A/N: Näin... Kolmas luku! Pahoittelen todella mahd. virheitä... :/ Erityiskiitos Vanijalle hänen ihanasta palautteestaan ja siitä, että lisäsi tämän ficin suosikkeihinsa! Arvostan sitä todella, todella paljon! Haluaisin kiittää lisäksi myös muita lukijoitani - kiitos kaunis, että olette jaksaneet lukaista tämän tekeleen... :)

LUKU 3: KOLMEN LUUDANVARREN SALAISUUS

--------------------------------------------------------------------------------

Hermostuneen oloinen tyttö, jolla oli pitkät, leiskuvanpunaiset hiukset seisoi tylsistyneenä rohkelikkojen valoisassa oleskeluhuoneessa. Yllään hänellä oli polvesta risat farkut ja indigonsininen ruutupaita, jota koristi soma, harmaa kissanpentu. Tytön hiukset oli vedetty ylös terhakkaalle poninhännälle ja hänen olallaan roikkui musta, tyylitelty olkalaukku. Yhtäkkiä tyttöjen makuusalin hämärästä portaikosta alkoi kuulua rivakoiden askelten kaikua ja ruskeatukkainen, hyväntuulinen tyttö ilmestyi esiin, hänkin kantaen melko suurehkoa laukkua olallaan.

"No oli jo aikakin, Hermione! Missä sinä oikein viivyit?" punahiuksinen tyttö tivasi äkäisesti puuskahtaen.
"Kermakalja-kuponkien etsiminen osoittautui odotettua haasteellisemmaksi tehtäväksi", Hermione totesi pilke silmäkulmassa ja taiteili kasvoilleen ärsyttävän tietäväisen hymyn. "Ja huomenta vaan sinullekin, Ginny..."
"Äh! Tiedät, etten pidä odottamisesta", Ginny naurahti kuivasti ja lähti seuraamaan hilpeää Hermionea Lihavan leidin taululle, joka avautui tyttöjen tieltä ja paljasti yllättävän valoisan käytävän takaansa, "ja sitä paitsi, Luna odottaa meitä eteishallissa."

Hermione ja Ginny laskeutuivat Tylypahkan tilavaan atriumiin vievät askelmat rinnatusten. Leppoisa jutustelu oli saanut punertavahiuksisen tytönkin paremmalle tuulelle ja niinpä Luna Lovekiva sai erityisen kohteliaan tervehdyksen Hermionen ja Ginnyn saapuessa hänen luokseen tummien ulko-ovien luokse. Hermione vilkaisi tärähtäneen näköistä, ja oloista, Lunaa hivenen epäluuloisesti, sillä heillä oli aina ollut tapana asettua napit vastakkain uskomuksiensa ja faktatietojensa takia.

"Hei, Luna! Valmiina lähtemään Tylyahoon?" Ginny kysäisi tytöltä ystävällisesti hymyillen.
"Moi! Valmiina ollaan", vastasi Luna seesteisen iloisesti ja nosti Saivartelija-lehden Hermionen ja Ginnyn ihmeteltäksi. "Tässä meille hieman matkaluettavaa!"

Hermione tihrusti lehden kantta ja hänen kasvoillaan oli samanlainen analysoivan arvioiva ilme, jonka yleensä tapasi professori McGarmiwan kasvoilta hänen tarkistaessaan Crabben ainetta muodonmuutoksista. Luna toki tiesi hänen mielipiteensä kyseisestä lehtisestä – silkkaa roskaa ja ajanhukkaa!

Tytöt kävelivät verkalleen jo lähtöä tekevien matkavaunujen luokse ja säikähtivät pahanpäiväisesti, kun jostain kajahti Ron Weasleyn äkillinen huuto:
"Tytöt! Täällä näin!"

Tyttökolmikko kääntyi kannoillaan. Leveästi virnistelevä Ron heilui eräiden vaunujen ovessa ja viittoi ystäviään tulemaan luokseen. Hermione, Ginny ja Luna juoksivat vaunujen luo ja pysähtyivät pisamanaamaisen pojan eteen, jonka punaiset, leimuavat hiukset lepattivat rajusti tuulessa. Tytöt kiipesivät ripeästi juuri liikkeelle lähtevien, mustien matkavaunujen kyytiin ja istahtivat kukin millekin paikalle.

"Ai hei, Luna!" Harry tervehti korpinkynsiläistyttöä yllättyneenä. "Eipä olla nähty vähään aikaan!"
Luna katsahti Harryyn katseella, jota voisi luonnehtia "läpitunkevaksi" ja "tutkailevaksi", ja pojasta tuntui oudosti siltä kuin hänet olisi juuri sillä hetkellä röntgenkuvattu läpikotaisin.

Hermione viritti rennon, mukavan keskustelun Ginnyn kanssa, johon muut sitten liittyivät naureskellen ja niitä näitä jutustellen. Myös Neville Longbottom ja Luna Lovekiva olivat mukana jutussa, vaikka kaikkein hiljaisimmat olivatkin. Harrysta oli hauska huomata, että Neville ja Luna tulivat hyvin toimeen myöskin keskenään...

"Perillä ollaan!" Ron huudahti, kun vaunut kaartoivat hiekkaiselle sivutielle ja Tylyahon kaunis, pikkuinen kylä tupsahti esiin puiden takaa. "Kuka tulee kanssani käymään Hunajaherttuassa?"
"Minä!" Harry ja Neville huusivat kuin yhdestä suusta.
Aivan kuin he eivät olisi syöneet karkkia jo muutenkin riittävästi tälle aamupäivälle, Hermione ajatteli itsekseen. Silloin tällöin hän tuppasi ottamaan hampaita koskevia asioita huomioon vanhasta tottumuksesta, sillä hänen molemmat jästivanhempansa olivat hammaslääkäreitä.
"Entä kuka tulee kanssani Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle?" Ginny kysyi innoissaan ja iski Hermionelle ja Lunalle muka-vaivihkaa silmää.
Molempien tyttöjen kädet halkoivat ilmaa.
"Hyvä!"

Taivas oli pilvetönnä ja linnut liihottivat sillä iloisesti sirkuttaen. Harry, Ron ja Hermione, sekä Ginny, Luna ja Neville astuivat ulos synkistä, mustanpuhuvista vaunuista. Pojat lähtivät kohti Hunajaherttuaa, jossa oli sinä päivänä tarkoitus olla kaikkien kovien karkkien hinta-alennus, kun taas tytöt lampsivat oikopäätä Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle.

"Onneksi otin kuponkini mukaan!" Hermione hehkutti, kun he lähestyivät Kolmen luudanvarren kutsuvaa ulko-ovea.
Ginny työnsi oven auki ja astui sisälle pubiin tyytyväinen Hermione ja tavallistakin hämmästyneemmän näköinen Luna kintereillään. Kultainen ovikello kilahti kerran kunkin tytön kohdalla kuin ilmoittaakseen baarimikolle, kuinka monta uutta asiakasta oli tulossa. Tuimakatseinen baarimikko kohottikin oitis katseensa kuullessaan kellon kilisevän ja lakkasi kiillottamasta lasista kaljatuoppia liinallaan.

"Päivää, arvon leidit, ja tervetuloa Kolmeen luudanvarteen!" tiskijukka huikkasi tulijoille tottuneeseen sävyyn. "Mitä teille saisi olla?"
Hermione selvitti kurkkuaan ennen kuin vastasi kirkkaalla, pirteällä äänellä:
"Kermakaljat kolmelle – ja voi, minulla onkin nämä alennuskupongit mukana, että jos millään voisit..."
Hölmistynyt baarimikko tarttui paksuun kuponkinivaskaan, jota ovelasti hymyilevä Hermione auliisti ojensi hänelle.
"Öh tuota, kiitosta vaan... Kermakaljanne saapuvat tuota pikaa!" miekkonen ilmoitti sitten ja katosi keittiön puolelle.
Hermione vinkkasi Ginnylle ja Lunalle silmää.

"Mennäänkö tuohon ikkunapöytään? Olisi kiva katsella hieman maisemia", Ginny ehdotti, kun tytöt olivat lähteneet baaritiskin luota metsästämään sopivaa pöytää itselleen.
"Se on hyvä", Hermione ilmoitti vaateliaasti vilkaistuaan Ginnyn osoittamaa pöytää, joka seisoi kauempana.
"Tätä tietä, Luna!" Ginny neuvoi vaaleaverikköä ja väläytti tälle kauniin hymyn.
Luna käänsi mulkosilmänsä Ginnyyn ja lähti sitten hiljaa ihmetellen kulkemaan tytön perässä kohti pikkupöytää, jonka ääressä Hermione jo istui odotellen ystäviään.

Pian heidän kermakaljansa jo saapuivatkin ja tytöt aloittivat vilkkaan keskustelun kaikesta päähän pälkähtävästä; koulusta, huispauksesta ja juuri menneestä kesälomasta – sekä tietenkin pojista. Yhtäkkiä myyntitiskin luota alkoi kuulua vihaista äyskintää ja kun Hermione kiinnitti tähän lopulta huomionsa, tyttö huomasi että siellä tapeltiin. Mustakaapuinen, pitkäjäseninen köriläs, jonka päätä suojasi rispaantunut huppu, riehui itse matami Rosmertalle kuin heikkopäinen.

"Minähän sanoin jo, ettet ole enää tervetullut tänne! Painu matkoihisi minun täältä!" matami Rosmerta vaahtosi kiukkuisesti ja osoitti muukalaiselle ovea.
"Sinä et sitten vieläkään käsitä, kultaseni, etten minä aio lähteä täältä ennen kuin saan haluamani!" muukalainen huusi ja lähestyi uhkaavasti noitaa, joka seisoi vihaisen näköisenä baaritiskin takana kädet puuskassa.
"Ja sinä et käsitä, etten voi, enkä kyllä taatusti haluakaan, antaa sinulle sitä mitä tahdot", Rosmerta haroi vastaan ääntään korottaen.

"Mistähän tuolla oikein kinastellaan?" Ginny kysyi kuiskaten Hermionelta ja Lunalta, jotka molemmat seurasivat tapahtumaa jännittyineinä.
"En tiedä, mutta tuo tyyppi ei vaikuta kovinkaan ystävälliseltä, saatika sitten mukavalta", Hermione sanoi alentaen hänkin äänentasoaan hivenen.
"Ehkä heillä on salasuhde", Luna pamautti tyynenrauhallisesti katsomatta ystäviinsä.
"Äh – Luna!" Hermione puuskahti ärsyyntyneenä ja katsahti tyttöön, joka näytti seisovan vankasti mielipiteensä takana. "Näyttääkö tuo sinusta tosiaan siltä, että heillä olisi salasuhde?!"
"Eihän sitä koskaan tiedä," tyttö vastasi salaperäisesti hymyillen, "vaikka olisikin..."

"Viimeisen kerran, arvon herra! Lähde täältä tai joudun noitumaan sinut!" Rosmerta uhkasi ja osoitti muukalaista tarkasti taikasauvallaan. "En halua sinua tänne – pelotat asiakkaitani!"
"Sinä", huppupää sihahti, ja hänen jokaisen sanansa tavu tihkui puhdasta vihaa, "voit olla varma, että kuulet tästä vielä!"

Ja niine myrkyllisine sanoineen tuo mysteerinen hahmo, jonka kasvoja tumma huppu yhä peitti, käännähti matkaviittansa hulmahtaen ympäri ja katosi kapakan avonaisesta ovesta ulos ihmisvilinään, joka kulki sikin sokin kirkkaassa auringonpaisteessa. Matami Rosmerta jäi seisomaan niille sijoilleen käsi sydämensä päällä ja huokaisi sitten syvään. Hermione näki jo pelkästään noidan huomattavasti muuttuneesta olemuksesta, että tämä oli silmittömän helpottunut uhkaavan muukalaisen ripeästä lähdöstä. Kyseessä ei siis ollut mikään tavallinen kaveri...

Kermakaljat juotuaan tytöt päättivät etsiä Harryn, Ronin ja Nevillen käsiinsä, mutta jo pubin ovella jokin pysäytti heidän aikeensa. Nimittäin lakatulla puulattialla levännyt hopeinen sormus, johon oli upotettu monen monta pikkuruista smaragdikiveä. Hermione poimi sen ylös lattialta toisten ihailtavaksi.

"Vau! Tuohan on todella upea, Hermione!" Ginny henkäisi ja hänen silmänsä laajenivat vielä enemmän, kun Hermione nosti kimaltelevan korun auringonvaloon.
"Niinhän se on", sormusta pitelevä tyttö myönsi ja hymy nousi tämän kasvoille. "Minä vain mietin, että... Putosikohan tämä siltä hurjimukselta, joka täällä käväisi riehumassa?"
Ginny kohautti olkapäitään yhä kaunista sormusta ihastellen. Hänen ruskeat silmänsä olivat oudosti kuin nauliutuneet kiinni korun virheettömään, hopeaiseen pintaan. Hermione tajusi laskea sitä alemmas, pois kirkkaasta valosta. Ginnyn ilme muuttui ahnaasta heti levollisemmaksi.

"Hetkinen! Missä Luna on?" Ginny heräsi yhtäkkiä ja alkoi etsiä likaisenvaaleita, pitkiä hiuksia lähistöltä. Kun sellaisia ei näkynyt missään, tyttö joutui astumaan hivenen kauemmas Hermionesta.
"Luna!" punahiuksinen tyttö kutsui ja käänsi päätään puolelta toiselle. "Luna, missä olet?"
Luna ei kuitenkaan vastannut, ja kun Ginny lopulta kääntyi oudosti hiljentyneen Hermionen puoleen, hän huomasi että tyttö oli ujuttanut siron sormuksen sormeensa.

"Hermione? Älä nyt viitsi pelleillä! Lunaa ei näy mailla halmeilla ja sinä vain tuijotat sitä hiivatin sormusta – anna sen jo olla!" Ginny suutahti ja yritti tarttua tytön käteen, mutta vinkaisi ja päästi oitis irti. Hermionen käsivarsi oli polttanut kivuliaan jäljen Ginnyn kämmenpohjaan.
"Mitä ihm -?" tyttö aloitti, mutta Hermione keskeytti hänet kuiskaamalla käheästi:
"Tiedän, missä hän on... Tiedän, missä Luna on..."

"Päästä minusta irti, senkin rumilus!" Luna huusi vihaisesti hahmolle, joka piti tyttöä tiukasti kiinni toisesta käsivarresta ja johdatti tätä kovaa vauhtia jotakin pimeää käytävää eteenpäin.
"Enpä taida, tyttönen! Tiedäthän sinä, että kun houkkaystäväsi viimein tajuavat sinun kadonneen, he seuraavat jättämiäni johtolankoja suoraan tänne – ansaan!" huppupäinen muukalainen sanoi ja naurahti kolkosti.
"He eivät ole niin vähäjärkisiä kuin ehkä luulet", Luna heitti vastaan ja yritti rimpuilla irti kaappaajansa otteesta. "Enkä ole minäkään!"
"Eiköhän se jättämäni sormus hoitele ainakin toisen heistä", hahmo kähähti ja lähti laskeutumaan jyrkkiä portaita alas raahaten vastahankaista Lunaa perässään.
"Minä en ole muuten mikään jalkarätti, jos et sattunut tietämään", Luna vielä huudahti, muttei saanut muuta aikaan kuin hervottoman naurunremakan.

Pian he olivat laskeutuneet portaat alas asti. Hahmo raahasi Lunan pitkänmallisen huoneen toiseen päähän ja heitti tytön sitten ilman halki päin seinää. Pieni inahdus ehti kuulua Lunan huulilta ennen kuin hän menetti tajuntansa ja jäi makaamaan lattialle liikkumattomana.
"Ja nyt – Granger ja Weasley, missä oikein viivytte?" hahmo heitti kysymyksen roikkumaan huoneen raskaaseen ilmaan.

Hermione kääntyi ympäri, ja Ginny havaitsi heti jonkin muuttuneen hänessä. Tuntui kuin siinä olisi seissyt joku muu, mutta vain Hermionen hahmossa...

"Rakas kollegani vei Lunan, Ginny! Etkö käsitä, typerä tyttö? Olen heidän puolella", Hermione sanoi, mutta sanat eivät voineet tulla suoraan hänen huuliltaan, sillä ääni oli erilainen kuin Hermionen – niin kylmä ja kolkko.
"En tiedä, kuka sinä olet, mutta kehottaisin sinua häipymään ja tuomaan oikean Hermionen nopeasti takaisin kehoonsa!" Ginny sanoi pisteliäästi.
"Mutta Ginny, minähän olen Hermione", ääni nauroi, ja nyt Ginny kuuli selvästi, että puhe kuului tytön sisästä, ei huulilta. Hermionen kädessä oleva sauva painui vasten Ginnyn rintakehää ja toinen käsi peitti salakavalasti tytön suun.
"Surmaan sinut ja mitättömän ystäväsi, jos et tee kuten käsken", ääni sihahti vihaisesti ja Ginny nyökkäsi silmät pelosta ammollaan.

"Kas kas! Kiitos sinulle, Avery! Voit kai nyt vapauttaa tyttöraukat kärsimyksistään", kuului viileä ääni jostain hupun uumenista, kun vangittu Ginny ja Hermionen lumottu keho ilmestyivät portaiden alapäähän.
"Ei kestä kiittää, lipevä ystäväiseni!" Sanat kumpusivat yhä Hermionen sisuksista, kun tytön käsi heitti Ginnyn pitkin pituuttaan lattialle.

Räikeä valo välähti ja suurin ponnistuksin Ginny kykeni erottamaan kookkaan miehen hahmon erkanevan Hermionen pienemmästä ja lyhyemmästä ruumiista.
"Hermione!" Ginny kuuli huutavansa ennen kuin tehokas hiljennys -loitsu osui häneen ja hän menetti äänensä kokonaan.
Huppupäinen hahmo asteli kaksinkerroin taittuneen Hermionen luokse ja kohotti sormillaan tytön leukaa ylöspäin. Hermione kuitenkin kavahti rajusti taemmas ja huusi vihaisesti:
"Uskallakin koskea minuun uudestaan, senkin – käärme!"
Paksun hupun alta ei juuri kasvoja näkynyt, mutta nyt huoneessa lepattavien kynttilöiden valo osui hupun alaosaan ja paljasti ohuet huulet, joilla purjehti pieni hymynkare.
"Käärmekö, tyttö? Aivan niin..." hahmo sanoi mystisesti ja tarkkaili Hermionea naamionsa kätköistä.
Hermione ei vastannut. Tuijotti vain karmivaa huppupäätä silmät salamoiden vihan ryöpytessä villinä hänen suonissaan.

Ginny vilkaisi Lunaa, jonka otsassa näytti olevan melko syvä haava. Tytön teki mieli rynnätä ystävänsä luokse ja varmistaa tämän olevan kunnossa, mutta tiesi että se olisi ollut turhaa siinä tilanteessa. Oliko kaikki toivo mennyttä? Mitä tuo katala huppuhahmo ystävänsä kanssa oikein halusi hänestä, Hermionesta ja Lunasta?

"Koska olet noin huomattavan älykäs, tiedät kai mitä varten me toimme teidät tänne?" kylmä, huvittunut ääni kysyi hupun sisästä.
"En." Hermionen vastaus jäi kaikumaan melko tyhjään tilaan.
"No, katsos... Toimme teidät tänne, koska tarvitsemme tietoja kalliista Potterista – pojasta-joka-jäi-eloon..." Musta hahmo tarttui kaksin käsin huppuunsa ja antoi sen valahtaa alas niin, että hänen kalpeat, melkein valkoiset kasvonsa paljastuivat kokonaan. Siinä Hermionen, Ginnyn ja tajuttoman Lunan edessä seisoi silminnähden kärsinyt Lucius Malfoy, jonka tavallisesti niin ruodussa olevat vaaleat hiukset sojottivat suuntaan, jos toiseen.
"Ja nyt, Granger, saat luvan kertoa meille kaiken tästä ystävästäsi", Lucius sihahti hampaidensa välistä katse tiukasti kiinni Hermionen kasvoissa.
"Ja entäpä, Malfoy, jos en halua kertoa teille mitään?!" Hermione haastoi kuolonsyöjän, jotta saisi pelattua aikaa. Hänen kaikki mahdollisuutensa olivat vaiennetussa Ginny Weasleyssa, johon kumpikaan, Lucius eikä Avery, enää kiinnittänyt sen suurempaa huomiota.
"Sitten meidän on otettava haluamamme tiedot väkisin – ja pelkäänpä pahoin, että tässä tapauksessa se tarkoittaa kiduttamalla!" mies vastasi ilkikurinen hymy kasvoillaan.

Ginny ei kestänyt katsella Hermionen ja kuolonsyöjien kinaa, joten hän päätti etsiä pakotietä katseellaan. Huoneesta ei ilmeisestikään vieneet pois kuin vain ne jyrkät portaat, joita he olivat juuri sinne laskeutuneetkin. Yhtäkkiä tytön silmiin osui valtava, musta kangas, joka oli pingotettu seinälle aivan Lunan oikealla puolella, Hermionen ja kuolonsyöjien takana. Ginny katsahti Averyyn ja Luciusiin, jotka kumpainenkin hiillostivat tyyneltä näyttävää Hermionea. Hitaasti ja äänettömästi tyttö alkoi ryömiä kohti Lunaa ja peitettyä osaa kiviseinästä. Kun Ginny viimein oli niin lähellä kangasta, että olisi hyvin voinut vetäistä sen alas seinän päältä, hän kuuli takaansa Hermionen tuskanhuudahduksen. Lucius oli heittänyt tytön Averyn avustuksella päin seinää. Hermione ei kuitenkaan menettänyt tajuntaansa ja nousi kivusta irvistäen ylös lattialta. Ginny näki, että hän oli tarttunut taikasauvaansa ja piilotteli sitä selkänsä takana.

"Joko tämä riittää, tytteli?" Avery kysyi inhottava virne punakalla naamallaan.
"Ei vielä!" Hermione huusi, osoitti sauvallaan ruskeatukkaista kuolonsyöjää ja vapautti punaisen valosuihkun sauvansa kärjestä purevan loitsun kera.
Kuolonsyöjä ei ehtinyt väistää tainnutus -loitsua vaan se osui häntä suoraan rintaan. Mies vaipui tajuttomana maahan.

Ginny keskittyi jälleen omiin puuhiinsa. Hän tarttui taikasauvaansa, joka oli aina siihen asti levännyt tytön housuntaskussa, ja osoitti sillä sitten mustaa harsokangasta päättäväinen katse silmissään.
Haihtuus, Ginny ajatteli keskittyen lujemmin kuin koskaan. Tytön sauvakäsi tärisi hillittömästi, mutta tämä ei antanut sen häiritä itseään. Oli kuin Ginny olisi halunnut oman henkensä uhallakin saada verhon haihtumaan... Ja yhtäkkiä se olikin poissa! Ginny hillitsi halunsa hypähtää ilmaan ja kiljua riemusta. Musta kangas oli haihtuessaan paljastanut tummapuisen oven altaan. Se, tummapuinen ovi, oli Kolmen luudanvarren salaisuus, vaikkei Ginny sitä silloin vielä tiennytkään...

"Kangistumistyystilys!" Lucius huudahti ja osoitti Hermioneen sauvallaan.
"Varjelum", tyttö puolustautui ja taika hajosi noin metrin päähän hänen kasvoistaan.
"Sinä oletkin kova tyttö kaksintaistelemaan, Granger – muttet läheskään yhtä kova kuin minä... Kidutu!" kuolonsyöjä karjahti, ja tällä kertaa Hermione ei ehtinyt miettiä, mitä tehdä. Aseista riisunta -loitsun sanat kuolivat tytön huulille, kun kidutus -kirous osui häneen pahasti. Hermione putosi polvilleen tuskasta huutaen. Hänen joka ikiseen raajaansa, hänen joka ainoaan ihopoimuunsa upposi jäinen, terävä veitsi, joka sitten kääntyili haavassa niin suunnatonta kipua ja tuskaa aiheuttaen, että hetken Hermione jopa toivoi kuolevansa – mutta sitten se kaikki olikin jo ohi...

"Tekikö kipeää?" kauhistunut Ginny kuuli Luciusin kysyvän kidutetulta Hermionelta. "Hyvä. Niin sen oli tarkoituskin..."
Puhdas inho ja viha poltteli Ginnyn sisuksia, kun hän katsahti kylmää naurua nauravaan Luciusiin. Tyttö ponkaisi päättäväisesti jaloilleen ja aukaisi oven, joka seisoi synkkänä ja pahaa enteilevänä hänen edessään. Ginnyn ruskeat, vihaa tihkuvat silmät revähtivät selälleen kauhusta. Ovi vei ei-mihinkään... Sakea, valkoinen usva leijui oven korkean kynnyksen toisella puolen, eikä Ginny kyennyt tekemään muuta kuin pitämään tiukasti kiinni oven messinkikahvasta ja tuijottamaan aavemaiseen sumuun.

"Ja minnekäs sitä ollaan menossa? Rakkaan Potterin luo?" kuului Malfoyn karkea, ilkikurinen ääni Ginnyn takaa.

Tyttö käännähti ympäri ja väisti tätä kohti syöksyvän palavan, lilan lieskan hiuksenhienosti.
"Ei kai tuon suinkaan ollut tarkoitus osua minuun?!" Ginny tivasi ivallisesti raivostuneen näköiseltä kuolonsyöjältä saatuaan äänensä viimein takaisin, ja hetkeäkään epäröimättä tyttö kohotti sauvansa, osoitti sillä Hermioneen ja lausui vakaasti ja varmasti:
"Liikutisruumis!"

Hermionen veltostunut ruumis nousi ilmaan ja ampaisi hölmistyneen Luciusin ohi kohti Ginnya ja Lunaa, jonka punahiuksinen tyttö oli nostanut sillä välin lattialta omilla käsivoimillaan. Hermionen keho pysähtyi Ginnyn eteen ja roikkui siinä väkevän taian alaisena. Luciusin ilme muuttui hämmästyneestä pilkalliseen, mutta sitä ei Ginny Weasley nähnyt, sillä hän hyppäsi kynnyksen yli valkeaan usvaan kaksi ystäväänsä mukanaan ja huikkasi vielä vihaisesti olkansa ylitse aloilleen jähmettyneelle kuolonsyöjälle:

"Vie pomollesi terveisiä, Malfoy!"

A/N: Eipä minulla tässä ole paljon mitään taaskaan sanottavana... :) Vain se, että neljäs luku on tällä hetkellä valmis postattavaksi, mutta sen ajattelin laittaa tänne vasta huomenna, koska nyt on jo niin myöhä (joopa joo...). Heh, eiköhän tuossa tullutkin sitten kaikki(?) Nyt vaan 'Save Changes' -nappula pohjaan ja tämä luku esille!