4.luku

He olivat eläneet pari viikkoa hiljaiseloa ilman minkäänlaisia yhteyksiä ulkomaailmaan. Toki Harry oli käynyt luennoillansa, ettei mitään epäilyjä olisi herännyt, ja ettei kukaan olisi tullut käymään ja nähnyt Ginnyä. Omasta mielestään Ginny ei ollut vielä valmis tapaamaan ketään. Hän oli muuttanut kokonaan Harryn luo, lähettänyt Kalmanhanaukion 13 avaimet Johnille ja antanut itsensä unohtaa jästimaailman ja Emilyn. Hän oli totuttautunut vanhaan elämäänsä kaikessa rauhassa Harryn avulla. Hänen muistinsakin oli alkanut toimimaan, eikä hänellä enää ollut kuin pieniä mustia aukkoja, joiden Harry vakuutti täyttyvän, kunhan hän tapaisi perheensä. Hän ei luottanut siihen. Perheen kohtaamisesta oli tullut ylitsepääsemätön este yhden viikon aikana, kun hän oli yrittänyt valmistautua siihen.

"Haluaako Ginny-neiti aamiaisen kenties vuoteeseen, kun näin pitkään viipyy sängyssään ja antaa aamiaisen jäähtyä alakertaan?" Oljo koputti varovaisena Ginnyn makuuhuoneen oveen.
"Ei kiitos, minä tulen aivan heti. Onko Harry jo lähtenyt?" Ginny lopetti ajattelemisen ja nousi sängystään.
Vaikka he olivat Harryn kanssa lähentyneet, he olivat tehneet sen henkisellä tasolla jutteluiden ja muisteloiden muodossa. He eivät olleet vielä lähentyneet fyysisesti, eivätkä sen takia nukkuneet samassa huoneessa, eivät edes samassa kerroksessa.
Hän oli alkanut kaivata Harryn kosketusta, mutta tunsi kuitenkin, ettei ollut valmis, ei vielä. Se olisi turhan aikaista.

"Harry-herra lähti noin 3 minuuttia sitten", Oljo ilmoitti.
"Kiitos, Oljo", Ginny avasi makuuhuoneensa oven täysissä pukeissa ja sulki sen käytävälle astuttuaan. Hän oli ihastunut huoneeseen ensi silmäyksellä. Sen punaisiin seiniin ja korkeaan kattoon. Hän oli valinnut huoneen heti omakseen ja tehnyt siitä myös henkisesti omansa, eikä ollut päästänyt edes Oljoa siivoamaan sitä. Sen hän oli tehnyt itse.
Harryn antama sormus roikkui ketjussa hänen kaulallaan, muistuttamassa itsestään ja Harryn esittämästä kysymyksestä, johon hän ei vieläkään tiennyt vastausta.

Hän oli miettinyt, miettinyt ja miettinyt. Hän muistikuvansa itsestään ja Harrysta olivat jo jollakin lailla palautuneet kokonaan, mutta hän oli vieläkin epävarma. Joskus yöllä hän heräsi outoon tunteeseen, kun Harryn kädet eivät olleet hänen muistikuviensa mukaisesti hänen ympärillään, eikä Harry nukkunut hänen vieressään. Joskus hän hiipi Harryn huoneeseen ja katsoi kuinka tämän suttuiset hiukset olivat levällään tyynyllä ja Harryllä oli kasvoillaan levollinen ilme. Tuollaisina hetkinä hän harkitsi vakavasti myöntävää vastausta, mutta aamun tullessa hän oli edelleen yhtä epävarma, kuin oli ollut illalla laittaessaan nukkumaan. Ehkä he kuuluivat yhteen, mutta hän ei ollut varma rakastiko Harrya, kuten oli ennen rakastanut, mutta eikö kaipauskin liittynyt jotenkin rakkauteen. Harry oli hänen tukipylväänsä.

Harry oli ollut jo parin viikon aikana yllättävän hyvällä tuulella, kun oli käynyt luennoillansa. Kaikki olivat huomanneet sen, jopa vakiluennoitsijat, jotka olivat tottuneet näkemään Harryn synkkä ja keskittynyt ilme kasvoillan. Nykyään niillä loisti aina hymy, mutta kukaan ei käsittänyt mitä erikoista olisi voinut tapahtua. Oliko Harry viimeinkin unohtanut Ginnyn ja jatkanut elämäänsä?
Kukaan ei uskaltanut kysyä. Olihan hän sentään Harry Potter, poika-joka-elää, Valittu ja juhlittu sankari, eikä kukaan halunnut näyttää tyhmältä hänen edessään.

"Harry, odota!" Ron huusi, kun Harry oli jälleen kerran kiirehtimässä kotiin opiston kaksoisovista. Huuto sai Harryn pysähtymään. "Sinuakin olisi mukava nähdä, tiedäthän sen?"
"Tiedän", Harry vastasi ja kuuli äänessään pientä kärsimättömyyttä, mutta Ron ei sitä huomannut.
"Äiti käski minun pyytää sinut illalliselle lauantaina, kun hän ei ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Georgekin on kuulemma tulossa, kuten myös Charlie, Percy ja Bill Fleurin kanssa", Ron selitti hieman liian nopeaa ja hermostuneena. "Minä ja Hermione olemme siellä myös ja äiti on niistä jo aivan innoissaan. Joku yllätys kai."
"Totta kai", Harry ehti sanoa, kun Ron oli jo poissa.

Harrysta oli alkanut tuntua, että kaikki tuntuivat jotenkin välttelevän häntä nykyään. Oliko hän ollut todella niin masentavaa seuraa viimeisen vuoden aikana, ettei kukaan enää halunnut olla hänen lähellään tai he itsekin masentuisivat?
Hänen päänsä oli ollut sumua täynnä, kunnes Ginny oli tullut takaisin ja valo oli päässyt vihdoin sen sumun läpi ja selkeyttänyt hänen päänsä, mutta valokin oli nykyään erilainen. Ginny oli muuttunut, jästien ja muistinmenetyksen ansiosta. Mutta mitä olisi tapahtunut jos hän olisi löytänyt Ginny ajoissa ja hänen muistinsa olisi saatu palautettua Mungossa? Sitä oli enää turha murehtia, se mikä tapahtui, tapahtui, sitä ei voisi enää muuttaa.
"Herra Potter, olisitteko ystävällinen ja antaisitte nimikirjoituksenne?", muuan ensimmäisen vuoden opiskelija keskeytti hänen ajattelemisensa ja palautti takaisin maanpinnalle.
"Tietenkin."

Molly oli antanut Hermionelle tehtävän varmistaa, ettei Ron ollut vain unohtanut kutsua Harrya lauantain illalliselle. Nyt kun he kaikki kokoontuisivat viimeinkin yhteen Ginnyn katoamisen jälkeen, paitsi Fred, joka oli kuollut. Hermionen mielestä George ei ollut vieläkään päässyt kaksoisveljensä kuolemasta yli tai ainakin se vaikutti siltä, kun Georgea näki. Miehen mieli näytti aina mustalta, mutta viime aikoina jotain parannusta oli näyttänyt tapahtuvan. Fredin kuolema alkoi hiljalleen väistyä miehen mielestä jääden taka-alalle, mutta ei George Frediä koskaan unohtaisi, ei koskaan, siitä Hermione oli varma.
Hermione oli odottanut näkevänsä Oljon ensimmäisenä, kun hän koputti oveen ja odotti avaajaa, mutta oven takana kuuluneet askeleet eivät kuuluneet Oljolle. Ne olivat liian painavan kuuloisia Oljon pienien askeleitten rinnalla ja yllätys oli todella suuri.

"Ginny, mitä sinä täällä teet?" Hermione katsoi ihmeissään punatukkaista ilmestystä.
"Asun, mitä muuta kuvittelisit?" Ginny oli ärtyneellä tuulella. Hän oli koko päivän vain vaellellut talossa ja miettinyt, mutta ei ollut päässyt eteenpäin.
"Onko Harry kotona?" Hermione kysyi astuttuaan sisään. Ginnyn hiukset olivat pörrössä ja hänellä oli päällään löysä t-paita ja erittäin lököttävät housut, jotka olivat ostettu ilmiselvästi jostain jästien vaateliikkeestä.
"Ei vielä, hänen pitäisi saapua minä hetkenä hyvänsä. Maistuisiko tee? Keitin juuri", Ginny oli jo menossa keittiöön päin.
"Kiitos mielelläni", Hermione seurasi nopeasti Ginnyn takana.
Kalmanhanaukion tunnelma oli jotenkin muuttunut. Ennen se oli ollut jotenkin masentava ja synkkä, kuten sen isäntäkin oli ollut, mutta nyt Hermione aisti onnea ja iloa.

Heidän välillään vallitsi aluksi hiljaisuus, kun Ginny touhusi ympäri keittiötä ja Hermione vain istui ja tutki pöytää, joka oli jo vanha ja kulunut, johon vuodet olivat jättäneet jälkensä. Hän ei ollut vieläkään ymmärtänyt, mikseivät Harry ja Ginny olleet vaihtaneet sitä, kun olivat kalustaneet keittiön uusiksi. Ginnyn rauhoittuessa ja istuutuessaa pöytään Hermione avasi vihdoin suunsa.
"Miten sinä olet sopeutunut?" hän rikkoi jään heidän väliltään ja siemaisi teetä posliinikupista.
"Hyvin, Harry on ollut todella kultainen ja kärsivällinen kanssani", Ginny hymyili. "Hän todella rakastaa minua."
"Niin todellakin. Hän riutui surusta, kun sinä olit kadoksissa. Se oli kamalaa aikaa, kauheampaa aikaa kuin sota", Hermionen sanomiset saivat keskustelun muuttumaan hieman vapaamman oloiseksi ja juttu alkoi luistamaan. Niinkin hyvin, etteivät he huomanneet ajan kulua ja Ginny sai selvyyttä ajatuksilleen ja vastauksen päähänsä, minkä hän antaisi Harryn kosintaan.

"Ginny, missä sinä olet?" Harryn rymistely eteisessä sai naiset tajuamaan ajan kulun.
"Keittiössä, Hermionen kanssa", Ginny huusi takaisin ja joi teensä loppuun.
"Hei Hermione", Harry tervehti ja Hermione nousi halaamaan ystäväänsä.
"Harry, sinä näytät upealta", nainen kuiskasi Harryn korvaan halauksen yhteydessä ja heidän irrottautuessaan sanoi.
"En ole varma kutsuiko Ron sinut jo, joten Molly lähetti minut varmistamaan asian."
"Illalliselle Kotikoloon lauantaina", Harry nyökkäsi. "Kyllä hän pyysi ja minä vastasin tulevani."
"Hyvä, Ginny on näköjään parantanut sinut", Hermione hymyili. "Olet pitkästä aikaa onnellisen näköinen ja minä olen onnellinen siitä. Nyt minun täytyy kuitenkin kiirehtiä, Mollylla oli jotain asiaa."
Hermione jätti Harryn ja Ginnyn kahdestaan keittiöön. Ginny todellakin oli hyväksi Harrylle, tämän mieliala oli selvästi kohonnut ja elämänhalu palannut entisenlaisekseen. Mutta Hermione ei ollut varma, oliko Harry täysin hyväksi Ginnylle. Ginny tarvitsi perhettään muistinsa palauttamiseen, mutta eiköhän sekin ongelma korjaantuisi Mollyn järjestämällä illallisella.

"Hermione ilmeisesti tietää sinun palanneen", Harry laittoi itselleen teetä ja istui Ginnyn viereen penkille pöydän ääreen.
"Kyllä, hän minut sai palaamaan, kun tuli kolkuttelemaan ovelleni", Ginny hymähti. "Minun täyty puhua kanssasi", hän jatkoi samaan hengenvetoon.
"Olen miettinyt ja tajunnut, ettemme voi ainakaan vielä ruveta suunnittelemaan häitä, saati kihlajaisia. Minä en ole valmis, muistini ei ole vielä palautunut, enkä tunne lainkaan perhettäni, Vaikka muistankin heidät jo. Olisi ehkä parempi, jos aloittaisimme aivan pohjalta, kuten olemmekin jo tehneet ja katsotaan sitten, miten tämä etenee. En varsinaisesti kieltäydy kosinnastasi, mutta en anna sille myönteistä vastaustakaan vielä. Sinä tiedät kyllä sitten, kun oikea aika tulee ja voit kosia minua uudestaan", Ginny tarttui Harryn kädestä kiinni.
"Minä ymmärrän sinua", Harry otti vielä tiukemmin kiinni Ginny kädestä. "Minä todella ymmärrän. Ymmärrän miltä tuntuu olla yksin, eikä tunne ketään. Minä ymmärrän sinun tarvitsevan aikaa, minäkin olisi tarvinnut ennen Tylypahkaan lähtöä. Mutta lähtisitkö kuitenkin kanssani äitisi järjestämillesi päivällisille lauantaina?"
"Mielelläni."


Lauantai

"Ovatko kaikki jo paikalla?" Molly kysyi, kun ryntäili samalla ympäri keittiötä Hermionen saapuessa. Kotikolo oli puhdas ja männynraikas, kun Molly oli päässyt siivouksen makuun, siivottuaan talon kellarista ullakolle.
"Harry ei ole vielä tullut, mutta hän on matkalla. Mitä me oikein juhlimme?" Hermione kysyi suorasukaisesti ja sai salaattikulhon käsiinsä.
"Vie tuo puutarhaan, sitten siellä pitäisi olla kaikki", Molly hymyili onnellisena ja pyyhki käsiään esiliinaansa.
Hermioneen iski jonkinmoinen paniikki, tiesikö Molly, että Ginny oli palannut? Mutta ei se niin voinut olla. Ei edes Ron tiennyt, vaikka oli Harryn paras ystävä ja Hermionen aviomies. Hän sai jotenkin itsensä rauhoiteltua, hänhän ei edes tiennyt, oliko Ginny tulossa, mutta ainakin hän oletti niin.

Hermionen astuessa puutarhaan hän näki ensin katetun pöydän täynnä ruokaa ja sitten sen ympärillä istuvat ihmiset. Arthur istumassa pöydän päässä ja siitä seuraavana Billie ja Charlie, jotka keskustelivat keskenään. Fleur keskusteli Percyn ja hänen uuden tyttöystävänsä kanssa, jonka nimeä Hermione ei muistanut. Percy oli alkanut vaihtelemaan tyttöystäviään kuin paitaa ja tuskin tämäkään kovinkaan kauan viihtyisi Percyn seurassa. Percy oli muuttunut pikkuveljen kuolemisen ja pikkusiskon katoamisen jälkeen. Suurin yllätys oli nähdä George ja hänen seuralaisenaan Angelina Johnsson. Georgekin näytti samalla lailla onnelliselta kuin Harrykin. Mikä kaikkia oikein vaivasi?

Ron jutteli isänsä kanssa ja sinne Hermione suuntasi salaattikulho käsissään. Hän rakasti tätä perhettä ja tähän perheeseen hän myös kuului. Se oli pieni ja tiivis yhteisö, jossa vallitsi lämmin henki ja turvallinen ilmapiiri. Kenenkään ei tarvinnut murehtia, kun he kaikki olivat koolla.
Molly pyyhälsi puutarhaan ilman esiliinaansa, joka hänellä oli äskettäin ollut.
"Voisitko laskea sen tuonne toiseen päähän. Sinne, missä perunat ovat", Molly näytti.
"Me voisimme jo aloittaa, minulla on nälkä", Ron ehdotti. "Ei Harry pahastuisi."
"Ei, me odotamme Harrya ennen kuin aloitamme", Molly pysyi tiukkana.
"Saanko minä puheenvuoron?" George pyysi ja sai kaikkien huomion itseensä, kun nousi seisomaan. "Haluaisin ilmoittaa teille jotain. Tämä kaunis neitokainen vieressäni on yllättäen suostunut kosintaani, jonka olen hänelle esittänyt."

Molly ei ollut huomannut katsoa ihmeellistä kelloaan, kun oli ripustanut esiliinaansa naulaan. Hän olisi ehkä huomannut ennen puutarhaan lähtemistään, että eräs yksinäinen viisari palasi vihdoin osoittamaan 'kotona' kohtaa, missä muutkin viisarit olivat ja tämän seurauksena olisi ehkä jäänyt sisälle odottamaan vielä pieneksi hetkeksi, jotta olisi voinut halata vuoden kadoksissa ollutta tytärtään.

"Koti, tämä on minun kotini", puuttuneet muistot ryöpsähtivät kerralla Ginnyn mieleen, kun hän astui sisälle Kotikoloon.
"Tule, he ovat varmaan puutarhassa, kun on näin hyvä ilma", Harry huomautti ja otti takin Ginnyn päältä ja ripusti sen naulakkoon.
Ginny pyyhälsi kuin tuulispää ensin keittiöön ja sieltä puutarhaan ja veti Harryn mukanaan ovensuuhun, josta heitä ei huomattu, koska kaikkien huomio oli suunnattu Georgeen ja nöyrästi päänsä alas painaneen Angelinaan, jotka olivat juuri julkaisseet kihlauksensa. Ja silloin Ginny tiesi tehneensä oikein. Hän oli tullut takaisin kotiin, mutta ei vielä ilmoittanut läsnäolostaan, vaan nautti perheensä näkemisestä.

"Oletko valmis?" Harry kuiskasi pehmeästi hänen korvaansa.
"Valmiimpi en voisi olla", Ginny hymyili katsellessaan perhettään, jonka reaktio Georgen kihlaukseen oli hiljainen ihmetys. Hän oli kaivannut heitä, ikävöinyt ja itkenyt tietämättään miksi oikein itki, mutta nyt hän ymmärsi. Hän oli kaivannut tiedostamatta perhettään, vaikka ei ollut edes muistanut näitä. Ja siinä he viimein olivat. Bill Fleurin kanssa, Charlie yksin, Percy, jonka vieressä istui tuntematon nainen, hänen vanhempansa, Ron ja Hermione ja George ja Angelina, jotka olivat kaikkien huomion keskipisteenä. Äitinsä ilmeestä päätellen hän oli tiennyt tästä, mutta isästään hän ei ollut varma.

Alkuhämmästyksen jälkeen kaikki alkaneet puhua yhteen ääneen ja alkaneet toivotella uudelle kihlaparille onnea. Tätä varten siis tänne oltiin tultu, eikä kukaan huomannut häntä tai Harrya, jotka seisoivat oviaukossa.
"Minä olen onnellinen puolestasi", hän avasi suunsa ja käveli rivakasti veljensä luo kiinnittäen huomion itseensä ja saaden kaikki mykistymään. Hän halasi veljeään tiukasti ja kuiskasi tämän korvaan. "Olen kaivannut sinua."
Ensin kaikki vain katsoivat noita kahta, joista toinen oli täysin jähmettynyt, kunnes tajusi, kuka nainen oli ja vastasi tämän halaukseen ja kuiskasi jotain tämän korvaan.
"Ja minä sinua."

Hämmästyksen kadotessa kaikki Weasleyt nousivat ylös ja kävelivät Ginnyn ympärille muodostaen suuren ryhmähalauksen. Angelina ja Fleur hymyilivät onnellisena, kun Percyn tyttöystävä katsoi kaikkia ihmeissään. Kuka oli tämä punahiuksinen nainen, joka sai kaikki ensin täysin hiljaisiksi ja sitten halaamaan tätä? Hermione huomasi Harryn ja käveli tämän luokse vihreän hameen viistäessä nurmikon pintaa. Perhe oli takaisin koossa ja nyt hekin kuuluisivat tähän perheeseen, he olivat aina kuuluneet, sitä ei vain oltu huomattu. Pöydän ääressä istui vielä kaksi perheenjäsentä, jotka olivat uusimpia, mutta heidätkin oltiin jo hyväksytty tuohon punapäiseen yhteisöön, jossa kaikki olivat toistensa turvana ja kaikki olivat onnellisia, niin hyvinä kuin pahoinakin aikoina.