3.luku

Hermione oli kertonut vain pakolliset tiedot Ginnylle. Enempää hän ei voinut tehdä, mutta häntä suretti Ginnyn puolesta se, mitä hänelle oli tapahtunut. Oli varmaan ollut kauheaa elää vuosi jästimaailmassa, erossa maailmasta, jossa oli asunut koko elämänsä. Ehkä muistinmenetys oli tehnyt siitä helpompaa.

Jästimaailman tapahtumat eivät enää liittyneet Hermioneen, hän oli irronnut sieltä kokonaan. Ainoastaan hänen vanhempansa liittivät hänet jästimaailmaan, mutta sekään side ei ollut enää vahva. He eivät olleet enää niin läheisiä kuin he olivat joskus olleet. Hänen isänsä ei saattanut häntä alttarille, kun hän meni naimisiin, koska hänen vanhempansa olivat olleet lomalla ystäviensä kanssa. Hänen vanhat ystävänsä elivät enää hänen unissaan, eivät missään muualla.

Ginny oli ollut pienoisessa shokissa, kun hän oli kertonut tälle faktoja Ginnyn omasta, kesken jääneestä elämästä. Shokki kuitenkin katosi mitä pitemmälle Hermione kertoi ja sitä varmempi Hermione oli, että Ginnyn muisti palautuisi vielä ja että tämä palaisi taikamaailmaan.

Flashback
"Minun nimeni on siis Ginerva "Ginny" Molly Weasley ja minä opiskelin Tylypahkassa. Selvä, minun nimeni ei enää ole Emily", hän pudisti päätään surullisena.
"Älä huoli, kyllä sinä pärjäät", Hermione lohdutteli. "Ja muistisi saadaan varmaan jollain loitsulla takaisin tai sitten se palautuu normaalisti takaisin, kun pääset takaisin perheesi luo."
"Onko muistin palautuminen hyvä asia? Entä ne kaikki huonot muistot? Kyllä, saan perheeni takaisin, muta entä jos he eivät enää kaipaa minua takaisin, mitä minä sitten teen?" Ginny kysyi huolestuneena.
"He kaipaavat sinua. He olivat surun murtamia katoamisesi jälkeen. Luota minuun, he kaipaavat sinua valtavasti, minä tiedän sen."
Flashback end

Hermione hymähti itseksensä ja sai ikäviä katseita ympäriltä istuviltaan muilta opiskelijoita. He kaikki olivat jonkin sortin hikipinkoja ja jos rauhaa vähänkään häirittiin, he vaiensivat rettelöitsijän tiukoilla katseillaan. Hermione ei pitänyt siitä, se oli jollain lailla hieman epämukavaa.

Ginny oli koko aamun ja osan päivästään kerännyt rohkeutta mennäkseen palauttamaan kirjat Harrylle, jotka tämä oli pudottanut. Kansien kuvat liikkuivat, kun hän otti ne käsiinsä. Ginny oli kieltämättä ihmetellyt niitä aluksi, mutta Hermionen tarina oli saanut kaiken tuntumaan niin järkevältä. Hän silmäili kirjoja, jotka olivat syyttävän näköisinä puhelinpöydällä. Päätös oli valmis hetkessä, hän nappasi kirjat ja takkinsa ja ryntäsi ulos.

12:n ovi seisoi uhkaavasti hänen edessään ja hänen kätensä oli valmiina koputtamaan sitä, hän voisi vielä perääntyä. Mitä menettävää hänellä olisi? Kaikki, pieni sisäinen ääni muistutti. Mitä hän nyt epäröisi. Jostakin kuului napakka koputus, ennen kuin hän tajusi itse tehneensä sen.

Oven takaa kuului pienten askeleitten ääni.
"Isäntä ei sanonut Oljolle odottavansa vieraita", oven takana jupistiin, hetkeä ennen kuin ovi aukesi.

Oviaukossa seisoi vanha ja ruma olento. Isot korvat näyttivät liian suurilta ja astiapyyhe, joka sillä oli lanteilla, oli likainen ja hieman kulunut. Ne saivat aikaan välähdyksiä, mutta medaljonki, joka riippui olennon kaulasta, veti kaiken huomion puoleensa. Ginny ei tunnistanut olentoa, hän ei edes tiennyt mikä se oli, mutta nähtävästi olento tunnisti hänet.

"Ginny-neiti, olkaa hyvä ja käykää peremmälle. Oljo käy ilmoittamassa neidin tulosta isännälle", olento kumarsi syvään ja Ginny astui sisään samalla, kun olento katosi talon syövereihin.
"Isännälle on vieras, joka odottaa isäntää eteishallissa. Ohjaako Oljo vieraan olohuoneeseen?" Oljo ilmaantui Harryn huoneeseen koputtamatta oveen.
"Minä en odota ketään. Ei kai se vain ole Molly tai Hermione?" Harry puhui tutkielmansa takaa.
"Oljo siis ohjaa vieraan olohuoneeseen?" Oljo ei vastannut kysymykseen.
"Kyllä. Sano, että tulen pian", Harry nousi ja henkäisi syvään.

"Isäntä tulee pian", Oljo ilmestyi takaisin Ginnyn luo, joka tuijotti tyhjää kohtaa aulan seinässä. Ja hän muisti kuolaavan, mustan naisen, joka oli ollut erittäin vastenmielinen, Siriuksen äiti. Miten äänet oli saatu pois seinältä?
"Ja hän pyysi teitä odottamaan olohuoneessa", Oljo jatkoi, eikä sillä ollut aikomustakaan saattaa Ginnyä sinne. "Kai Ginny-neiti osaa sinne?"
Olento ei odottanut vastausta, vaan katosi aulasta keittiön suuntaan ja jätti Ginnyn selviytymään oman muistinsa mukaisesti olohuoneeseen.
Ginny luotti vaistoihinsa ja käveli portaat ylös ja sieltä vasemmalle. Talo vaikutti nyt paljon iloisemmalta kuin monta vuotta sitten, kotitonttujen päät oli poistettu ja seinien väri oli paljon parempi kuin ennen.

Olohuoneeseen astuessaan Ginny alkoi muistaa talossa tapahtuneita tapahtumia, mutta silti olohuone häikäisi hänet. Mikään ei ollut muuttunut, kaikki tavarat, jotka he olivat Harryn kanssa ostaneet, olivat vanhoilla paikoillaan, eikä uusia tavaroita ollut tullut. Kirjahylly oli täynnä valokuvia, jotka vetivät häntä puoleensa.
Hän näki osassa itsensä hymyilemässä, syleilemässä, halaamassa eri ihmisiä. Hän näki itsensä liikkumassa joka kuvassa, yhä uudelleen ja uudelleen hän suuteli mustahiuksista miestä, yhä uudelleen ja uudelleen hän halasi Hermionea, mutta se ei tuntunut enää oudolta, ei nyt, kun hän tiesi kuka oli.

Hän näki itsensä perheensä keskellä, mekossa, jota hän ei enää ikinä pukisi päälleen. Kaikki näyttivät onnellisilta. Hänen veljensä ja Fleur, jotka olivat menneet naimisiin tuolloin, Fred ja George, joilla näytti olevan kepposet mielessään, Ron Harryn ja Hermionen kanssa, hänen vanhempansa ja niin monet muut ihmiset, joita hän ei ollut nähnyt yli vuoteen.
Hän tunsi muistinsa palautuvan, muta vain osittain. Jotkut asiat jäivät edelleen hämärän peittoon, mutta ei sen väliä. Tärkeintä oli, että hän oli palannut omiensa pariin.

Ginny siirsi katseensa toiseen kuvaan, jossa oli kolmihenkinen perhe, punahiuksinen nainen, mustahiuksinen mies ja mustahiuksinen vauva. Hekin näyttivät onnellisilta, mutta miksi tuo onnellinen perhe särkyi?

"Pidätkö niistä?"
Harry oli katsellut punaisia hiuksia jo jonkun aikaa ja ihaillut niitä, kun ne heiluivat puolelta toiselle naisen kääntäessä päätään katsellessaan valokuvia. Hän todellakin oli Ginny ja siitä Harry oli iloinen. Ginny oli palannut, hänen Ginnynsä oli palannut takaisin. Kadonnut Ginny oli vihdoin löytynyt.

"Ne ovat kuvia, joissa minäkin olen mukana, se tekee niistä kiinnostavia", Ginny ei säpsähtänyt tai edes kääntynyt Harryyn päin. "Sinä olit pienenä todella suloinen."
Ginny kääntyi ja Harry näki hänen kasvonsa, joita oli niin kaivannut.
"Sinä et aio kadota tällä kertaa?" Ginny kysyi ilkikurisesti hymyillen. "Minä toin kirjasi takaisin."

Pelkästään Harryn näkeminen palautti Ginnylle mieleen tämän nimen ja paljon muistoja, jotka kaikki vilahtivat hänen mielessään niin nopeasti, ettei hän saanut niistä mitään selkeää kuvaa.
"Kiitos, tarvitsen niitä huomenna", Harry otti epäröivän askeleen kohti Ginnyä. Hän oli kyllä onnellinen, että tämä oli vihdoin palannut, mutta hän oli liian monesti kuvitellut sen tapahtuvan, ettei enää osannut suhtautua Ginnyn paluuseen luontevasti. Hän ei edes saanut sanaa suustaan ja hän tunsi muutoksen heidän välillänsä. Ginny oli jatkanut elämäänsä, toisin kuin hän, hänen elämänsä oli sisäisesti pysähtynyt.

"Oljo keitti teetä", Oljo tuli olohuoneeseen ja rikkoi jännitteen Harryn ja Ginnyn väliltä. "Tuoko Oljo sen tänne?"
"Kyllä, kiitos, Oljo, se oli ystävällisesti tehty", Ginny nyökkäsi Oljolle.
"Se todella olet sinä", Harry astui nyt aivan Ginnyn eteen. "Se todella olet sinä."
Harry siveli Ginny poskea ja hymyili.

"Krhöm. Voisimmeko istua?" Ginny tunsi olonsa hieman epämukavaksi, kun Harry oli tullut niin lähelle, hän ei vielä muistanut tätä kunnolla, jotta olisi voinut käyttäytyä luontevasti.
"Tietenkin", Harry havahtui transsistaan ja ohjasi Ginnyn tämän lempituoliin.
Ginny muisti nojatuolinsa heti, kun istuutui siihen. Se ei ollut muuttunut yhtään. Se oli vieläkin sopivan pehmeä ja mukavan tuntuinen, hänen täydellinen nojatuolinsa, johon voisi käpertyä lukemaan kirjaa pimeinä talvi-iltoina tai jossa aamulla voisi lämmitellä varpaitaan takan ääressä.

"Kuka on sisustanut tämän huoneen?" Ginny kysyi varovaisena, kun oli hetken mittaillut huonetta nojatuolista käsin.
"Sinä, etkö muista? Huonekalujen ja mattojen valitsemiseen kului monta päivää, ennen kuin löysit mieleisesi kokonaisuuden", Harry istuutui tuoliin Ginnyä vastapäätä.
"En, lääkäri diagnosoi minulla olevan tilapäinen muistinmenetys, kun ilmeisesti törmäsin ensin lyhtypylvääseen tai vesipostiin, en ole varma ja kaaduin siitä sitten maahan ja löin pääni asfalttiin, jonka tähden sain aivotärähdyksen ja muistinmenetyksen", Ginny tuijotti poissa olevasti liekkejä, jotka tanssivat takassa.

"Eli muistinmenetyksen takia olit vuoden poissa?" Harry varmisti.
"Kyllä, en muistanut kuka olin, enkä osoitettani, joten sairaalassa minusta tehtiin Emily ja John hankki minulle asunnon…" Ginny lopetti kesken kaiken, kun näki Harryn kysyvän ilmeen. "John vei minut sairaalaan, kun olin lyönyt pääni ja huolehti minusta."
"John on siis jästi?"
"Kyllä, mikä on jästi? Kutsuin Johnia erään riitamme päätteeksi jästiksi ja hän ei pitänyt sanaa ollenkaan loukkaavana", Ginny muisteli.
"Jästi on ei-taikova-ihminen, kyllä sinä muistat nimitykset aikanaan, minä autan sinua", Harry selitti.

"Oljo toi teetä ja teeleipiä. Mihin Oljo laittaa ne?" Oljon ääni sai Ginny lopettamaan liekkien tuijottamisen.
"Voit laittaa ne siihen sohvapöydälle", Harry osoitti seinän vieressä olevaa kaunista sohvapöytää, jolla oli kukkamaljakko. "Me saamme teen sieltä, kiitos."
Oljo laski tarjottimen sinne, minne Harry oli käskenyt, kumarsi syvään ja poistui.

"Johnin takia paluuni kesti niin pitkään, en halunnut luopua siitä turvasta, minkä hän minun epävakaaseen elämääni toi, mutta hän rakastui minuun ja kai pelkäsi minun välähdyksiäni, jotka olivat yhdyssiteeni menneisyyteeni ja teihin", Ginny jatkoi Oljon poistumisen jälkeen ja katsoi Harrya silmiin. Tämän kasvoista oli vaikea ottaa selkoa. Niissä näkyi iloa, surua, onnellisuutta ja vihaa, kaikki sekoittuneena yhteen. "Kaipasin takaisin, vaikkakin vain unissani ja alitajunnassani. Heräsin monena yönä peräkkäin huutaen sinun nimeäsi, vaikka en edes muistanut sitä."

"Me olimme huolissamme sinusta. Sinä katosit vain yhtäkkiä, jättäen kaiken jälkeesi. Jotkut olivat jo valmiita julistamaan sinut kuolleeksi tai murhatuksi, toiset sanoivat, että jäljelle jääneet kuolonsyöjät kidnappasivat sinut. Minä uskoin siihen, että olisit elossa ja etsin sinua, mutta ajan myötä jouduin lopettamaan, koska aika loppui kesken", Harryn kädet puristautuivat nyrkkiin kuin hän olisi ollut vihainen itselleen.
Ginny nousi tuolistaan ja käveli Harryn tuolin eteen ja polvistui siihen.
"Harry, se ei ollut sinun syytäsi", hän tarttui Harryn käsiin ja aukaisi ne. "Sinun olisi pitänyt jatkaa elämääsi."

"En pystynyt siihen, en ilman sinua, se olisi ollut mahdotonta. Jatkoin elämääni vain näennäisesti, mutta henkisesti junnasin paikoillani", Ginny aisti Harryn äänessä surun vivahteen. "Minä tarvitsin sinua, en voinut sille mitään. Olit elämäni aurinko."
"Ja minä olisin tarvinnut jonkun joka olisi ymmärtänyt minua. John ei koskaan uskonut tai ymmärtänyt minua. Hän vain auttoi minut jaloilleni, jotta voisin jatkaa ", Ginny piti pienen tauon ja mietti hetken. "Joskus minusta tuntui, että olin tavoittamaisillani jonkun, mutta sitten se heiveröinenkin yhteys katosi,"

He olivat kaunis näky. Punahiuksinen nainen polvillaan mustahiuksisen miehen edessä, joka oli painanut katseensa alas naiseen. Jos joku taitelija olisi sen nähnyt, siitä olisi heti maalattu taulu, mutta tuota hetkeä ei kukaan päässyt todistamaan, ei edes kotitonttu, joka tiskasi keittiössä.

"Minä voisin tappaa sen Johnin", Harry pilasi tunnelman.
"Etkä voisi, hän ei tehnyt mitään pahaa, pikemminkin auttoi. Hän löysi meidän yhteiseksi asunnoksemme Kalmanhanaukio 13", Ginny suuteli hetken mielijohteessa Harryn rystystä. "Kyllä, minä petin sinua hänen kanssaan, mutta en tahallani, enkä minä rakastanut Johnia, vaan koko sen ajan mitä olimme yhdessä, rakastin sinua, vaikka en tiedostanut sitä."

"Minä rakastin sinua", Harry pyyhkäisi hellästi punaisen hiuksen Ginnyn silmiltä pois ja laittoi sen korvan taakse. "Tuletko vaimokseni?"
"Harry…" Ginny jäi sanattomaksi. Kysymys oli selvästi yllättänyt hänet, eikä hän ollut odottanut mitään sellaista.

"Tiedän, että se on aika hämmentävä kysymys, mutta lupasin itselleni, että kun sinä palaat tai kun löydän sinut kysyn sitä ensimmäisenä asiana. Minun oli tarkoitus kosia jo viime vuonna, mutta katosit, enkä enää löytänyt sinua. Jäin paikoilleni syyttäen itseäni ensin hitaaksi, koska en ollut kysynyt aikaisemmin. Elin vain muistoissani ja kuvitelmissani, joissa kuvittelin ensin kosivani sinua ja sitten häämme ja lopulta minkälainen elämämme olisi ollut", Harry nosti katseensa ylös. "Odota pieni hetki."

Harry nousi ylös ja meni kirjahyllylle, kurotti ylimmälle hyllylle, ottaen sieltä jotain kämmenellensä. Sieltä palatessaan hän polvistui Ginnyn viereen ja avasi kämmenensä, jolla lepäsi kaunis sormus, jossa oli punainen kivi, avonaisessa rasiassaan.
"Mitä sinä sanot?" Harry kysyi.
"Minä.. mmmm… en tiedä… anna minulle hetki", Ginny katsoi ihmeissään sormusta.