskonut, että sinä kaikista ihmisistä sanoisit noin." Hymy hänen kauniilla kasvoillaan syveni. "Onko tuo Naruto-kunin vaikutusta?"

"Taitaa olla", Neji murahti. Hinata kikatti hieman, mutta vakavoitui sitten. Hän katsoi taivaalle ja tuijotti sen sinisiä sävyjä ja pilvimuodostelmia.

"Arvostan Naruto-kunia hyvin paljon", hän sanoi hiljaa. "Naruto-kun on opettanut minulle, että meillä kaikilla on rohkeutta sisällämme, että meistä jokainen voi muuttua."

Neji ei sanonut sitä ääneen, mutta hänkin oli oppinut pikkuhiljaa arvostamaan hyperaktiivista ninjapoikaa. Naruton vaikutuksesta hän oli alkanut katsella asioita uudelta kannalta, oppinut ymmärtämään, ettei kaikki maailmassa ollutkaan niin yksinkertaista, ja ettei maailmaa ollut luotu vain olemaan. Sen kanssa tuli vuorovaikuttaa, siihen tuli vaikuttaa ja sen tuli antaa vaikuttaa. Hinata näytti ymmärtävän Nejin ajatuskulun sanatta, hymyili hänelle ja istuutui sitten serkkunsa viereen.

"Kaipaan Naruto-kunia", Hinata sanoi hiljaa. "Toivon vain, että hän saa vielä sanotuksi Sasuke-sanille sen mitä haluaa."

"Hän on jo sanonut sen, eikä se auttanut", Neji sanoi lohduttomasti. "Sitä asiaa ei voi enää auttaa."

"Älä ole niin julma, Neji-nii-san. Minä haluan uskoa, että asiat vielä järjestyvät." Sitten hänen ilmeensä synkkeni. "Että asiat vielä järjestyvät..."

Siinä se oli, tilaisuus. Nyt Neji ei epäröinyt, kiinnitti Hinatan huomion itseensä lausumalla tämän nimen, ojensi kätensä, kumartui eteenpäin, katsoi Hinataa silmiin—

Ja Hinata aivasti. Kaunis kohtaus oli hetkessä sirpaleina, ja Neji veti pikaisesti kätensä pois. "Hinata-sama, oletko kunnossa?"

"Toki, Neji-nii-san. Taisin vain... taisin vain saada tartunnan Kiba-kunilta toissapäivänä..." Hinata aivasti uudestaan, ja Neji tarjosi hänelle nenäliinaa. Hinata otti sen, niisti nenänsä ja aivasti yhä uudelleen.

"Sinun täytyy mitata kuumeesi." Neji koetti Hinatan otsaa ennen kuin tyttö ehti edes reagoida, ja pudisti päätään. "Sinulla taitaa olla kuumetta."

"Ei kai! En tahtoisi sairastua nyt—" Hän aivasti uudelleen, ja Neji nousi.

"Mennään. Sinun täytyy päästä lepäämään."

"Olen aivan kunno—" Aivastus keskeytti Hinatan lauseen, ja hän nousi pystyyn hieman hoippuen. "Ehkä olet oikeassa, Neji-nii-san. Minulla taitaa todella olla hieman kuumetta."

Neji auttoi Hinatan sisälle ja kutsui palvelijan tätä auttamaan. Hinata vetäytyi vuoteeseensa, ja pikainen mittaus paljasti, että hänellä todellakin oli kuumetta. Nejin teki mieli tanssahdella onnesta. Kiba vuoteenomana, Hinata vuoteenomana! Kaukana toisistaan, mutta Hinata oli nyt hänen lähellään!

Sitten hän tajusi ajattelevansa ilkeästi, solvasi itseään ja lähti harjoittelemaan lyöntejä Ten-Tenin kanssa.

Neji palasi vasta myöhään illalla, kun aurinko oli jo laskenut ja hämärä vallannut kylän. Neji ei kiirehtinyt kotiin, sillä hänellä ei oikein ollut jaksamista yhtään mihinkään: häntä ei olisi huvittanut vaihtaa kenenkään kanssa kohteliaita sanaparsia, häntä ei olisi huvittanut syödä perheen kanssa, häntä ei olisi huvittanut edes palata typerän kirjansa pariin. Elämänilo tuntui kaikonneen hetkeksi kokonaan.

Hän päätti kiertää sisälle talon takapuolelta, sivupuutarhan kautta, ja tekikin niin. Sivupuutarha ei ollut aivan yhtä kaunis kuin talon suojaama sisäpihan puutarha, mutta paljoa ei puuttunut. Neji katseli kukkia tylsistyneenä, mutta jokin hänen sisällään alkoi hitaasti sulaa. Hän jäi puutarhaan pitkäksi aikaa, katseli kukkia, pysähtyi joidenkin luokse ja uskaltautui jopa haistelemaan niitä. Hitaasti, hyvin hitaasti, hän hyväksyi sen ajatuksen, että joku voisi pitää kukkia harrastuksenaan.

"Neji-nii-san?"

Neji säikähti, suoristi selkänsä ja kääntyi puhujaa kohti. Se ei ollut Hinata, sen verran Neji pystyi varjoista näkemään. Puhuja astui terassin varjoista esiin, hämärän illan valoon, ja Neji tunnisti tulijan Hanabiksi.

"Hanabi-sama?"

Hanabi nyökkäsi Nejille, joka kumarsi kunnioittavasti takaisin. Hanabi tarkkaili silmillään Nejiä, joka alkoi tuntea olonsa hieman kiusaantuneeksi. Vaikka Hanabi oli vasta yhdeksänvuotias, hänen tarkka katseensa toi mieleen vanhan, arvokkaan naisen.

"Hinata-nee-san tahtoo nähdä sinut."

"Niinkö?"

"Hän sanoi niin unissaan."

Neji ei tiennyt, olisiko ollut kiukkuinen vai huvittunut. Hanabi jatkoi: "Hän sanoi, että kaipasi sinua."

"Niinkö?" Neji toisti, astui askeleen eteenpäin. "Nukkuuko hän nyt?"

"Nukkuu", Hanabi vastasi. "Hänellä on kuumetta."

"Antaa hänen sitten nukkua. Puhun hänen kanssaan aamulla." Neji nousi portaat ylös terassille, oli sivuuttamassa Hanabia, kun tämä tarttui pienen lapsen tiukalla otteella hänen takkiinsa.

"Hinata-nee-san tarvitsee sinua."

Neji ei uskonut pysyvänsä enää kärryillä. "Miten niin?"

"Hän sanoi, ettei tahdo naimisiin." Hanabi antoi otteensa pudota. "Sinun pitää auttaa häntä."

"Hanabi-sama, minä en voi tehdä yhtikäs mitään." Neji tajusi vasta nyt sen sanoessaaan, että olisi todellakin, kaikesta sydämestään, halunnut auttaa Hinataa, muttei voinut. "Minulla ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa."

"Onhan", Hanabi vänkäsi ja kuulosti paljon lapsellisemmalta kuin tavallisesti. "Hän luottaa sinuun."

Outoa, miten erilaiselta sellainen lause kuulosti jonkun toisen suusta kuin omissa ajatuksissa. "Luottaminen ja auttaminen ovat eri asioita."

Sen sanottuaan Neji kumarsi kohteliaasti Hanabille, avasi liukuoven ja livahti sisään. Takaansa hän kuuli Hanabin vielä sanovan: "Hinata-nee-san luottaa sinuun..."

Neji meni sittenkin Hinatan luokse vielä sinä iltana. Hän tarkisti ensin, ettei kukaan nähnyt, kuinka hän hiipi käytävillä ja livahti sitten Hinatan huoneeseen äänettömästi, sulki oven takanaan ja jäi katsomaan kuunvalossa kylpevää huonetta. Ilta oli jo pitkällä – oikeastaan jo vaihtunut yöksi – eikä Neji ollut saanut mielestään Hanabin sanoja: "Hän luottaa sinuun."

Hinata nukkui, tuhisi hiljaa sängyllään, posket kelmeässä kuunvalossa hieman hohdellen. Hänen pitkä, kauniinsininen tukkansa oli levinnyt ympäriinsä sortuviksi ja hohteli oudosti kuunvalossa. Neji tuijotti pitkään Hinataa, ajatteli sitten itsekseen, 'Mitä hittoa minä oikein teen täällä?', muttei lähtenyt. Hinata värähti unissaan, liikautti kättään ja käänsi kylkeä.

Neji istuutui Hinatan futonin viereen polvi-istuntaan, laski kädet polvilleen ja jäi katselemaan nukkuvaa serkkuaan. Hän ei tiennyt, kauanko aikaa kului – viisitoista minuuttia, puoli tuntia, jopa tunti? – ennen kuin Hinata värähti uudelleen unissaan, käänsi taas kylkeään ja avasi silmänsä unisesti. Neji ei tuntenut minkäänlaista pakokauhua, vaikka hänen olisikin pitänyt.

Tämähän on täysin normaalia. Istun serkkuni sängyn vieressä keskellä yötä ja katselen, kuinka hän nukkuu, Neji ajatteli ironisesti.

Hinata tarkensi ensin hieman katsettaan, hieroi rähmät silmistään ja kohotti sitten katseensa uudelleen. "Neji-nii-san", hän hymyili, "sinä tulit sittenkin."

"Hanabi mainitsi, että haluat nähdä minut", Neji vastasi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. Kello oli ties mitä, ja jos joku suvun jäsenistä muu kuin Hanabi olisi nyt yllättänyt heidät, mikä sotku siitä olisi seurannutkaan.

Hinata yskäisi hieman, kurkotti kohti paperinenäliinapakkaustaan, muttei yltänyt siihen. Neji ojensi hänelle yhden nenäliinan, ja Hinata kiitti häntä ja niisti nenänsä. "Minulla on yhä kuumetta... En voi varmaankaan huomenna mennä suorittamaan yhtäkään tehtävää."

Neji riemuitsi siitä villisti sisällään, mutta ulospäin hän ei näyttänyt mitään. "Parempi vain, että lepäät, Hinata-sama."

"Niin kai", Hinata niiskaisi, niisti uudestaan ja katsoi sitten tarkemmin Nejiä. "Neji-nii-san, tiedätkö mitä? Noudatin neuvoasi ja sanoin isälleni, etten halua naida häntä."

"Mitä hän sanoi?" Neji kysyi sydän pamppaillen. Hinatan hymy laajeni.

"Hän sanoi, että saan itselleni harkinta-aikaa, koska olen vielä niin nuori. Jouduin silti lupaamaan, että ellen esitä kahdenteenkymmenenteenensimmäiseen syntymäpäivääni mennessä parempaa sulhasehdokasta, joudun naimaan hänet." Hinata niiskaisi uudelleen, ja hänen ilmeensä synkkeni. "Siihen ei ole kovin monta vuotta... mutta haluan uskoa tulevaan."

Neji tunsi hymyn levittäytyvän kasvoilleen, vaikkei hän olisi sitä halunnutkaan. "Kaikki järjestyy kyllä, Hinata-sama."

"Miksi olet niin varma siitä?" Hinata tokaisi, hymyili kainosti ja niisti uudelleen nenänsä. "Siihen on vielä vuosia... ja se tulee painamaan minua joka ikinen päivä, kunnes löydän vapautukseni... tai kunnes täytän kaksikymmentäyksi."

"Parempi näin, Hinata-sama."

"Olet oikeassa. Parempi näin." Hinata huokaisi, laskeutui taas makuulle ja piteli otsaansa. "Minua huimaa..."

"Kuumeesi on luultavasti noussut", Neji kiirehti sanomaan ja koetti serkkunsa otsaa. "Otsasi on tulessa!"

"Anna olla, Neji-nii-san", Hinata sanoi ja huitaisi Nejin käden syrjään hymyillen. "Kunhan vain saan nukkua, niin kyllä se tästä."

Hinata ei sanonut enää mitään, vaan vaipui lähes välittömästi hiljaiseen uneen, huulet hieman raollaan ja käsi futonin ulkopuolella, Nejin polviin nojaten. Neji katseli serkkuaan pitkään, kunnes hänen oli pakko nousta ja mennä itsekin nukkumaan.

Seitsemäs päivä valkeni harmaana, hieman sateisena ja kosteana. Hinata oli yhä kuumeessa eikä lähtenyt sinä päivänä mihinkään, ja Nejikin kävi tapaamassa ryhmäänsä aamulla vain ja ainoastaan todetakseen, ettei heillä olisi tehtäviä.

Hän käyskenteli aamupäivän puutarhassa, luki pätkittäin kirjaansa (sankaritar järkyttyi sankarin tunnustuksesta niin, että ryntäsi itkien tiehensä ja törmäsi sankarin sidekickiin, joka kuunteli häntä tuntikausia, kun sankaritar purki suruaan, ja sankari sai itsekin kokea järkytyksen, kun sankarittaren paras ystävätär ei rakastanutkaan häntä) ja katseli harmaata taivasta. Hän kuuli Hiashin ja Hanabin harjoittelun äänet dojo-salista, muttei mennyt seuraamaan harjoituksia niin kuin yleensä.

Neji oli alkanut ajatella serkkuaan viime päivinä enemmän kuin koko elämänsä aikana. Kuuden viime päivän aikana hän oli saanut tietää jostakin syystä enemmän Hinatasta kuin olisi voinut uskoakaan, ja siitä syystä hänen sisällään kalvoi hieman huono omatunto.

Hän ei ollut lainkaan ajatellut, mitä tapahtuisi sen jälkeen, kun – tai jos, varmuuden vuoksi – hän suutelisi Hinataa. Miten Hinata suhtautuisi asiaan? Mitä hän sanoisi tälle? Juu, anteeksi, tämä oli vain tällainen päähänpisto, et merkitse minulle mitään? Vai valehtelisiko hän kylmästi? Sori, mutta hävisin kerran vedonlyönnissä ja tämä oli rangaistukseni, älä ota tästä paineita?

Minä–olen–idiootti, Neji solvasi itseään, istahti suihkulähteen reunalle ja roikotti päätään toivottomasti. Ehkä hänen pitäisi luopua koko suunnitelmastaan, ihan vain siksi, ettei hän halunnut loukata Hinataa. Ehkä hänen pitäisi todellakin antaa Hinatan olla rauhassa, vaientaa omat säädyttömät päähänpistonsa ja keskittyä todelliseen elämään.

Hän oli juuri saanut päätöksensä tehtyä ja varmistunut siitä, kun joku huusi ovelta tervetulohuudon, huhuili talon isäntää, emäntää, palvelijaa, ketä vain paikalle. Joku palvelijoista meni, vaihtoi muutaman sanan tulijoiden kanssa ja ohjasi heidät sitten eteenpäin. Neji nousi paikaltaan ja meni innottomasti sisään; hän oli ajatellut, että voisi yhtä hyvin lähteä harjoittelemaan lyöntejään.

"Neji-nii-san!" Hanabi huudahti, kun Neji astui sisään. Neji hätkähti, sillä hän ei ollut kuullut lainkaan Hanabin lopettaneen harjoituksiaan.

"Hanabi-sama", Neji sanoi ja kumarsi kohteliaasti. "Joko päätitte harjoituksenne?"

"Ei, pidän vain taukoa", Hanabi sanoi ja vilkuili oudosti ympärilleen. Sitten hän kumartui lähemmäksi Nejiä. "Hinata-nee-sanin ryhmäläiset tulivat."

Nejin silmät laajenivat, ja hän toljotti Hanabia järkyttyneenä. "Niinkö?" Hän yritti pitää äänensä vakaana, mutta hänen silmistään paistava raivo kertoi kaiken.

"He menivät juuri tervehtimään Hinata-nee-sania", Hanabi jatkoi. Kummallista kyllä, pikkutyttö näytti käsittävän täsmälleen Nejin raivon, näytti ymmärtävän, miksi tämä oli viettänyt viime päivinä niin kiinteästi aikaa Hinatan kanssa, ja niinpä tyttö lisäsi: "Ehkä sinun tulisi mennä sinne myös."

Neji ja Hanabi erosivat kohteliain kumarruksin ja Neji rynnisti tiehensä. Hän oli yksinkertaisesti kiukkuinen, hyvin kiukkuinen Kiban röyhkeydestä tulla tänne, Hinatan kotiin, kun tyttö oli vieläpä sairas! Neji hillitsi itsensä vaivoin Hinatan huoneen ulkopuolella, suojautui tarpeettomilta katseilta ja käytti Byakuganiaan.

Hinata makasi vuoteessa, ja Kiba ja Shino olivat istumassa lattialla hänen vieressään. Neji rauhoittui hieman, koska myös Shino oli paikalla. Hän koetti kuunnella, mistä kolmikko keskusteli, mutta he puhuivat liian hiljaisilla äänillä. Neji tarkkaili heitä koko vierailuajan, mutta Kiba ja Shino vain istuivat Hinatan luona, keskustelivat hänen kanssaan eivätkä tehneet mitään epäilyttävää. Kun he nousivat, Neji ymmärsi heidän olevan lähdössä, sulki äkisti Byakuganinsa pois ja riensi käytävän toiseen päähän, jossa hänen huoneensa oli. Hän ehti juuri ajoissa, ja näki, kuinka Kiba ja Shino astuivat ulos huoneesta.

Neji meni huoneeseensa, ja Kiba ja Shino kävelivät sen ohitse huomaamatta häntä. Neji katsoi heidän peräänsä, ja luuli jo olevansa turvassa – mutta silloin Kiba käänsi katseensa, katsoi Nejiä suoraan silmiin olkansa ylitse ja virnuili sietämättömällä tavallaan.

Viis Hinatan tunteista. Viis kenestäkään muusta. Tämä oli sotaa, ja hänen oli voitettava se.

Seuraavat päivät kuluivat raivostuttavat nopeasti. Neji yritti, Kiba yritti, Neji torjui Kiban yritykset, Kiba torjui Nejin yritykset, ja he itsekin tyrivät omat yrityksensä.

Kahdeksantena päivänä Neji yritti varastaa Hinatalta suudelman yhteensä neljä kertaa: aamiaisen jälkeen (Hiashi tuli juuri silloin huoneeseen), harjoituksissa (Kiba häiritsi häntä), puutarhassa (palvelija keskeytti heidät) ja illalla nukkumaanmenon yhteydessä (Hinata kääntyi juuri silloin ja Neji kaatui nolosti mahalleen). Kibalta se ei sujunut sen paremmin: hänen ainoa yrityksensä kahdeksantena päivänä oli kotimatkalla Hinatan kanssa, jolloin Neji tuli ja keskeytti heidät.

Yhdeksäntenä päivänä Neji ei ehtinyt edes lähestyä Hinataa, sillä hänellä oli täysi työ pitää Kiba loitolla tästä. Koska kummallakaan ryhmällä ei ollut tehtäviä sinä päivänä, he olivat taas kokoontuneet harjoittelemaan keskenään, ja mikäs olikaan sen hauskempaa kuin harjoitella yhtä aikaa mykän Shinon kanssa ja viskellä "epähuomiossa" vuoronperään shurikeneja ja kunaita Kibaa kohti. Yrityksen puutteesta Kibaa ei tosin voinut syyttää; Neji laski hänen yrittäneen pelkästään harjoituksissa yksitoista kertaa. Kahdennentoista kerran hän yritti vielä kotimatkalla, mutta se yritys päättyi, kun Neji viittasi Hinatan mukaansa ja Kiba jäi seisomaan raivoissaan keskelle katua.

Kymmenentenä päivänä he yrittivät molemmat kaksi kertaa: Neji aamiaisen jälkeen – hän kompastui vinoon lankkuun ja kaatui suinpäin maahan ja sai Hinatan sopottamaan huolestuneesti talon huonosta kunnosta – sekä iltapäivällä tehtävien jälkeen kadulla, jolloin Kiba keskeytti hänet ryntäämällä paikalle turhan äänekkäästi ja turhan iloisesti. Kiba yritti kerran tehtävän aikana, kun he olivat toimittamassa salaisia kääröjä toiselle puolelle kaupunkia, mutta Hinata sattui juuri silloin kompastumaan ja Kiban huulet osuivat Hinatan sijasta Akamaruun, joka haukkui naurusta. Toisen kerran Kiba yritti tehtävien jälkeen, ja sillä kerralla hän olisi muuten onnistunut – ellei Neji olisi tullut paikalle "vahingossa" kysymään Hinatalta jotakin turhaa.

Yhdentenätoista päivänä molemmat ryhmät olivat omilla teillään tehtäviä suorittamassa, mikä antoi tietysti Kiballe etulyöntiaseman. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa edes ajatella moista, sillä heidän senpäiväinen tehtävänsä oli tavallista haastavampi (ajaa maantierosvot läheisiltä teiltä pois). He saivat tehtävänsä suoritetuksi vasta illalla, jolloin Kiballa olisi kyllä ollut ollut mahdollisuus, mutta Hinata vain heilautti hänelle iloisesti kättään hyvästiksi ja meni kotiinsa, jossa hän nukahti lähes saman tien, vaatteet yhä päällään ja nukkui koko seuraavan yön äänekkäästi.

Kahdentenatoista päivänä kumpikin pojista alkoi jo olla epätoivoinen: Kiba siksi, ettei heidän ryhmänsä kokoontunutkaan, ja Neji siksi, että Hinata sanoi lähtevänsä keräämään kukkia läheiseen laaksoon eikä halunnut ketään mukaansa. Neji oli epätoivoinen. Kiba oli epätoivoinen.

Veriviholliset sattuivat kohtaamaan toisensa sinä iltana Konohan risteilevillä kaduilla, kun Neji oli menossa noutamaan tilaamaansa kirjaa ja Kiba koiranruokaa ostamaan. He jähmettyivät välittömästi toisensa nähdessään, ja kummankin kasvoille nousi välittömästi uhmakas ilme.

"Kas vain, Hyuuga-poju. Etkös olekaan serkkusi kanssa tänään?"

"Eipä taida sinulla mennä sen paremmin, koirapoju."

Pojat tuijottivat toisiaan hetken – kipinöiden sinkoilemisen heidän välillään pystyi miltei näkemään – kunnes he tuhahtivat toisilleen ja jatkoivat matkaansa. He kumpikin tiesivät, ettei heidän vihollisuutensa ollut pysyvää laatua: kun Hinataan liittyvä probleema olisi ratkaistu jommankumman hyväksi, heidän välinsä palaisivat normaaleiksi, ja hyvä niin.

Neji oli sinä iltana jo niin epätoivoinen, että alkoi harkita uudelleen kerran jo hylkäämäänsä ajatusta. Kehtaisiko hän todella ryöstää suudelman nukkuvalta tytöltä? Se se vasta epätoivoisuuden huippu olisi. Neji päätti säästää sen yrityksen vihoviimeiseksi, käyttää viimeisenä oljenkortenaan, ellei mikään muu toimisi.

Kolmantenatoista päivänä kummallakaan ryhmällä ei ollut tehtäviä, ja he olivat taas harjoittelemassa keskenään. Tällä kertaa paikalla olivat Nejin, Kiban, Shinon ja Hinatan lisäksi Sakura, Shikamaru, Ten-Ten sekä Lee. Koska kaikki muut paitsi Hinata olivat tähän mennessä huomanneet, että jotakin outoa oli tekeillä, Neji ja Kiba eivät kumpikaan, outoa kyllä, saaneet lainkaan harjoitella Hinatan kanssa. Lisäksi jotenkin vain aina kävi niin, että juuri kun toinen heistä oli päässyt tauolle Hinatan kanssa, joku haastoi Hinatan. Päivän päättyessä kumpikin pojista oli epätoivon raunioilla. Mihin tämä maailma oli menossa, jos ei voinut luottaa edes ystäviinsä?

Neji oli sinä iltana nukkumaan mennessään niin epätoivoinen, että päätti käyttää vihoviimeisen oljenkortensa. Hän tiesi olevansa epäreilu Kibaa kohtaan, mutta ainakin hän oli antanut koirapojulle kylliksi tasoitusmahdolllisuuksia.

Hän odotti, että talo pimeni täysin ja tasainen tuhina lisääntyi. Puolenyön jälkeen hän arveli olevansa melko turvassa, odotti vielä hetken, silmäili käytävää Byakuganillaan ja päätti sitten toimia. Äänettömästi hän hiipi käytävän toiseen päähän, liu'utti Hinatan oven auki mahdollisimman hiljaa, livahti sisään ja sulki oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin.

Kuunvalo valaisi jälleen nukkuvaa Hinataa, joka näytti tavallistakin kauniimmalta. Hänen pitkät hiuksensa olivat suloisesti sekaisin, hänen huulensa raollaan, silmät rauhallisesti suljettu ja kädet levitettyinä sivuille tilaa valtaamaan. Neji nielaisi, karaisi mielensä, hiippaili Hinatan luokse ja kyykistyi tämän tasolle.

Hinata inahti unissaan ja nytkäytti päätään. Neji pelkäsi hänen heräävän – mitä ihmettä? Miksi hän sitä pelkäsi? – ja odotti hetken. Sitten hän ymmärsi olevansa typerä, rohkaisi itsensä ja kumartui Hinatan ylle.

Hän ei pystynyt. Hän oli kumartuneena Hinatan yllä pitkään, yritti koko ajan lähestyä tätä, muttei voinut. Se ei vain olisi reilua. Täydellisen epäurheilijamaista ja äärimmäisen epäreilua Hinataa kohtaan.

Huokaisten Neji nousi, vilkaisi vielä kerran Hinataa ja hiippaili äänettömästi takaisin huoneeseensa. Hän vielä katuisi tätä aamulla.

Neljästoista päivä valkeni, ja Neji tunsi heti silmänsä avatessaan ääretöntä jännitystä. Vihoviimeinen päivä. Viimeinen tilaisuus.

Hyuuga Hinatan viisitoistavuotissyntymäpäivät olivat sentään niin suuri tapahtuma, etteivät ne jääneet keneltäkään huomaamatta. Vieraita lappasi aamusta lähtien talossa, kaikki onnittelemassa imelästi Hinataa ja tuoden pieniä, suuria ja keskikokoisia lahjoja. Palvelijat hyörivät ympäriinsä ja koristelivat taloa, hyräilivät keskenään vanhoja kansanlauluja ja juttelivat äänekkäästi. Nejiä alkoi jo häiritä koko tapahtuma, ja hän pakeni puutarhaan lukemaan kirjaansa (sankaritar sai viimein koottua itsensä ja tajusikin rakastaneensa koko ajan sankarin sidekickiä eikä sankaria, ja sankari yritti pelastaa itsensä vannomalla rakkautta sankarittarelle, joka potkaisi kylmästi sankarin syrjään ja heittäytyi sidekickin odottaville käsivarsille).

Hinataa ei näkynyt koko päivänä; hän auttoi koristeluissa ja antoi käskeviä määräyksiä eri koristeiden paikoista ja yksityiskohdista. Neji kuuli hänen äänensä jatkuvasti, muttei nähnyt hänestä vilaustakaan koko päivänä, ja se ahdisti häntä. Hanabi tuli puutarhaan keskipäivän tienoilla, istuutui Nejin viereen ja oli vaiti, kunnes alkoi ärsyttää Nejiä.

"Mitä haluat, Hanabi-sama?"

"Hinata luottaa sinuun", Hanabi sanoi äkisti ja kuulosti lähes pelottavan tietäväiseltä. "Hän odottaa sinua."

Neji ei käsittänyt, mitä tyttö sillä tarkoitti, ja ennen kuin hän ehti sitä kysyä, Hanabi ponkaisi jo ylös ja kiiruhti tiehensä. Neji jatkoi lukemistaan ja pääsikin kirjansa loppuun (sankaritar meni naimisiin sidekickin kanssa, mistä sankari murtui niin, että jätti kotinsa ja lähti kiertelemään maata ja vannoi unohtavansa rakastettunsa, joka yllättäen ei ollutkaan sankaritar eikä tämän paras ystävä vaan sidekick). Kyllästyneenä hän nousi paikaltaan, meni huoneeseensa ja vietti siellä hetken torkkuen, kunnes tajusi, ettei saisi unta palvelijoiden kovaääniseltä kolistelulta. Niinpä hän otti toisen kirjan ja alkoi selailla sitä, ei pystynyt lukemaan sitä ja laittoi pois. Mitään oikeastaan ajattelematta hän meni takaisin puutarhaan, jossa viettikin pitkän aikaa omissa ajatuksissaan.

Myöhään iltapäivällä järjestelyt alkoivat olla loppusuoralla, ja iloinen höpinä talossa vain lisääntyi. Nejiä alkoi jo ahdistaa koko juhla. Hän suoraan sanottuna ihmetteli, että tavallisesti niin ujo Hinata sieti niin paljon vieraita ja niin paljon kohteliaita sanaparsia. Sukulaisia alkoi valua taloon hitaasti mutta varmasti, kaikki perinteisiin juhla-asuihinsa pukeutuneena. Neji ei vaivautunut vielä vaihtamaan vaatteitaan, sillä itse juhlatilaisuus alkaisi vasta illalla ilotulituksen yhteydessä. Hinata pyöri sukulaisten joukossa punastelemassa ja puhui kaikkien kanssa muttei oikein mitään. Neji tarkkaili tyttöä sivulta ja tiesi, että aika hupeni.

Suunnilleen kello viiden aikaan tapahtui juuri hänen oletuksensa mukaisesti: Hinatan ryhmäläiset tulivat vierailulle. Neji oli koko päivän pelännyt sitä hetkeä, kun Kiba astuisi kynnyksen ylitse ja olisi hälyttävän lähellä Hinataa, muttei osannut aavistaa, että olisi tuntenut olonsa niin hermostuneeksi. Hinata oli vaihtanut ylleen kauneimman kimononsa ja esitteli sitä juuri ystävilleen eräässä kukin koristellussa huoneessa, melko lähellä Nejin omaa huonetta. Neji kuuli heidän keskustelunsa, tunsi raivon ja hermostuksen sekoituksen itsessään kohoavan entisestään ja nousi sängyltään, jossa oli ollut makoilemassa aikaa tappaen. Kun hän kuuli Kiban haukkuvan naurun, hänen raivonsa yksinkertaisesti räjähti ja hän marssi ulos huoneestaan.

Hänen raivonsa yltyi, kun hän näki Shinon seisomassa huoneen ulkopuolella juttelemassa Hanabin kanssa (oikeastaan vain Hanabi puhui ja Shino murahteli). Neji marssi heidän ohitseen huomaamatta pientä ovelaa hymyä, joka oli levinnyt Hanabin kasvoille. Hinata ja Kiba juttelivat keskenään ikebana-asetelmien vieressä ja Hinata punastui juuri, kun Kiba kehui hänen tekemäänsä asetelmaa. Neji pysähtyi liukuovelle, ja Kiba kääntyi. Pojat tuijottivat toisiaan häijysti, ja Hinata vilkaisi pojasta toiseen huolestuneena.

"Öm... Kiba-kun? Neji-nii-san?"

Kilpailijoilla oli juuri käynnössä tahtojen taisto, eikä heistä kumpikaan kuullut Hinatan heikkoa ihmettelyä. Kun Kiba vilkaisi sivusilmällä änkyttävää Hinataa, Nejillä napsahti.

"NYT RIITTI!"

Kiba ei ehtinyt tehdä mitään, kun Neji oli jo harpponut Hinatan luokse, tarttunut tätä hartioista ja vetänyt lähelleen. Hinatan silmät laajenivat suunnattomasta hämmästyksestä, hänen kätensä alkoivat täristä järkytyksestä ja jalat tuntuivat pettävän, kun Nejin huulet kohtasivat hänen omansa. Kiba tuijotti heitä raivosta mykkänä; Hinata seisoi järkytyksestä turtana; Neji alkoi milteipä tutista tajutessaan, kuinka hyvältä tuntui pitää Hinataa sylissään.

Neji vetäytyi kauemmaksi äkkinäisesti, ja järkyttynyt Hinata tuijotti häntä suurin valkoisin silmin. Hän kohotti kättään huuliaan kohti tajuamatta sitä lainkaan, tärisi ja tuijotti. Neji ei kehdannut katsoa Hinataa, vaan tuijotti lattiaa ja tärisi samalla tavalla. Kiba tärisi lähinnä raivosta.

"Siitä sait, koirapoika! Minä voitin!"

"Tuo oli epäreilua!"

"Miten niin?"

"Minä olin täällä ensin!"

"Sinä et tehnyt mitään!"

"Minulla oli suurempi oikeus hänen ensisuudelmaansa!"

"Ja millä perusteella?"

"Minun... mitä?" Hinata henkäisi. Pojat vaikenivat noloina tajutessaan sanansa. Hinata tuijotti heitä ja alkoi sitten jostakin käsittämättömästä syystä nauraa. Kiba ja Neji vaihtoivat ymmärtämättömiä katseita ja katsoivat sitten uudestaan Hinataa, joka nauroi nyt hervottomasti.

"Hinata-sama?"

"Hinata hei, mikä sinulle tuli?"

Hinata koetti hillitä itsensä, ja sai lopulta sanottua hihityksensä välistä: "Mutta... mutta... ei tämä ollut minun ensisuudelmani!"

"MITÄ?" Kiba ja Neji tuijottivat ensin järkyttyneenä Hinataa, joka pyyhki naurunkyyneleitä silmistään, ja sitten toisiaan.

"Ei! Mutta... etkö sinäkään tiennyt, Kiba-kun?"

"Tiennyt? En hitossa!"

"Kuka?" Nejin onnistui pusertaa hampaittensa välistä. Hinata lakkasi viimein nauramasta, mutta hymyilyä hänen ei onnistunut lopettaa.

"Shino-kun suuteli minua jo viime vuonna, kun täytin neljätoista."

Mykkä hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Neji ja Kiba käänsivät yhtaikaa katseensa käytävään, jossa Shinon olisi pitänyt olla.

"Se... se valehtelija!" Kiba raivostui ja pinkoi ulos huoneesta. "SHINO!"

Neji seurasi, ei tosin raivosta vaan koska ei kehdannut olla enää hetkeäkään samassa huoneessa Hinatan kanssa.

Nyt se oli sitten mennyttä. Ollutta ja mennyttä. Ei enempää, ei vähempää – eikä Neji siltikään voinut estää tuntemasta kummaa painoa rinnassaan. Keskittymättä askeliinsa hän seurasi Kibaa, joka jäljitti Shinon huomattavan nopeasti ja alkoi kuulustella tätä kysymykset sinkoillen kuin vauhdikkaat shurikenit. Shino oli yhtä ilmeetön kuin tavallisestikin, mutta Neji pani merkille, että hänen huulilleen meinasi aika ajoin kohota pieni hymy. Kiba ei sitä suuttumukseltaan huomannut.

"Hitto soikoon, Shino! Jos olisit edes tuosta maininnut..."

"Ethän kysynyt."

"Sinä teet minut hulluksi!"

Neji ei ollut sanonut sanaakaan, mutta kun Kiba nyt vaikeni, hän murahti nopeasti väliin: "Luuletko, että olemme nyt sujut, koirapoika?"

Kiba katsoi Nejiä olkansa yli, ja he vaihtoivat katseita, jotka olivat pehmentyneet huomattavasti edellisistä. "Jaa-a, taidetaan olla, Hyuuga-poju."

He virnistivät toisilleen, ja pieni hymy vilahti Shinon kasvoilla. Neji mulkaisi Shinoa ja tokaisi: "Olisit säästänyt meidät edes nöyryytykseltä kertomalla."

Shino kohotti lasejaan. "Se ei olisi ollut yhtä hauskaa."

Neji vältteli tehokkaasti Hinataa koko illan juhlallisuuksien aikana. Kiban ja Shinon lähdettyä hänen oli onnistunut livahtaa huoneeseensa, vaihtaa vaatteet, livahtaa seisovan pöydän kautta puutarhaan ja piileskellä monta tuntia siellä. Hanabi oli melkein nähnyt hänet kerran, mutta muuten hän oli ollut täysin turvassa. Neji ei tiennyt, pystyisikö enää ikinä katsomaan serkkuaan silmiin. Vasta nyt hän pystyi katsomaan asiaa objektiiviselta kannalta ja tajusi, että koko päähänpisto oli ollut maailman typerin asia eikä hänen olisi ikimaailmassa pitänyt ryhtyä siihen. Hän oli sekä pilannut suhteensa serkkuun että romuttanut tämän kunnioituksen häntä itseään kohtaan.

Keskiyöllä alkoi ilotulitus, joka peitti koko taivaan ja valaisi pimeää yötä kauniin värivaloin. Neji seisoi yksin puutarhassa, koska kaikki muut olivat luultavasti kokoontuneet talon takapihalle seuraamaan näytöstä ja onnittelemaan päivänsankaria. Rakettien ininä peitti alleen lintujen hätääntyneen sirpityksen, ja Neji katseli haikeasti taivaalle ja toivoi voivansa itsekin haihtua raketin lailla, hetken loistaen ja kadoten sitten ikiajoiksi.

"Neji-nii-san?"

Neji tiesi heti, kuka tulija oli, eikä hän olisi mistään hinnasta halunnut tavata tätä juuri nyt. Hän ei kääntynyt ääntä kohti eikä uskaltanut edes liikahtaa, kun Hinata lähestyi häntä takaapäin tasaisin askelin ja pysähtyi lopulta hänen viereensä. Neji tuijotti itsepintaisesti taivaalle ja koetti olla näkemättä Hinataa.

"Kauniita, eikö totta?" Hinata sanoi nyökäten taivaalle päin. Neji ei kehdannut edes nyökätä; häpeä painoi häntä niin. Hinata näki Nejin jännityksen, huokaisi ja meni asiaan.

"Tuota, Neji-nii-san, oliko teillä jokin veto asiasta?"

"Vetoko?" Häpeilystään huolimatta Nejin oli pakko irrottaa katseensa taivaasta ja vilkaista Hinataa. "Ei, ei missään nimessä!"

"Miksi sitten?"

Neji ei sanonut mitään, koska ei pystynyt muokkaamaan tunteitaan sanoiksi. Hinata katsoi serkkuaan odottaen hetken, hymähti sitten ja näytti Nejin ällistykseksi ymmärtävän, miksi sanoja ei tullut. He katselivat molemmat ilotulitusta vaiti, ja jostakin kumman syystä jännitys Nejin sisällä alkoi hitaasti valua pois. Salaa hän vilkaisi Hinataa ja näki äkisti, kuinka kaunis tämä oli: yönsininen kimono ja valkoinen obi pukivat häntä täydellisesti, ja kaiken täydensi hänen sievä kampauksensa ja siihen pujotettu valkoinen kukka.

Lilja?

"Tiedätkö, Neji..." Hinata oli rohkeasti jättänyt pois kohteliaisuuspäätteen, ja sai välittömästi Nejin sinkoamaan katseensa häneen, "toivoin aina, että voisin vain seistä ja katsella ilotulitusta kanssasi. Ihan niin kuin nyt."

Neji ei tiennyt, mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi taas hakata tarpeettoman lujaa ja kummallinen lämmin tunne levisi hänen rintaansa. Silmäkulmastaan hän näki, että Hinatan posket helottivat punaisina. Jostakin hän sen näki, muttei osannut sanoa, mistä, mutta Hinatan ilme oli täysin toisenlainen kuin silloin, kun hän punasteli Naruton läheisyydessä. Tämä oli täysin erilainen ilme.

"Samaa toivoin minä", Neji mumisi lopulta. Hetken epäröityään hän lisäsi vielä yhden ainokaisen sanan: "Hinata."

Hinata hymyili jälleen kauneinta hymyään, ja lämmin käsi sulkeutui Nejin käden ympärille. Lämmin tunne kasvoi Nejin rinnassa, ja hän tarttui lujasti Hinatan käteen.

Ilotulitus jatkui, ja se todella tuntui jatkuvan ikuisuuden. He seisoivat puutarhassa vihoviimeiseen ilotulitteeseen asti ja vielä sen jälkeenkin, eivätkä silmänneet toisiaan kertaakaan – se ei ollut tarpeen.

Jossakin kauempana terassilla seisoi Hanabi, joka katseli käsikkäin seisovia nuoria tyytyväinen hymy huulillaan. Hänen vieressään seisoi jäykästi hänen isänsä Hiashi, jonka ilme oli yhtä tulkitsematon kuin aina.

"Hanabi, olit todellakin oikeassa", hän sanoi muuttumattomalla äänellä. "Olit todellakin oikeassa."

Hanabi ei vastannut, hymyili vain. Hänen isänsä painoi hieman päätään alaspäin, näytti hetken mietteliäältä ja sanoi sitten ääneen: "Hinatan sovittu kihlaus pysyy voimassa."

Se seikka ei tietystä syystä huolettanut pikkuvanhaa Hanabia lainkaan.

A/N: Ohi on, ja huh huh. Olipa outoa kirjoittaa suomeksi tämänkaltaista tarinaa. Piditte tai ette, nappulaa painamalla saa mielipiteensä ilmoille. Eli kommentteja kehiin, kiitosh :)