2.luku

Noin viikko myöhemmin
Harrylla oli kiire. Hän oli nukkunut liian myöhään ja kaikki hänen kirjansa olivat siellä, missä niiden ei pitänyt olla. Maanantait olivat aina olleet yhtä tuskaa. Viikonlopun jälkeen hän oli haluton menemään Auroriopistolle, mutta joka kerta hän pakotti itsensä, Ginnyn tähden. Aurorina hän voisi etsiä tätä itsenäisesti, mutta valmistumiseen menisi vielä kauan aikaa.
Harry ryntäsi alakertaan. Päivän ensimmäinen luento alkaisi kello 10 ja kello oli jo 9. Hän ei tajunnut, miksei Oljo ollut herättänyt häntä. Hän ei ehtisi syömään, vaikka Oljo kuinka maanittelisi. Hänellä oli kiire.
"Isännän on syötävä jotain, muuten Oljosta tulee Malfoyn perheen kotitonttu", se riiputti surullisena päätään tarjottimen yllä, jota se kantoi käsissään. Tarjottimen, jonka päällä oli paahtoleipää, marmeladia, kurpitsamehua ja muroja. Harry ei voinut kieltäytyäkään ruuasta, kun Oljo näytti niin surulliselta. Se oli huolehtinut Harrysta, kun Ginny oli kadonnut, se ei ollut antanut Harryn nääntyä tai haista kuin rankkitynnyri. Se oli pakottanut Harryn syömään ruokansa ja menemään pesulle, Harry oli tajunnut silloin, että Oljo todella välitti hänestä.
Harry siis taipui jälleen kerran Oljon tahtoon, istui keittiön pöydän ääreen ja söi aamiaisensa niin nopeasti kuin mahdollista, muistamatta kysyä, miksei tämä ollut herättänyt häntä, kun ryntäsi ulos.

Emily oli viikon aikana pikku hiljaa alkanut livetä maailman rytmistä. Hän oli eronnut töistä ja Johnista. Hänen ystävänsäkin olivat olleet Johnin ystäviä, joten heistä viis. talokin oli Johnin, Emily vain asui siellä. Hän nautti vapaudestaan, yksinolostaan, pistämättä tikkua ristiin etsintöjensä hyväksi. Talo numero 12 oli jätetty rauhaan, hän vain vaelteli Johnin talossa, jonka huoneet olivat tyhjiä, koska hän ei tarvinnut kuin välttämättömimmät tavarat.
Parasta hänen ja Johnin erossa oli ollut, että välähdyksiä oli alkanut tulla entistä enemmän. Mutta vaikka niitä tuli enemmän kuin ennen, niissä ei ollut järkeä. Ne olivat yhtä sekasotkua. Hän heittelemässä jotain päin toisten ovia, heiluttelemassa puutikkua ja lausumassa ihmeellisiä lauseita. Mustahiuksinen mies, punahiuksinen mies, joka ilmeisesti oli hänen veljensä ja ruskeahiuksinen nainen esiintyivät hänen välähdyksissään useasti ja he olivat niissä yhdessä, joskus harvoin joku heistä oli yksinään. Emilyä ärsytti, koska hän ei muistanut heidän nimiään, hän halusi tietää ne, palavasti.
Hän oli yrittänyt katsella joka päivä ikkunasta, jos sattuisi näkemään punahiuksiset ihmiset uudestaan menemässä taloon numero 12, mutta hän oli jo luopumassa toivosta, ehkä he olivat olleet vain käymässä jostain todella kaukaa. Muutamana päivänä hän oli jopa kytännyt, että tulisivatko he, mutta ei, he eivät olleet tulleet. Hän oli soittanut töihinsä ja ilmoittanut eroavansa. Hän oli ajatellut voivansa keskittyä muistinsa etsimiseen, mutta hän oli vain lorvaillut. Lorvaileminen oli tuntunut aluksi ihanalta, mutta nyt hän vain tuijotti ikkunasta ulos tai harhaili melkein tyhjässä asunnossaan, joka ei edes ollut hänen. Hänen olisi ryhdistäydyttävä.
Ennen kuin itse huomasi, hän oli heittänyt takin päällensä ja oli ulkona. Hän tajusi kaivanneensa raitista ilmaa ja ajatuksissaan törmäsi mieheen, joka juoksi talosta numero 12. Miehen sylissä olleet kirjat tippuivat ja Emily keskittyi ensin niihin, ennen kuin katsoi, keneen oli törmännyt. Mies kumartui nostamaan kirjansa ilman, että katsoi häneen päin.
"Anteeksi, mutta voinko auttaa?" Emily kysyi kohteliaasti ja sai miehen jännittymään ja kääntämään katseensa häneen.
Vihreät silmät tuijottivat häntä epäuskoisina ja mustat hiukset olivat sekaisin. Emily tunnisti miehen välähdyksistään, mutta ei muistanut hänen nimeään ja ilmeestä päätellen mies tunsi hänet, koska tiputti kirjansa uudestaan maahan.
"Ginny", mies kuiskasi ja katosi Emilyn silmien edessä.
"Ginny", Emily maistoi nimeä huulillaan. Mies oli kutsunut häntä Ginnyksi. Oliko se hänen lempinimensä vai oikea nimi? Se tuntui samaan aikaan omalta, mutta myös vieraalta. Se oli nimi, jolla mies oli kutsunut häntä, mutta nimikin avasi vain yhden oven, jonka takaa paljastuisi muita ovia. Tulisi kestämään kauan, ennen kuin hän saisi avattua ne kaikki.
Emily tai Ginny huokaisi syvään, kävely jäisi tältä päivältä. Hän nosti kirjat, jotka mies oli unohtanut ja käveli asuntoonsa lukeakseen ne. Toivottavasti niissä ei ollut mitään henkilökohtaista.

"Harry", Ron herätti hänet horroksesta, jossa Harry oli ollut koko päivän, kun he kävelivät poispäin Auroriopistolta.
Ron oli huolissaan ystävästään, tämä oli koko päivän ollut ajatuksissaan, eikä ollut keskittynyt luentoihin ollenkaan. Harrylla ei ollut edes kaikkia kirjojakaan mukana ja se oli kummallista. Yleensä Ron oli se, jolla oli kirjat jääneet kotiin, ei Harry. Harrysta oli tullut pikkutarkka tavaroidensa suhteen Ginnyn katoamisen jälkeen ja päivän alussa hän oli kuin aaveen nähnyt, mutta se ilme oli haihtunut päivän kuluessa.
"Mitä?" Harry kysyi hieman hämmästyneenä.
"Oletko kunnossa? Olet ollut koko päivän poissa tästä maailmasta", Ron huomautti.
"Ei minulla mikään ole", Harry valehteli ystävälleen. Hän oli koko päivän miettinyt, oliko tyttö ollut Ginny. Hän saattoi olla vain jästi, joka näytti Ginnyltä, hänen Ginnyltään. Nainen ei ollut edes tunnistanut häntä ja sen takia hän ei halunnut kertoa Ronille huolistaan, ettei herättäisi turhaa toivoa. Oikeasti hän suojeli itseään, hän oli vain kaikkoontunut ja jättänyt muutaman kirjan maahan selvitäkseen säikähdyksestä, jonka naisen näkeminen oli aiheuttanut. Hän ei kestäisi uutta katoamista, uutta toivonpilkahdusta, joka sitten otettaisiin pois.
"Olenhan maininnut, että me olemme erittäin pahoillamme siitä lauantaisesta, kun lähdimme niin aikaisin?" Ron viritti heidän välilleen keskustelua, ikään kuin pehmitti laskua, ennen kuin hän kertoisi Ginnystä.
"Sinulla ja Hermionella oli kiire, ymmärrän sen ja huomasin sen. Supisitte koko aterian ajan jotain toistenne korvaan", Harry virnisti ja yllätti Ronin, se vaikutti väkinäiseltä, mutta oli edistystä, että Harry sentään hymyili. Sitä ei ollut tapahtunut yli vuoteen. Ron päätti jättää kertomatta asiansa, se olisi saattanut vain masentaa Harryn taas moneksi kuukaudeksi, ei hän ei voisi tehdä sitä. Ron tiesi, että he kaikki muistuttivat Harrya Ginnystä ja onnellisimmista ajoista, olihan Harry yhtenä iltana, kun oli kumonnut aika monta tuliviskiä, paljastanut sen. Harry ikävöi ja kaipasi Ginnyä yli kaiken, enemmän kuin muut, koska Ginny oli saanut Harryn onnelliseksi Tylypahkan jälkeen. Ei hän raaskisi kertoa, että Harryn suloinen Ginny saattoi asua hänen naapurissaan.
Ron oli tullut siihen tulokseen, että Ginny oli jättänyt heidät tai sitten hänet olisi kidnapattu, mutta mitään vaatimuksia ei ollut tullut. Ginnyllä ei ollut mitään tavaroitansa mukana, kun hän oli kadonnut. Taikasauva, velhonvaatteet, kaikki olivat löytyneet Kalmanhanaukiolta, siististi viikattuina makuuhuoneen tuolille, ainoastaan muutama jästivaate puuttui.
Ron muisti myös, kuinka Harry oli etsinyt rakastaan kaikkialta jästien maailmasta, kun se seikka oli käynyt ilmi, mutta missään ei oltu kuultu Ginny Weasleystä. Se oli kirpaissut Ronia, kun hän oli nähnyt Harryn ahdingon ja kaipasi itsekin siskoaan. Vielä enemmän kirpaisi, kun kaikki menettivät toivonsa, viimeisenä Harry, mutta Harry menetti myös elämänsä ja hänen mielensä sulkeutui Ronilta ja Harry lipesi muiden ulottumattomiin.
Harryn ruumis kuihtui, mutta palautui pian, Oljon ruokien ansiosta, mutta hän sulkeutui entistä enemmän mielensä syövereihin, kun häntä yritti lähestyä ja torjui kaikki. Kukaan ei yrittänyt edes enää ymmärtää häntä.
"Mutta antaa olla. Nähdään", Ron keskeytti ajatuksensa ja kaikkoontui.
"Nähdään", Harry sanoi hieman myöhässä ja erittäin hiljaisella äänellä. Oli aika palata tyhjään taloon.

Hermione oli miettinyt viikon, ennen kuin oli päättänyt asiansa. Hän halusi nähdä omin silmin sen, minkä Ronkin oli nähnyt, varmistaa että se todella oli totta, mutta Hermione pelkäsi koputtaa oveen, jos se olisikin Ginny, hän ei tiennyt miten suhtautuisi siihen.
Hänen kätensä oli jo valmiina koputtamaan ovea, mutta hän epäröi. Entä jos nainen ei olisikaan Ginny? Mitä hän keksisi tekosyyksi, jos nainen kysyisi hänen asiaansa, mutta ennen kuin hän ehti koputtaa oveen, ovi avautui ja Hermione katsoi suoraan todellista ihmistä silmiin.
"Ginny, se todella olet sinä", kyyneleet nousivat hänen silmiin, kun hän halasi naista, josta ei voinut erehtyä ja huokaisi helpotuksesta. Harry saisi vihdoin elämänsä raiteilleen, eikä muidenkaan tarvitsisi murehtia hänen puolestaan.
"Olet jo toinen ihminen, joka kutsuu minua Ginnyksi. Enkä minä ole tiennyt teidän kummankaan nimiä, saati tuntenut teitä", Ginnyn näköinen nainen vastasi Ginnyn äänellä, kun työnsi hänet pois. "Mutta toki voit kutsua minua Ginnyksi. Tule sisään."
Hermione astui varovaisena Ginnyn kotiin. Ginny ei näyttänyt mitään tunnistamisen merkkejä ja oli sen jo myös ilmaissut.
"Haluatko teetä?" Ginny viittoili häntä tulemaan peremmälle ja näki Hermionen miettivän katseen. "Voin selittää sitten. Minulla ei valitettavasti ole kuin pussiteetä, mutta kaipa se kelpaa?"
"Ei kiitos, en halua mitään", Hermione katseli ympärilleen.
Eteisestä, missä hän seisoi, lähti portaat yläkertaan ja neljä ovea alakerrassa oleviin huoneisiin. Talo oli tyhjänoloinen, ei koriste-esineitä, seinät olivat valkoiset, mikä vielä lisäsi tyhjyyttä, eikä lattialla ollut mattoja. Kaikki ovet olivat sepposen selällään ja niiden takaa näki tyhjiin huoneisiin, joissa ei ollut melkein ollenkaan huonekaluja.
Ginny itse meni keittiöön ja Hermione seurasi perässä. Keittiön seinät olivat punaiset ja siellä oli jästien kodinhoitokoneita, jollaisia Hermionen vanhemmillakin oli ja erilaisia tasoja.
"Voit kyllä istua", Ginny viittoili tuoliin. "Oletko varma, ettet halua mitään?"
Hermionelle tuli mieleen Ginnyn touhuilusta Molly ja se, kuinka äiti ja tytär muistuttivat vanhemmiten toisiaan.
"Tunnetko sinä minut?" Ginny kysyi suoran kysymyksen, kun hän istuutui Hermionen eteen keltaiseksi maalatulle tuolille, lopettaen touhunsa.
"Tunnen, olet Ginerva Weasley. Etkö muista minua?" Hermione kysyi varovaisesti.
"En, en muista mitään, mitä tapahtui yli vuosi sitten", Ginny pudisti päätään. "Noin vuosi sitten kaaduin ja löin pääni asfalttiin, kun kävelin päin valopylvästä. Heräsin sairaalasta kolmen päivän kuluttua muistini menettäneenä. Minulle annettiin nimeksi Emily. John sen oikeastaan antoi. Hän etsi minulle myös asunnon ja työn."
"Kuka on John?" Hermione keskeytti Ginnyn kertomuksen.
"John oli lääkärikokelas, kun löysi minut tai sattui paikalle, kun löin pääni. Hän oli todella kultainen ihminen. Tutustutti minut uusiin ihmisiin ja rakastui minuun siinä samalla, mutta minä en rakastunut häneen", Ginny hymyili haikeana. " Sain uuden elämän, johon en kuitenkaan sopinut, se oli liian muodollista elämää minulle."
"Kuinka paljon muistat vanhasta elämästäsi? Vai muistatko mitään?" Hermione tiedosteli varovaisena.
"En paljon, vain välähdyksenomaisia kuvia tai videoita, joissa on ihmisiä, joiden nimiä en muista. Sinäkin olet niissä. Sitten minulla on myös harhanäkyjä, joihin John ei uskonut", Ginny kasvoille levisi irvistys ja outo tuijotus silmiin. "Hän ei koskaan uskonut mitään, mitä kerroin, sen takia erosimme ja osittain siksi, että en rakastanut häntä."
"Eli John oli poikaystäväsi", Hermione varmisti.
"Kyllä, saanko nyt kertoa tarinani loppuun asti?" Ginny kysyi.
"Toki."
Itse tarina oli kerrottu nopeasti, mutta Hermione keskeytti sen aina välillä ja sai Ginnyn ärtyneeksi. Hän olisi halunnut kertoa rauhassa ilman keskeytyksiä, jotta nainen, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt, saisi kokonaiskuvan, mutta ei. Nainen oli kuin poliisi, joka tiukkasi joka ikisen yksityiskohdan irti hänestä.
"Tuli mieleen, en tiedä vieläkään nimeäsi", Ginny huomautti.
"Ai anteeksi, Hermione Weasley, veljesi vaimo", Hermione esittäytyi. "Taitaa olla minun vuoroni kertoa sinulle vai haluatko itse muistaa?"
"Kerro ainakin faktat", Ginny huokaisi.
"Kokonimesi on Ginerva Molly Weasley, äitisi nimi on Molly ja isäsi Arthur, olet kuopus ja sinulla on kuusi veljeä, joista yksi on kuollut. Asut Kotikolossa ja seurustelit Harryn kanssa ennen kuin katosit. Opiskelit Tylypahkassa", Hermionen kertomat faktat palauttivat asioita Ginnyn mieleen, mutteivät kaikkea.
Kuka oli Harry? Mikä oli Tylypahka? Kuka oli kuollut? Kysymyksiä tulvi hänen mieleensä.
"Mikä Tylypahka?"
"Koulusi, olet noita, Ginny. Luulin, että muistaisit" Hermione kertoi mahdollisimman hellästi, mutta se oli silti isku vasten kasvoja.