1.Luku
Vuoden kuluttua

Oli Ginnyn katoamisen ensimmäinen vuosipäivä, eikä Harry enää uskonut, että tämä olisi elossa. Suru kalvoi häntä, mutta hän jätti sen huomioimatta, eikä käsitellyt sitä, vaan hukuttautui opiskeluihinsa, eikä kukaan tiennyt, miten yrittää saada hänet nousemaan takaisin jaloilleen. Oljo piti hänestä huolen kaikin tavoin. Ruokki ja silitti vaatteet, yksinkertaisesti piti hänet hengissä. Näennäisesti elämä Kalmanhanaukiolla jatkui normaalisti, mutta sisimmässään hän ei päässyt Ginnyn katoamisen yli.
Hermione, Weasleyt, Luna ja Neville olivat tulossa käymään illalla Harryn luona. Oljo oli siivonnut ja järjestellyt taloa, kun Harry oli vain lukenut tenttikirjaansa ja tehnyt esseitä nykyisessä huoneessaan, joka oli kuulunut ennen Siriukselle. Hän ei ollut jaksanut innostua mistään, oli vain hylännyt kaikki kutsut juhliin ja muihin menoihin, joita hänelle oli lähetetty. Kaikki halusivat pelastajansa luokseen, mutta mitä enemmän he yrittivät, sitä enemmän Harry käpertyi itseensä, piiloutui Kalmanhanaukiolle ja hukuttautui opiskeluihinsa.

He olivat vihdoin löytäneet täydellisen talon, jossa he voisivat asua yhdessä, ainakin Johnin mielestä. Hän ei itse tiennyt heidän suhteensa laatua, mutta ilmeisesti John luuli tietävänsä. John, joka oli tutkinut hänet sairaalassa, kun joku oli tuonut hänet sinne. Siitä heidän tarinansa oli saanut alkunsa. He olivat käyneet pari kertaa ulkona ystävinä, kunnes heistä oli muodostunut pari. Pari joka riiteli melkein joka päivä. John oli ajatellut, että riidat loppuisivat, jos he muuttaisivat yhteen.
John oli vain yhtenä päivänä ehdottanut sitä ja häneltä oli juuri menossa kämppä alta ja heillä meni silloin vielä hyvin, mutta asunnon etsiminen vain venyi ja venyi ja heille alkoi tulla riitaa pienimmistäkin asioista, kunnes John löysi Kalmanhanaukio 13 ja teki heti vuokratarjouksen. Hän ei edes nähnyt taloa paikan päällä, kuten John, mutta kuuleman mukaan naapurit olivat hiljaisia. John oli näyttänyt talon hänelle seuraavana päivänä, muttei ollut maininnut ollenkaan taloa numero 12, joka ei näyttänyt silloinkaan asutulta ja vielä vähemmän, kun hän seisoi omilla portaillaan katsomassa taloa raskas laatikko käsissään, jonka oli melkein pudottaa, kun välähdys tuli.
Välähdykset kertoivat hänelle hänen elämästään, joka hänellä oli ollut ennen aivotärähdystä ja muistinmenetystä, jonka takia hän oli joutunut tajuttomana sairaalaan. Kuluneen vuoden aikana hän oli ollut autuaan tietämätön joistakin pienistä asioista, joita John oli pitänyt itsestään selvinä. Välähdyksiä oli alkanut tulla pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli päässyt sairaalasta, mutta edelleenkään hän ei tiennyt oikeaa nimeänsä. Hän ei osannut yhdistää välähdyksiä toisiinsa, jotta niistä olisi tullut jonkinlainen kokonaiskuva.
"Kulta, mikä hätänä? Saitko taas yhden 'välähdyksen', kuten niitä kutsut?" John kysyi varovaisesti, kun käveli hänen ohitseen hakemaan autosta jälleen uutta laatikkoa.
"Sain ja voisitko mitenkään olla irvailematta niistä? Ne ovat osa minun menneisyyttäni", hän huokaisi. John ei koskaan uskonut hänen välähdyksiinsä, niitä tuli yleensä mitä oudoimmissa paikoissa ja niissä oli aina jotain mitä John ei muka nähnyt, kuten varmasti tälläkin kertaa.
"Kerro, mitä näit", John pyysi hieman ivallinen sävy äänessään.
"Olimme menossa tuohon taloon, taloon numero kaksitoista. Minä ja perheeni, ainakin luulen, että he olivat perheeni. Äitini, isäni ja kuusi miestä tai poikaa, joilla oli punaiset hiukset", Emily nojautui hieman kaiteeseen ja katsoi suoraan numero 12 ikkunasta sisään ja hetken näytti, että yläkerrassa olisi liikkunut joku. Joku, jolla oli mustat hiukset, kuten Johnilla.
"Ai tuohon numeroon 11?" John oli aukaisemassa ulko-ovea.
"Ei vaan 12!" Emily huudahti hieman kovalla äänellä.
"Emily-kulta ei 11 ja 13 välissä ole taloa numero 12. Sinä näet taas omiasi. Tule sisälle", John suikkasi suukon hänen poskelleen ja jätti hänet ulos.
Emily näki usein jotain, mitä John ei nähnyt. Kerran hän oli ehdottanut menemistä Vuotavaan Noidankattilaan ja John oli kysynyt, että missä sellainen oli, vaikka se oli ollut hänen silmiensä edessä. Emily oli oppinut kantapään kautta olemaan kertomatta, jos näki jotain tavallisuudesta poikkeavaa, kuten hän usein näki tai jos hän teki jotain ihmeellistä, mitä myös sattui usein. Poikkeumat ja ihmeellisyydet eivät olleet osa Johnin logiikkaa.
John oli järjen mies, eikä uskonut mihinkään yliluonnolliseen, kun taas Emily tunsi, että yliluonnollisuus oli osa häntä tai hän oli osa sitä, mutta silti he olivat yhdessä. Tunteista viis, vaikka John rakastikin häntä, se ei tarkoittanut, että hän rakasti Johnia, eihän heillä ollut mitään yhteistäkään. John oli vain turva hänelle, hän pelkäsi astua pois sen luota ja kohdata maailma, jota ei tuntenut tai johon ei kuulunut.
"Tule nyt", John kurkkasi ulos ovenraosta. "Meidän täytyy ehtiä purkaa nämä tavarat."
John aukaisi hänelle oven kuin herrasmies, että hän pääsisi sisälle vankiselliinsä, mutta Emily kääntyi vielä ja loi viimeisen vilkaisun taloon numero 12, jonka yläkerroksen ikkunassa todella oli joku, katsoen suoraan häneen.

"Miksi sinä aina teet tämän?" John huusi Emilylle.
"Teen minkä?" Emily kysyi hieman ihmeissään.
Heille oli syntynyt jostain käsittämättömän pienestä asiasta riita, eikä Emily enää muistanut, mikä se alkuperäinen asia oli ollut. John halusi määrätä heidän taloudessaan, mutta Emily ei taipunut. Hän oli oppinut pitämään puolensa miesten kanssa tai sitten kietomaan heidät pikkusormensa ympärille, kun muita vaihtoehtoja ei tuntunut olevan.
"Ai huudan sinulle? Koska sinä ansaitset sen. Tiedätkö mitä, minä en jaksa sitä, että sinä luulet olevasi herra Kaikkitietävä, koska sinä et ole!! Enkä minä halua nukkua kanssasi, joten saat nukkua tämän yön vierashuoneessa", Emily kivahti ja ryntäsi ulos.
Ensimmäinen asia, minkä hän huomasi oli talo numero 12, jonka ikkunoissa loisti nyt valot, jotka saivat hänelle aikaan välähdyksiä, mutta välähdykset olivat nopeita, eikä niistä saanut kunnolla selvää kuvaa. Mustahiuksinen poika, tavaroiden heittelyä suureen jätesäkkiin ja päivällisiä, joissa joku nainen viihdytti muita muuttamalla nenänsä muotoa. Kun välähdykset loppuivat ja hän pääsi takaisin oikeaan maailmaan, jostain oli ilmestynyt seitsemän ihmistä, joiden ilmeinen aikomus oli mennä taloon numero 12. Kaikilla seitsemällä ihmisellä oli punaiset hiukset ja seurueeseen kuului vain yksi nainen, joka näytti viiden miehen äidiltä, tosin hän näytti surulliselta ja ikäistään vanhemmalta. Vanhin mies oli ilmeisesti naisen aviomies, koska nainen nojautui tähän ja mies piteli naista suojelevan oloisena. Miehet muistuttivat toisiansa, vaikka oli heissä eroavaisuuksiakin. Vanhimmalla veljeksistä oli torahammas ja raadeltu naama, ehkä joku koira oli tehnyt sen, toisella taas palovammoja ympäri naamaa ja käsiä, kolmannesta huokui tärkeilevyys ja neljänneltä puuttui toinen korva ja hän näytti olevansa eksyksissä.
Emily tunsi yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan, ehkä syynä olivat punaiset hiukset, mutta ehkä se oli jotain muuta. Seurueen viimeinen jäsen oli kaikista salamyhkäisimmän oloinen, hän vilkuili koko ajan ympärilleen ja oli varuillaan. Hän huomasi myös Emilyn ja katsoi tätä pitkään, kunnes Emily itse ryntäsi sisälle jättäen kummallisen perheen ulos.

"Ron, mikä hätänä?" Ruskeahiuksinen nainen tuli heitä vastaan, kun he olivat päässeet sisälle ja huomasi aviomiehensä ilmeen, joka oli kuin aaveen nähnyt.
"Ei tässä mitään. Kerron myöhemmin", Ron suikkasi suudelman vaimollensa. "Harry?"
Kysymykselle oli monta tarkoitusta, se kysyi ensin oliko tämä kunnossa ja missä tämä oli. Hermione oli tullut aviomiestään ennemmin tarkistamaan Harryn mielialan ja kunnon. He kaikki muistivat Harryn epätoivoiset etsinnät, kun Ginny oli kadonnut ja sen jälkeisen masennuksen, joka hänellä oli ilmeisesti vieläkin, mutta joka tuli esille enää harvoin. Harry murtui, kun etsinnät lopetettiin ja Ginny todettiin kadonneeksi tai jopa kuolleeksi. Harry muuttui huonoon suuntaa, eikä näyttänyt sen paremmalta nytkään, kun asteli portaita alas vieraittensa luo.
Harryn surkeuden voitti kuitenkin George, joka ei ollut lainkaan toipunut Fredin kuolemasta, vaikka siitä oli jo yli kaksi vuotta. George oli laihtunut ja hänen iloisen olemuksensa tilalle oli tullut mustanpuhuva ja sureva George. Hermionen mielestä kummatkin olisivat tarvinneet jästien terapiaa, koska velhomaailmassa ei ollut kallonkutistajaa, joka olisi osannut auttaa heitä astumaan edes yhden askeleen elämässään eteenpäin.
Lunan ja Nevillen tullessa muut istuivat olohuoneessa keskustelemassa niitä näitä. Vaikka olohuone ei ollutkaan kolkko, se oli silti pysähtynyt. Harry ei ollut ostanut vuoden kuluessa mitään uutta, vaan kaikki, mitä huoneessa oli, oli hänen ja Ginnyn yhdessä valitsemia tavaroita, mutta huone näytti tyhjältä. Takanpäällä oli ainoastaan kaksi kuvaa. Ensimmäisessä kuvassa James ja Lily ja toisessa kuvassa Ginny ja Harry, jotka hymyilivät onnellisina ja rakastuneina.
Keskustelu oli vaitonaista, Luna ja Neville ylläpitivät sitä puhumalla niitä näitä, kun Weasleyn perhe oli vaitonainen. Arthur ja Molly ottivat osaa keskusteluun aina välillä, mutta muuten kaikki olivat hiljaa. Hermione ja Ron istuivat hieman erillään muista, jottei heidän keskusteluunsa olisi kiinnitetty huomiota.
"Se on totta. Minä näin hänet, hän seisoi tuon naapuritalon portailla, kun me tulimme, mutta hän ei tunnistanut meitä, muutenhan hän olisi tullut meidän luoksemme eikä kadonnut sisälle ennen kuin huomaisimme hänet", Ron pudisti päätään. "Minun oma siskoni ei tunnistanut minua."
"Oletko varma, että se oli Ginny? Hänhän saattoi vain näyttää Ginnyltä ja oli varmasti niin pimeääkin, että sinä olisit voinut erehtyä", Hermione huomautti ja jätti sanomatta muitakin faktoja. "Ginny on poissa, sinun ja Harryn täytyy vain alkaa uskoa siihen."
"Etkö sinä usko minua? Etkö usko, etten tunnistaisi omaa sisartani? Hän näytti samalta kuin vuosi sitten", Ronin ääni kohosi ja herätti muiden huomion heihin, mutta Oljo onneksi pelasti heidät.
"Pöytä on katettu", se ilmoitti ja kumarsi syvään Harrylle, joka istui takan edessä isossa nojatuolissa.
"Kiitos, Oljo. Seuratkaa minua", Harry käyttäytyi kuin kunnon isäntä, mutta hänen silmistään paistoi suru, jota muut eivät nähneet oman surunsa läpi.
"Ei sanaakaan", Hermione sihahti Ronille heidän kävellessään ruokasaliin.

"Sinä tulit takaisin", John huomautti lehtensä takaa, kun Emily tuli keittiöön, joka oli suoraan sisustuslehtien sivuilta.
"En sinun tähtesi, minulla ei ollut muuta paikkaa mihin mennä, eihän minulla ole sukulaisia", Emily sihahti. Hän tiesi Johnin pelkäävän sitä päivää, jolloin hänen muistinsa palautuisi. Se saattaisi erottaa heidät, mutta he olivat jo eroamassa, joten sillä ei ollut enää väliä. " Ei minulla ole kuin välähdykset, joissa on asioita, mitä sinä et koskaan uskoisi. Ja ne ovat ainoa side menneisyyteeni. Sinä käsket luopumaan niistä. Onko se oikein?"
Hän melkein huusi ja pidätteli itkuansa. Hän ei halunnut näyttää heikolta Johnin silmissä, ei nyt eikä enää koskaan. Oli ollut aika, jolloin John oli tukenut häntä, mutta nyt se aika oli ohi. Hän ei halunnut enää sitä.
"Emily-kulta, rauhoitu", John oli nousemassa tuolistaan. "Olen pahoillani, jos olen aiheuttanut sinulle mielipahaa."
"Pahoillasi!? Se ei riitä. Sinä käsket minua luopumaan menneestä ja jatkaa eteenpäin. Miten voin jatkaa, jos en tiedä edes oikeaa nimeäni? Voin vastata, en mitenkään. Kyse on minun elämästäni, johon sinä et kuulunut. Sinä et voi luopua minusta. Olemme täydellinen pari kaikkien mielestä ja sinä haluat olla täydellinen, hinnalla millä hyvänsä." Emilyn äänestä kuulsi katkeruus. "Esittelit minulle vanhemmillesi, mutta entä minun vanhempani? He eivät hylänneet minua, minä hylkäsin heidät tavallani. He ovat varmaan olleet surun murtamia, kun minä katosin. Sinulla sentään on vanhemmat, vaikka he eivät välitäkään sinusta. Minä tiedän sen minkä sinäkin, minä en kuulu tänne, en ole koskaan kuulunut."
"Kyllä sinä tänne kuulut, minne muualle sitten? Minä rakastan sinua ja sinä rakastat minua", John yritti pitää tilanteen käsissään.
"Siinäpä se, minä en kuulu tänne, minä en rakasta sinua, vaikka sinä rakastaisit minua. Sinä pelastit minut, sain töitä sinun avullasi, asunnon ja uudet ystävät, joista en kuitenkaan pitänyt. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa, se ei ole rakkautta. Olen kanssasi vain, koska tunnen olevani sen sinulle velkaa", Emilyn ääni värisi uhkaavasti ja silmät olivat vuotamispisteessä, kunnes… Kunnes tuli uusi välähdys, välähdys jossa hän suuteli mustahiuksista poikaa, jolla oli vihreät silmät ja salaman muotoinen arpi otsassaan. Emily muisti rakastaneensa poikaa salaa koulussa, kunnes tämä oli huomannut hänet, mutta kuinka kauan siitä oli? Sitä hän ei muistanut.
"Sinun on parasta lähteä, tästä ei tule mitään. Me olemme liian erilaisia", Emily sanoi painavan sanansa. "Mene vanhempiesi luokse ainakin täksi yöksi, voit hakea tavarasi huomenna."
John katsoi häntä suu auki, mutta heidän välillään ei ollut enää mitään sanottavaa. Emily tiesi, että eroamalla Johnista, hän astui askeleen lähemmäs omaa perhettänsä, ilman sitä askelta hän vain loittonisi heistä. John ei yksinkertaisesti kuulunut hänen elämäänsä, vaikka hän ei tiennyt mikä hänen elämänsä oli.
"Mene. Sinä saat tämän talon, kunhan löydän oman asunnon", Emily hoputti.
"Voit olla täällä niin kauan kuin haluat, minä en sitä tarvitse", John nousi ja otti takkinsa. " Tulen huomenna hakemaan tavarani."
Emilyn sisällä kuohusi, hän oli vihdoin eronnut Johnista ja hän oli ehkä nähnyt perheensä menevän taloon numeroon 12, mutta ehkä se ei ollut hänen perheensä. Välähdyksissä oli aina ollut kuusi normaalin näköistä poikaa, mutta hän oli nähnyt vain viisi miestä, jotka kaikki olivat kärsineet. Ja sen lisäksi ongelmana oli se talo, hän halusi tietää, miten tuo talo liittyi häneen, ehkä se oli avain hänen muistinsa palautumiseen. Vai paljastuisiko sen takaa lisää ovia, joihin hänen pitäisi etsiä avaimet?