A/N: Päivitys! Luku kaksi nyt luettavissa... :P Toivottavasti nautitte! Rajuja yllätyksiä ei ole luvassa, jos joku sitä pelkää...

LUKU 2: "OLENKO KUIN HÄN?"

-------------------------------------------------------

Kaikki muut oppilaat, jopa luihuiset, istuivat jo paikoillaan yllättävän hyvin valaistussa luokkahuoneessa Harryn, Ronin ja Hermionen saapuessa paikalle hengästyneinä ja ihmeissään, kun professori Kuhnusarvio ei ollutkaan luokan etuosassa valmiina moittimaan myöhästynyttä kolmikkoa. Kun he kävelivät nopeasti ja turhia jahkailematta paikoilleen, Hermione näki Harryn katseen harhailevan tyhjällä istumapaikalla, joka oli ennen kuulunut Draco Malfoylle, omahyväiselle luihuispojalle, jota Harry, Ron ja Hermione niin inhosivat. Draco oli paennut edellisenä vuonna Tylypahkaan hyökänneiden kuolonsyöjien muassa sinä synkkänä iltana, kun Dumbledore oli kuollut Severus Kalkaroksen Tylypahkan entisen liemimestarin kädestä. Hermione tiesi, että Harry oli Malfoylle katkera ja vihasi tätä siinä, missä hänkin, mutta yhdessä vaiheessa Harry oli, hänen ja Ronin täydeksi yllätykseksi, myöntänyt tuntevansa myötätuntoa Dracoa kohtaan. Ja juuri sillä hetkellä Hermione ymmärsi, että Harry oli jalompi kuin kukaan muu hänen koskaan tuntemansa ihminen...

Harryn, Ronin ja Hermionen päästyä turvallisesti omille paikoilleen, professori Kuhnusarvio pelmahti luokkaan kirjahyllyn viereisestä salaovesta, joka sijaitsi aivan luokan etuosassa, kuten kaikki muukin opetuksen kannalta oleellinen. Koeputkisarjat, liemipullot ja -kattilat oli sijoitettu sinne riveittäin. Täysin turha, yksittäinen tieto, jonka Harry huomasi vasta nyt. Outoa, miten asiat joskus menevätkin niin – pieniä asioita ei huomaa, sillä ne ovat kaikki isojen asioiden varjossa.

"Aamupäiviä, hyvät oppilaat!" professori Kuhnusarvio toivotti tekopirteästi heti lyllerrettyään esiin kirjahyllyn takaa. Harry huomasi hänen pienen, pyöreän päänsä olevan entistäkin kaljumpi ja hänen olemuksensa olevan huomattavasti pienempi ja olemattomampi kuin ennen. Harry mietti, mahtoiko se johtua Dumbledoren kuolemasta...
"Tänään käsittelemme Turcoli -nimistä lientä ja perehdymme erityisesti sen ainutlaatuisiin ominaisuuksiin, sekä tietenkin kyseisen aineen valmistukseen. Onko jokaisella oma patansa jo tulella?" liemimestari kysyi kyllästyneesti ja katsahti oitis Nevilleen, jonka pata kohosi kylmänä ja kuumentamattomana lattiasta.
"O-olen pahoillani, professori K-kuhnusarvio, mutta mutta..." Neville änkytti hädissään ja punastui sitten korvannipukoitaan myöten, kun näki kahden luihuispojan irvistävän hänelle rumasti.
"Ei se mitään, Neville – poikaseni. Pyydähän Weasleyta auttamaan sen padan kanssa..." Horatius Kuhnusarvio rykäisi oikein kuuluvasti, ja Ron tajusi rientää Nevillen luo sytyttämään pataa. Harry ja Hermione olivat jo tässä vaiheessa täydessä työn touhussa kumpainenkin ja heidän kattiloihinsa lisäämät ainesosat porisivat jo lupaavasti tulella. Hermione oli salaa mielessään tyytyväinen siitä, ettei Harrylla ollut enää Puoliverisen Prinssin parantelemaa liemikirjaa mukanansa tunneilla. Hermione alkoi penkoa laukkuaan omaa liemikirjaansa etsien – turhaan. Tyttö muisti oitis, että oli unohtanut noutaa sen makuusalista päästyään aamulla pois sairaalasiivestä.. Nolostuneena hän kävi hakemassa Kuhnusarvion pöydältä lainakirjan, mitä itse professori ei ollut huomaavinaankaan.

"No niin, ja muistakaas sitten hämmentää niitä liemiänne kunnolla heti toisen vaiheen jälkeen, jotta välttyisimme ylimääräiseltä vahingolta..." professori Kuhnusarvio muistutti salaperäisesti ja jatkoi sitten juuri aloittamansa paksuhkon kirjan lukemista hyvin keskittynyt ilme punakoilla kasvoillaan.

Hermione oli edennyt luultavan onnistuneesti jo vaiheeseen kolme. Hänen kattilansa sisälmys oli kauniin mustikansininen. Hermione liikutti oikean käden etusormeaan lainakirjansa Turcoli -lientä käsittelevän kappaleen aineluettelossa. Sormi pysähtyi pitsiperhosten ja väkevien nokkoslehtien kohdalle. Hermione siirtyi etsimään tarvittavia ainesosia sotkuiselta työpöydältään ja löysi kuin löysikin kolme pitsiperhosen raatoa ja kaksi nokkosen lehteä, jotka heitti hyvää vauhtia valmistuvan liemensä sekaan. Keitos alkoi poreilla entistäkin komeammin ja Hermione joutui perääntymään kattilansa luota, kun sen syvyyksistä alkoi lennellä kultaisia kipinöitä.

Harry kuuli Hermionen kiljahtavan ja käänsi katseensa nopeasti tytön suuntaan. Hän näki Hermionen makaavan selällään kivilattialla yltä päältä mustikansinisessä liemessään. Professori Kuhnusarvio oli jo paikalla auttamassa järkyttynyttä noitatyttöä, joka nieleksi erittäin vaivalloisesti ja yritti olla väkipakolla katsomatta muihin oppilaisiin.

"Sangen mielenkiintoista..." Kuhnusarvio mumisi mietteliäästi samalla, kun veti vanhan, silopintaisen taikasauvansa esiin kaavun povitaskusta. "Katsotaanpa sitten!"
Hermione vilkaisi edessään seisovaa, isoa luihuista, joka väläytti tytölle keltaisia hampaitaan suu rumassa virneessä. Hermione painoi katseensa itselleen kiukkuisena ja tavattoman nolostuneena alas.
"Kuur-" professori Kuhnusarvio aloitti taikasauvansa Hermionen sotkeentunutta kaapua osoittaen, mutta ruskeaverikkö itse keskeytti hänet sanomalla kireällä äänellä:
"Minä osaan kyllä itsekin, kiitos vain. Kuuraannu!"

Hetkessä Hermionen kaapu oli taas entisen värinen ja puhdas, ja professori Kuhnusarvio pudisti nauraen kaljuuntuvaa päätään.
"Olen pahoillani, jos olin liian tungetteleva. Tällä alalla kun ei koskaan voi olla varma siitä, mitä oppilaat osaavat ja eivät osaa tehdä – vaikka olisihan minun pitänyt muistaa, että neiti Granger osaa kaikki opettelemansa loitsut ulkomuistista", hän sanoi anteeksipyytävästi ja hörähti sitten iloiseen röhönauruun. "Kerta kaikkiaan! Tylypahkassa ei ole varmasti koskaan ollut yhtä taitavaa oppilasta kuin sinä, neiti Granger - vaikka kyllä Lily Potter oli aikoinaan todella mahtava ja älykäs noita - eikä pidä unohtaa sitä Valedron poikaa, sillä hänkin oli sangen terävä päästään."

Osa luokan oppilaista mykistyi kuin taikaiskusta. Horatius Kuhnusarvio lakkasi hymyilemästä ja alkoi kiireesti tehdä lähtöä takaisin työpöytänsä luo. Hermione toljotti professoria täysin pöllämystyneenä. Oliko Kuhnusarvio juuri verrannut häntä teini-ikäiseen Voldemortiin?

"Tunti on päättynyt tältä erää! Pullottakaahan kaikki Turcoli -liemenne! Seuraavalla kerralla jatkamme tästä", professori Kuhnusarvio ilmoitti nopeasti ennen kuin poistui luokkahuoneesta rivakammin kuin koskaan ennen ei-enää-niin-salaisen salaoven kautta. Harry ja Ron pullottivat liemensä yhtä aikaa, kun taas Hermione loihti työpöytänsä siistiksi, tyhjensi liemen rippeet kattilan reunoilta, sieppasi laukkunsa lattialta ja poistui hetkessä syntyneessä oppilasvirrassa ulos luokkahuoneesta.

"Luuletko", Ron aloitti, kun hän ja Harry hääräsivät koululaukkujensa kimpussa muiden jo mentyä, "että Hermione kauhistui sitä hänen ja Valedron vertausta?"
Harry nosti laukkunsa olalleen ja katsahti Roniin vakava ilme kasvoillaan.
"Ehkäpä. Itse en ainakaan haluaisi kuulla omalta opettajaltani olevani yhtä... yhtä älykäs ja vaarallinen kuin Tom - kuin Voldemort..." hän sanoi hiljaa ja lähti Ron kannoillaan kohti luokkahuoneen avonaista ovea, josta Hermione, sekä muut heidän luokkatoverinsa olivat vastikään kulkeneet kohti ylempiä kerroksia.

Hermionea ei näkynyt oleskeluhuoneessakaan, kun Harry ja Ron saapuivat sinne viedäkseen painavat, kirjoilla vuoratut laukkunsa poikien makuusaliin. Pojat päättivät etsiä tytön käsiinsä myöhemmin, sillä kauden ensimmäiset huispaustreenit käynnistyisivät reilun puolentunnin kuluttua, eikä heillä ollut varaa myöhästyä niistä.
"Hermionella on kaikki varmasti ihan okei", Ron yritti vakuutella lähinnä itselleen, kun he kipusivat jälleen muotokuva-aukosta ja lähtivät kulkemaan käytävää pitkin päämääränään koulun tilava eteishalli."Toivotaan niin..." Harry sanoi, kun he kääntyivät ensimmäisen kulmauksen ympäri ja jatkoivat matkaansa leveään marmoriportaikkoon.
Hermione makasi silmät suljettuina sängyllään tyttöjen hiljaisessa makuusalissa. Muita rohkelikkotyttöjä ei näkynyt huoneessa ja Hermione laittoi sen tavanomaista paremman tuurinsa piikkiin. Hän tiesi Harryn ja Ronin olevan huolissaan, muttei jaksanut juuri sillä hetkellä välittää heistä. Voisivathan pojat tarkistaa Kelmien kartasta hänen tarkan sijaintinsa ja – mitä sitten? Olisivatko he tulleet lohduttamaan häntä tyttöjen makuusaliin, koska Kuhnusarvio kehui häntä yhtä teräväpäiseksi kuin Tom Valedro? Hermione ei millään kyennyt ymmärtämään, miksi asia vaivasi häntä niin kovin. Oikeastaan se oli ollut melko imartelevaa, mutta kun otti huomioon että Tom Valedro oli yhtä kuin Pimeyden Lordi eli Voldemort niin asia sai uusia, paljon pelottavampia sävyjä. Lisäksi olivat ne painajaiset, jotka Hermione väkisinkin yhdisti Voldemortiin ja kuolonsyöjiin. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Vai oliko kaikki vain puhdasta sattumaa? Ehkäpä hänen ylivilkas mielikuvituksensa sai sen kaiken tuntumaan niin tarkoitukselliselta - ehkä niin, ehkä ei. Mutta sen Hermione tiesi, että jotain uutta, mahdollisesti jännittävää ja pelottavaa, oli tulossa.

Hermione havahtui syvistä mietteistään ja vilkaisi vielä kerran esillä olevan Tylypahkan Historia -kirjansa toiseksi viimeisen sivun kuvaa, omahyväisesti hymyilevästä valvojaoppilaasta Tom Lomen Valedrosta – pojasta, josta kasvoi iän myötä tunteeton ja kylmä murhaaja, ennen kuin sulki sen ja heitti syrjään. Hermione katsahti makuusalin seinällä tikittävään kelloon ja tajusi luvanneensa Harrylle ja Ronille mennä katsomaan Rohkelikon ensimmäisiä huispausharjoituksia. Hän heitti köykäisen koululaukkunsa kevyesti olalleen ja lähti ruskeat hiuksensa hulmuten kohti oleskeluhuoneeseen johtavaa portaikkoa.

Koulun suuri ja mahtava huispausstadioni aukesi Hermionen edessä, kun hän astui vehreänä kukoistavalle pihamaalle. Korkeat maalisalot hohtivat puhtaina auringon kirkkaassa valossa ja varusteisiin pukeutuneet rohkelikkopelaajat liisivät niiden ylä- ja alapuolella heitellen kaatoa, lyöden ryhmyjä ja yksinäinen tumma hahmo, Harry, yritti siepata kultaista sieppiä jossain vähän stadionin ulkopuolella. Hermione pyrähti juoksuun nähdessään Ronin kävelevän kohti huispauskenttää vähän etäämmällä hänestä.

"Ron! Odota!" Hermione huusi juostessaan alas viettävää nurmirinnettä ystävänsä luo. Ron Weasley hätkähti ja nosti ihmeissään katseensa ruohosta häntä kohti kirmaavaan Hermioneen.
"Ai moi, Hermione!" Ron sanoi iloisesti yllättyneenä, kun tyttö pysähtyi hengästyneenä pojan eteen. "Olimme aivan varmoja Harryn kanssa, että unohdit."
"No, on kai sinunkin joskus aika myöntää olevasi väärässä – ja myöhässä", Hermione naurahti ja tuntui tyystin unohtaneen hetki sitten puimansa murheet ja huolet.

Ron ja Hermione nauroivat koko matkan huispausareenalle, ja kun he viimein erkanivat katsomon luona, oli Hermionenkin mieliala äkisti kohentunut. Hän nousi monet puurappuset ylöspäin, kunnes viimein pysähtyi toiseksi ylimmälle istumarivistölle ja jäi istumaan niin, että näki kentän kokonaisuudessaan. Ginny heilutti vimmatusti kättään yläilmoissa ja Hermione heilutti hänelle takaisin leveä hymy kasvoillaan. Ehkei päivä menisikään niin mönkään kuin hän oli kuvitellut...

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen huispaustreenit olivat yhä käynnissä, ja koska Hermione ei niin välittänyt koko urheilulajista, hän päätti lähteä pikaiselle kävelylle järven rantaan. Hermione jätti koululaukkunsa istumapaikalleen ja poistui itse vaivihkaa katsomosta. Hänestä oli parasta, etteivät Harry ja Ron tajuaisi hänen lähteneen kesken kaiken, joten tyttö oli loihtinut todella aidonnäköinen hologrammi-Hermionen laukun viereen istumaan. Siitä matami Prillin suosittelemasta loitsukirjasta olikin enemmän hyötyä kuin luulin, Hermione ajatteli iloisesti hiipiessään nurmea pitkin kohti valoisan virran rantaa.

Järvi kimalsi kauniisti, kuten aina aurinkoisina päivinä, ja Hermione huomasi ettei ollut ainoa, joka tarvitsi sillä hetkellä lepuutusta järven veden virkistävässä huomassa. Hän käveli kohtaan, joka oli huomattavan kaukana muista oppilaista, otti kenkänsä ja sukkansa pois jaloistaan ja laski jalkansa viileään veteen. Hermione kohotti ilmeettömät kasvonsa aurinkoista taivasta kohti ja sulki väsyneet silmänsä. Se tuntui taivaalliselta! Hermione tunsi nuokahtavansa. Unimaailman mystiset usvarannat kutsuivat tyttöä, eikä tämä osannut kieltäytyä niiden kutsusta vaan vajosi läpi karkean todellisuuden paikkaan, jota aika ei kahlehtinut, jota jykevä maa ei pitänyt aloillaan – hän matkasi kohti unten ihanaa valtakuntaa...

Mustat varjot häilyivät kaikkialla Hermionen ympärillä. Punaiset silmät välkähtivät paholaismaisesti pimeässä vedessä. Kuului ääni, kuin piiskanisku, eikä Hermione saanut enää yhtäkkiä happea. Hän tunsi kylmän, jäätävän veden virtaavan keuhkoihinsa. Musta vesi täytti hänet, esti järkevän ajatuksen juoksun ja jäljelle jäi vain paniikinomainen tarve päästä pintaan, pois vedestä. Paholaissilmäinen olento heilahti kohti Hermionea ja sen jääkylmät, luurankomaiset sormet takertuivat tytön kaulan ympäri. Varmaotteisesti hahmo tiukensi otettaan ja painoi Hermionea alemmas veden lakkauttaessa tytön hengityksen kokonaan. Juuri ennen kuin olento päästi tytöstä irti ja antoi tämän vaipua mustan veden syvyyksiin, sen ohuilta, kalpeilta huulilta kuului kirskuen sanat:

"Tulet olemaan omani – Hermione!"

Yhtäkkiä tummanpuhuva hahmo punaisine silmineen oli poissa ja sen tilalla väikkyi nuori ja erittäin komea poika, jolla oli tummat, melkein mustat, hiukset ja harmahtavat silmät. Pojan kasvoille nousi tyytyväinen, häijy hymy...

Hermione henkäisi kauhusta ja hänen säikähtäneet silmänsä revähtivät auki. Sydän ratsasti rinnassa villiä rodeota. Mitä kummaa ne sanat olivat oikein tarkoittaneet? Hermione puisti tokkuraista päätään ja huomasi vasta sitten, että oli ollut vähällä pudota nukkuessaan rantapengermältä veteen. Hänen koulukaapunsa oli litimärkä polviin asti. Hermione nousi vaivalloisesti ylös kosteasta, mutaisesta maasta. Maisema hänen ympärillään pyöri omituisesti.

"Mitä ihmettä minä täällä teen...?" Hermione kysyi itseltään heikosti mutisten, mutta muistikin oitis huispaustreenit, loihditun kaksosensa ja sen, miten hän oli vaipunut tahtomattaan uneen. Mitäköhän kellokin on? Toivottavasti en ehtinyt nukkua kauaa, Hermione ajatteli päänsä yhä sekaisin siitä kaikesta. Hoiperrellen tyttö lähti kulkemaan kohti Tylypahkan linnaa, jonka takaa aurinko yhä paistoi kirkkaasti synkkien pilvien lomasta.

Harry Potter käveli poikien makuusaliin johtavien portaiden ja muotokuva-aukon välistä väylää edestakaisin. Huolenrypyt olivat nousseet hänen otsalleen, samoin kuin pehmeässä nojatuolissa hiljaa istuksivan punakutrisen Roninkin otsalle. Seinässä roikkuvan, tikittävän kapistuksen viisarit lähenivät auttamattomasti kello yhdeksää. Poikien huispausharjoitukset olivat loppuneet jo noin tunti sitten. Ronin vieressä tuolilla lepäsi Hermionen ruskea koululaukku, jonka tyttö oli jättänyt katsomoon lähdettyään kävelylle, mistä päätöksestä pojat eivät olleet tietoisia nimeksikään.

"Pitäisiköhän tästä mennä jo kertomaan McGarmiwalle? Hermione saattaa olla oikeasti vaikeuksissa, ja me täällä vaan istutaan tyhjänpantteina!" Ron puuskahti viimein ja katsahti Harryyn, jonka edestakaisin kävely oli alkanut käydä jo hänen hermoilleen.
"En usko, että vielä kannattaa", Harry vastasi hiljaa ja jatkoi ravaamistaan. "Hermione tuskin, tarkoituksella ainakaan, etsii hankaluuksia. Hän jätti laukkunsa ja loihti sen hologrammi-kaksosensa siksi, ettemme me huolestuisi – olen varma siitä. Hän tuskin tekisi yksin jotain -"

Muotokuva-aukon suunnalta kuului vaimea kolahdus ja kalpea Hermione ryömi oleskeluhuoneen kutsuvaan lämpöön. Molemmat, Harry ja Ron, käänsivät katseensa ryvettyneen näköiseen ystäväänsä, joka näytti aivan professori Lupinilta tämän yöllisten seikkailuiden jälkimainingeissa.

"Hermione!" Lavender Brown huudahti pelästyneenä takan luota ja pomppasi seisomaan nojatuolistaan. Parvati Patil seurasi hänen esimerkkiään.
Harry, Ron, sekä perinjuurin huolestunut Ginny Weasley auttoivat Hermionen istuutumaan alas. Tyttö puisti ensin vimmatusti päätään ja sanoi sitten heiveröisellä äänensävyllä:

"Hän on ollut unissani kaiken aikaa... Se on hän, joka tunkeutui ajatuksiini... Valedro, Harry..."

Harry teki vaistomaisen kädenliikkeen Hermionen suuntaan, Ron hätkähti rajusti ja Ginny läimäisi käden suulleen. Kaikki kolme näyttivät syvästi epäuskoisilta ja pahoin pelästyneiltä. Lavender ja Parvati vain tuijottivat ihmeissään. Kuka oli 'Valedro'?

"Oletko varma?" Ginny kuiskasi hiljaa, melkein äänettömästi ja Harry näki, että hän värähti.
"Täysin varma, Ginny. Hän puhui minulle – unessa..." Hermione vastasi väsymyksen alkaessa painaa hänen ruskeita silmiään.

Ikkunoiden suunnalta alkoi kuulua kiivasta ropinaa, joka muuttui vähitellen kumeaksi pauhunaksi. Suuret, tummat sadepisarat piiskasivat oleskeluhuoneen ikkunoita ja kirkas salama näytti välkähtävän jossain kaukana taivaanrannassa.

A/N: Niinpä niin... 'Ennemmin tai myöhemmin' - tämä taisi nyt tulla kyllä 'ennemmin'... :D Ja anteeksi kaikki tämä sähellys näiden lukujen ja itse ficin kanssa. Olen joutunut poistamaan sekä lisäämään tämän varmaankin jo noin miljoonaa kertaa - melkoinen ennätys!

Chapter 3 coming soon!