A/N: Pahoittelen todella, jos tässä luvussa ilmenee kirjoitusvirheitä! Tämä systeemi, kun ei oikein tahtonut toimia täällä sillä ohjelmalla, jolla tämän tekstin kirjoitin... :( Eli siis oikeastaan noita mainitsemiani kirjoitusvirheitä ei pitäisi olla tekstin joukossa, mutta mahdollisia rivitysvirheitä ynnä muita kyllä. ARGH! No, yrittäkää kuitenkin nauttia tästä - jos vain suinkin kykenette... :) Kiitokset taas lukijoille, sekä ihanalle Vanijalle, joka kommentoi jo toistamiseen! Mahtavaa!

LUKU 4: VUOSI 1944

-------------------------------------

Ginnyn hypättyä valkoiseen, leijuvaan usvaan Hermione ja Luna muassaan, se nielaisi tytöt hetkessä. Vauhdikas pudotus tuntui jatkuvan ikuisuuksiin ja Ginny alkoi jo pian voida huonosti kovassa kyydissä.
"Kunpa olisimme vanhassa kunnon Tylypahkassa!" tyttö parahti lopulta epätoivoissaan silmät visusti suljettuina.
Aluksi mitään ei tuntunut tapahtuvan, mutta sitten heidän vauhtinsa alkoi hidastua nopeasti ja väjäämättä ja pysähtyi loppujen lopuksi kokonaan.

Jokin kirkas sokaisi Ginnyn silmiä, kun tyttö uskalsi lopulta avata ne edes puoliksi. Kesti hetken ennen kuin hän kykeni näkemään pimenevän taivaan kaareutuvan yläpuolellaan ja pikkuhiljaa hänen silmiensä verkkokalvoille alkoi myös piirtyä kuva kauniista, kesäisestä iltamaisemasta ja pienen pienestä tammipuun vesasta vähän matkan päässä hänestä, Hermionesta ja Lunasta.
"Mitä ihmettä? Missä me oikein olemme?" Ginny mumisi heikolla äänellä ja katsoi näkökykynsä takaisin saaneena ihmeissään ympärilleen. Kaunis järvi kimalsi laskevan auringon valossa tyttöjen vasemmalla puolella ja monen metrin päässä heistä heidän eteensä levittäytyi vanha kivilinna, jonka komeat tornit kohosivat ylväinä korkeuksissa. Ginny näki niiden huippujen melkein koskettavan kaukaista taivaankantta.

"Tämä ei ole mitenkään mahdollista", Ginny sopersi itsekseen. "Tuohan on Tylypahka!"Ginny pomppasi pystyyn ja ihmetteli sitä outoa tilannetta aikansa ennen kuin alkoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Linna ja sen ympäristö kyllä näyttivät nopeasti katsottuina samanlaiselta kuin Tylypahka tiluksineen, jossa he kävivät koulua, mutta joitain tärkeitä yksityiskohtia puuttui. Ei ollut suurta, ympäriinsä huiskivaa Tällipajua, eikä paksuja, lukollisia turvaketjuja linnan porteilla, joten heidän oli siis täytynyt matkustaa ajassa taakse- tai eteenpäiten.
- Monia, monia vuosia, Ginny ajatteli ihmeissään.

"Ginny?" kuului Hermionen pieni ja laiha ääni nurmen pinnasta ja hänen hapuileva kätensä kahmaisi kiinni Ginnyn nilkasta. "Mitä oikein t-tapahtui?"
"Hermione!" Ginny huudahti helpottuneena ja polvistui halatakseen täysin pöllämystynyttä ystäväänsä. "Oletko kunnossa? Näin, kun se kuolonsyöjä, Lucius Malfoy kaiketi, kidututti sinua ja tuota... minä lennätin sinut sen huoneen läpi loitsulla ja tartuin Lunaan ja ja... Luulen, että matkustimme ajassa taaksepäin, Hermione!"
"Mitä sinä sanoit?" Hermione henkäisi kauhuissaan ja tarttui Ginnya paidanetumuksesta. "Me teimme mitä?!"

Ja vasta silloin Ginnykin ymmärsi, että tilanne oli todella huolestuttava. Miten he pääsisivät takaisin omaan aikaansa, kun ovesta, josta he olivat menneisyyteen pelmahtaneet ei näkynyt jälkeäkään? Ginny päätti, että oli viisainta kertoa Hermionelle heti paikalla kaikki, mitä hän tiesi heidän tilanteestaan ja irrotti sitten tytön kädet hellin elkein paidastaan."Ota rauhallisesti! Sanoin, että me taisimme matkustaa ajassa taaksepäin, menneisyyteen. Tuo linna, jonka näet tuolla", Ginny selvitti ja osoitti jykevää kivilinnaa takanaan, "on pakko olla entisaikojen Tylypahka, sillä huomaathan ettei täällä ole vielä edes Tällipajua." Hermione toljotti Ginnya epäuskoisena.
"Mutta eihän minulla ole edes ajankääntäjääni mukana – miten tämä silloin on mahdollista, Ginny? Minä luu -", ruskeaverikkö aloitti kummissaan, mutta Ginny keskeytti hänet sanoen tiukasti ja selkeästi:
"Me tulimmekin tänne oven kautta, Hermione. Oven, jonka päälle oli pingotettu musta harsokangas... En tiedä, näitkö sinä sitä, mutta minä aukaisin sen oven ja pelastettuani sinut ja Lunan Malfoylta hyppäsin te kaksi mukanani kynnyksen yli ja – päädyimme tänne..." Hermione joutui miettimään Ginnyn sanoja hetken ennen kuin ymmärryksen kirkas valo syttyi tytön lämpimän ruskeisiin silmiin. Hän katsahti Ginnyyn salaperäinen ilme kasvoillaan ja kysyi jännittyneellä äänellä:
"Voisitko kuvailla sitä ovea minulle? Minkälainen se oli?"
Ginny tuijotti hajamielisenä kauempana siintävää, hämärää metsänreunaa sitä kuitenkaan edes kunnolla näkien ja alkoi kuvailla oven tummaa puupintaa ja kuvioitua messinkikahvaa. Hermione kuunteli ystävänsä selostusta tarkasti ja nyökkäili välistä kuin merkiksi siitä, että oli ymmärtänyt kyseisen yksityiskohdan oveen liittyen. Lopulta Ginny vaikeni ja jäi odottamaan Hermionen reaktiota ja vastausta, jotka tulivat molemmat nopeammin kuin tyttö oli osannut edes aavistaa...

"Ovi on nimeltään Aktamakia. Sana on toisinpäin, oletettavastikin, "Aikamatka", mutta useimmat noidat ja velhot eivät ole huomanneet sitä, kun nimi on mainittu heille jossakin tai siitä on puhuttu heidän kuullen, joten se on siis hyvin harvinainen, melkeinpä salainen taikaesine. Itse luin ovesta muutama kesä sitten hyvin mielenkiintoisen artikkelin, jossa kerrottiin sen poikkeuksellisista kyvyistä, joista yksi on ajassa eteen- ja taaksepäin kuljettaminen. Ovi siis toi meidät tänne, koska... koska sinä, tai joku muu meistä, sanoi kynnyksen yli astuttuaan jotain, mikä sai sen määrittämään ajan ja paikan, jonne se meidät nyt on lähettänyt..." Hermione kertoi pitäen välillä pieniä hengähdystaukoja kesken kertomuksensa.
"Voi ei!" Ginny parahti onnettomana ja hänen polvensa notkahtivat niin, että ne iskeytyivät voimalla vihreään, huurteiseen ruohoon. "Se on siis kokonaan minun syytäni, että olemme täällä loukussa. Minä se kiljuin pudotessamme, että "Kunpa olisimme vanhassa kunnon Tylypahkassa!" ja nyt se ovi lähetti meidät tänne, vanhanajan Tylypahkaan!"
Hermione aukaisi suunsa, ehkä toruakseen, mutta sulki sen sitten samantien ja veti ystävänsä tiukkaan, lämpimään halaukseen.
"Älähän nyt, Ginny", Hermione lohdutti tyttöä ja taputti tätä selkämykseen. "Me selviämme kyllä, lupaan sen. Sitä paitsi, et voinut tietää... mitenkään! Se ei ollut -"
"- sinun syysi, Ginny..." Luna Lovekiva yski hetken ankarasti ja katsahti sitten Ginnyyn mulkosilmänsä punoittaen aavistuksen.
"Voi, Luna... Olen niin pahoillani, kaikesta. En vain keksinyt enää mitään muuta keinoa selviytyä sieltä huoneesta hengissä – ne kuolonsyöjät olisivat voineet vaikka tappaa saadakseen ne typerät tietonsa", Ginny sanoi ja värähti.
"Älä, Ginny, ole kiltti! Me emme syytä sinua mistään", Hermione parahti epätoivoisesti. "Ei sinun tarvitse itkeä..."
Ginny kohotti murtuneen katseensa Hermioneen ja tytön huulet muodostivat kysymyksen, johon kukaan heistä ei osannut vastata:
"Mitä me teemme seuraavaksi?"

Soiva hiljaisuus tuntui jatkuvan ja jatkuvan, loputtomiin. Kukaan tytöistä ei virkkonut sanaakaan. Ainoa ääni, joka rikkoi kiusallista hiljaisuutta, oli navakka tuuli. Pohjoistuuli puhalsi kylmää ilmaa tyttöjen niskaan ja pian he päättivätkin lähteä kohti linnaa, etteivät tulisi kipeiksi hetkessä huonontuneen sään armoilla. Taivas oli muuttunut synkäksi ja ilmassa oli sähkön tuntu. Pian ukkostaisi...

Kun tyttökolmikko ennätti Tylypahkan jykeville tammioville, ne aukenivat heidän tieltään kuin itsestään. He astuivat huolettomina sisään ja huomasivat vasta sitten kauhukseen koko eteishallin olevan täynnä oppilaita. Kaikki jonottivat pääsyä Suureen Saliin lukuvuoden alkajaistilaisuuteen.
"Huono homma", Hermione kuiskasi suupielestään Ginnylle, joka nyökkäsi hermostuneen näköisenä, kun kaikki jonossa olevat oppilaat olivat kääntyneet tuijottamaan heitä. "Todella huono homma..."
"Meidän täytyy löytää Dumbledore ja äkkiä sittenkin", Ginny mutisi ja yritti astella Hermionen ja Lunan jäljessä mahdollisimman viileä ja tyyni ilme kasvoillaan.
"Toivottavasti hän edes elää tässä ajassa..." mumisi puolestaan Luna, joka kuulosti jokseenkin surumieliseltä. Lause sai Hermionen niskavillat pystyyn. Mitä jos Albus Dumbledorea ei tosiaankaan ollut vielä olemassa?
"Keitä nuo ovat?" kuului useita kuiskauksia oppilasmassan joukosta, kun tytöt kävelivät sen poikki kohti yläkerroksiin vievää portaikkoa.

Lopulta he olivat onnistuneesti kahlanneet läpi oudon, hermostuttavan tilanteen ja löysivät itsensä hengissä rehtorin kansliaan johtavalta, pimeältä käytävältä.
"Mitä me oikein sanomme rehtorille?" Luna kysyi ääni vakaana, ja Hermione otaksui hänen kasvoillaan lepäävän tyynen ja rauhallisen ilmeen merkitsevän nyt puhdasta uhmakkuutta ja pelottomuutta.
"Hermione?" Luna kysyi uudestaan ja oli nyt kääntynyt katsomaan tyttöä suuret silmänsä omituisessa sirrissä.
"Anteeksi, Luna! Sanoitko jotain?" Hermione heräsi ajatuksistaan ja hänen teki mieli lyödä itseään kivuliaasti päähän - kerrankin, kun Lunalla oli ollut jotain epäilemättä tärkeää sanottavaa, hän ei ollut kuunnellut tarkkaan. Tytön viattoman pään onneksi lähistöllä ei ollut mitään kättä pidempää...
"Joo... Kysyin vain, että mitä aiomme sanoa rehtorille?" Luna toisti, pienoinen hymy huuliaan koristaen.
"Öh, tuota... Ajattelin, että teeskentelisimme olevamme jonkinsortin vaihto-oppilaita toisesta taikakoulusta..." Hermione vastasi ja kuulosti todella epähermionemaiselta. "Hankalaa tämä tulee joka tapauksessa olemaan ja pakkohan meidän on jotain keksiä ennen kuin löydämme takaisin omaan aikaamme, vai mitä?"
"Niinhän se on", Ginnykin myönsi.

Käytävä alkoi valaistua sitä enemmän, mitä edemmäs tytöt kulkivat ja lopulta se loppui kahden kivisen hirviöpatsaan edustalle. Juuri, kun Hermione aukaisi suunsa sanoakseen salasanan, tyttö tajusi ettei hän tiennyt sitä.
"Mikä nyt neuvoksi?" Ginny huudahti turhautuneena ja istahti häntä lähinnä olevan patsaan ylisuurelle kivijalustalle.
"En tiedä, Ginny", Hermione huokaisi. "Ilman salasanaa emme pääse sisään kansliaan, emmekä voi puhua Tylypahkan tämänhetkiselle rehtorille. Tietäisimmepä edes, missä ajassa olemme!"
"Hei!" Luna huudahti äkisti ja Hermione sekä Ginny säikähtivät pahasti. "Jospa rehtori onkin jo Suuressa Salissa pitämässä puheenvuoroaan lukuvuoden alkajaisseremoniassa!"
Hermione tapitti Lunaa hetken ihmeissään, kunnes tytön huulille nousi teennäisen iloinen, mutta ymmärtäväinen virne.
"Luna on oikeassa!" hän huudahti sitten ja lähti rientämään käytävää takaisinpäin. "Sieltä löydämme rehtorin! Olisi pitänyt heti tajuta..." Ginny naurahti kummankaan ystävänsä kuulematta. Oli tietenkin kova isku Hermionelle, että Lunan kaltainen sekopää päihitti hänet aivotyössä, vaikka korpinkynsi olikin.

Tyttöjen saapuessa takaisin eteishalliin olivat Suuren Salin tummat kaksoisovet heidän pahaksi onnekseen jo ehditty sulkea. Sisäpuolelta kuului kuitenkin taioin voimistettu, aavistuksen kimeä ääni, joka puhui hyvin nopeaan tahtiin. Hermione kuunteli ääntä hyvin tarkkaavaisesti ja tajusi, että se kuului Albus Dumbledoren edeltäjälle rehtori Armando Dippetille, joka oli toiminut virassaan vuosina 1924 - 1944. Hermione muisti kerran kauan sitten kuulleensa tuon saman vikisevän äänen vanhasta taulusta, joka roikkui luultavasti yhä seinällä heidän aikansa Tylypahkan rehtorin kansliassa.

"Minä tunnen tuon äänen!" Hermione kuiskasi ystävilleen kiihtyneesti. "Puhuja on Tylypahkan aikaisempi rehtori, Armando Dippet! Emme siis olekaan tulleet aivan niin kauas menneisyyteen kuin aluksi luulin... Mielenkiintoista!"
"Sehän on loistavaa!" huudahti Ginny, joka madalsi heti äänentasoaan nähtyään Hermionen varoittavan katseen. "Tiedätkö sinä siis myös, missä ajassa olemme?"
"Tiedän", Hermione vastasi lyhyesti ja viittoi tyttöjä tulemaan lähemmäs itseään. "Mutta nyt ei ole hyvä aika puhua siitä. Meidän on päästävä sisään – heti!"
"Se ei onnistu muiden huomaamatta", Luna huomautti hiljaa.
"Satun kyllä tietämään senkin, Luna", Hermione ilmoitti kimeäksi muuttuneella äänellä ja katsahti uneksuvaan tyttöön närkästynyt ilme kasvoillaan, jotka olivat muuttuneet hermostuksesta melkoisen kalvakoiksi.

Kului pitkä, alakuloinen tovi, jonka tytöt uhrasivat lähes olemattomien mahdollisuuksiensa punnitsemiseen. Ja lopulta tytöt tajusivat, ettei heillä ollut kuin yksi ainoa vaihtoehto, yksi ainoa naru, johon tarttua epätoivon kielissä...
"Meidän on mentävä suoraan Dippetin puheille, tytöt, ja mieluiten heti, kun Salissa aletaan ruokailla", Hermione kuiskasi ystävilleen, "vai mitä olette mieltä?" Hänen silmistään heijastui eteishallin seinillä palavien soihtujen kirkas, iloinen kajo.
"Olen sitä mieltä, että olemme täysiä sekopäitä kun edes harkitsemme ryhtyä moiseen, mutta en usko meillä olevan muutakaan vaihtoehtoa..." Ginny vastasi onnettomana, ja Hermione oli kuulevinaan epätoivon huokuvan tytön äänestä, kun tämä puhui.
"Mitä me sitten vielä odotetaan?" Luna kysyä pamautti innostuneesti. "Tehdään se! Meillä ei ole mitään menetettävää... Ei enää, kun olemme jo hankkineet itsemme kunnon pulaan..."
Hermione siirsi kasvonsa ahdistuneesta punatukasta itsevarmaan Lunaan ja hänen huulilleen nousi pieni, tyytyväinen hymy.
"Aivan niin, Luna. Meidän on vain luotettava toisiimme... lujasti", Hermione supisi, vilkaisi nopeasti molempiin tyttöihin ja sulki sitten tuikkivat silmänsä ohikiitäväksi hetkeksi. Ja sitten he kaikki kolme vajosivat omiin mietteisiinsä, jäivät odottamaan oikeaa hetkeä...

"Hyvä on, tytöt! Nyt on aika!" Ginny melkein huusi, kun Salista alkoi kuulua ruokavälineiden - haarukoiden ja veitsien, lautasten ja juomapikareitten - kilinää.
"Valmiina tai ei - täältä tullaan, Tylypahka." Hermione henkäisi syvään ja työnsi Salin kaksoisovet syrjään tieltään, kuten niin monasti aikaisemminkin, mutta nyt vain hätää ja epävarmuutta sydämessään tuntien. Tyttöjen astuttua nopeasti ja täysin odottamatta Suureen Saliin, alkoivat ovia lähinnä olevat oppilaat oitis kuiskia toisilleen vilkkaasti. Ginny nielaisi, kun kuuli kuiskinan lisääntyvän, mitä lähemmäs he pääsivät koulun henkilökunnan suurta ruokapöytää, joka oli täynnä hänelle, Hermionelle ja Lunalle tuntemattomia opettajia. Hermionen sydän sykähti - osin ilosta, osin säikähdyksestä - kun hän tunnisti nuoren Albus Dumbledoren uurteiset, mutta lempeät kasvot muiden opettajien mitään sanomattomien naamojen joukosta. Tyttö oli unohtanut tyystin, että ennen rehtorin virkaan astumista 1940-luvulla Dumbledore oli toiminut Muodonmuutosten opettajana Tylypahkassa. Velhon viisaat, kirkkaansiniset silmät tarkkailivat tiiviisti lähestyviä tyttöjä omalaatuisten puolikuulasien takaa. Voi ei! Mitä minä nyt teen? Dumbledore näkee takuulla lävitseni! Hänhän kun ei ole sidoksissa aikaan, tai... niin, jotenkin kummasti se vain menee, ajatteli Hermione kulkiessaan kohti opettajien pöytää, jonka ääressä myöskin itse Armando Dippet istui nauttimassa juhla-ateriaansa. Iso pala juuttui tytön kurkkuun, kun hän pysähtyi, Ginny ja Luna molemmilla sivuillaan, värikkään opettajakaartin eteen.

"Hyvää päivää! Minä olen Hazel Emerald - hauska tavata teidät kaikki - ja nämä ystäväni tässä ovat... tuota noin... Ginevra Greenwood ja Lulu Davidson", Hermione puhui kovalla, kantavalla äänellä katsoen koko ajan rehtori Dippetiin, ettei kadottaisi puhtaasti keksimänsä puheen punaista lankaa tai eksyisi muuten vain aiheesta. "Me tulemme Tylypahkaan vaihto-oppilaiksi MacCaruso -nimisestä taikaoppikoulusta ja vannomme täten käyttävämme kaikkea oppimaamme vain ja ainoastaan tämän koulun hyväksi koko sen ajan, jonka tulemme täällä viettämään. MacCaruson rehtori Brutus Rousseau lähetti meidät itse matkaan suurimpana toiveenaan laajentaa isäntäkoulumme suhdeverkkoa muihin taikoviin kouluyhteisöihin. Toivomme siis, että meidät otettaisiin täällä Tylypahkassa arvokkaasti ja hyvin vastaan. Kiitos!"

Hetkeen kukaan ei sanonut sanaakaan. Täysi hiljaisuus oli laskeutunut Suureen Saliin, ja Hermionea pelotti, että hän oli mennyt sanomaan jotain sopimatonta tai paljastavaa. Onneksi Albus Dumbledore ymmärsi rikkoa vaivaantuneen hiljaisuuden. Hän nousi hitaasti, mutta sitäkin sulavammin ylös tuolistaan ja hymyillen sitten koko Salin väelle sanoi kuuluvasti:
"Toivottakaamme nämä hurmaavat neidit aplodien kera sydämellisesti tervetulleiksi Tylypahkaan ja antakaamme heidänkin maistaa koulumme tiedonpuun hedelmää! Tervetuloa, neidit Emerald, Davidson ja Greenwood!"
Tupapöytien suunnalta alkoi kuulua kovaäänistä vislausta, innokasta taputusta ja iloisia, kannustavia huudahduksia. Hermione, Ginny ja Luna kääntyivät ihmeissään katsomaan ympärilleen, sillä he olivat olleet hetken täysin varmoja kiinni jäämisestään. Helpotuksen lämmin väre kulki Hermionen selkärankaa pitkin niskan nikamiin, kun hän niiasi kohteliaasti kohti Dumbledorea ja Armando Dippetia, joka näytti pudonneen täysin kärryiltä kaiken tapahduttua niin nopeasti. Lopulta hän kuitenkin selvisi hämäännyksestään ja nousi seisomaan Dumbledoren vierelle kädet sivuille levitettyinä.

"Hiljaisuutta pyydän!" Dippet vinkaisi sitten voimakkaalla, kiihtyneellä äänellä ja hänen toinen kätensä hipelöi hermostuneesti puolipitkää pukinpartaa. "Toivotanpa minäkin ihastuttavat vieraamme tervetulleiksi - ennen kuin siirryn oleellisempaan asiaan... Meillä Tylypahkassa on tapana lajitella oppilaamme tupiin ja, mikäli se teille suinkin sopii, haluaisimme suorittaa lajitteluseremonian myöskin teidän kohdallanne jo tänä iltana. Olkaa hyvät ja istuutukaa vuoron perään tuolle tuolille tuolla ja asettakaa sillä lepäävä hattu päähänne niin saamme tietää, mihin tupaan kuulutte."
Hermione, Ginny ja Luna katsahtivat huolestuneina toisiinsa. Luna kun kuului ainakin tulevaisuudessa Korpinkynteen ja Hermione ja Ginny Rohkelikkoon.

Hitaasti kolmikko siirtyi jännittyneen yleisön seuratessa tuolin ja vanhan, nuhjuisen lajitteluhatun luokse. Henkeään pidättäen Ginny istahti tuolille ja asetti ylisuuren hatun päähänsä. Lajitteluhatun lierissä oleva repeämä aukesi isoksi, kun se huusi aavistuksen hämmästyneenä ja kovaa:
"Mitä tämä on? Ette kai te odota minun laulavan koko tämänvuotista lajitteluloruani uudestaan? No hyvä on, katsotaanpa sitten! Tässähän istuu... ilmiselvästi... Rohkelikko!" Ginnyn kasvoille tarttui Hermionen kiitollinen, autuas hymy, eikä tyttö voinut muuta kuin kiirehtiä Rohkelikko -tuvan ruokapöytään, jonka oppilaat taputtivat villisti lajitteluhatun päätökselle.

Seuraavaksi oli vuorossa häkeltynyt Luna, joka hoiperteli istumaan tuolille ja veti lajitteluhatun niin syvälle päähänsä, ettei edes hänen suutaan näkynyt kunnolla sen alta. Monet oppilaat nauroivat tälle, sillä näytti aivan siltä kuin hattu olisi nielaissut Lunan pään yhtenä kokonaisena suupalana.
"Ja toinenkin!" lajitteluhattu huudahti ihmeissään. "Kuinka monta teitä mattimyöhäisiä oikein onkaan tänä vuonna?! Hmmh, tämä tyttö näyttäisi olevan kuitenkin varsin... outo? Hassu? Ehei - Korpinkynsi!"
Korpinkynnen tupapöytä repesi ratkiriemukkaisiin huutoihin, kun Luna tepasteli eksyneen näköisenä pöydän päässä olevalle vapaalle istumapaikalle.

Hermione kääntyi nopeasti ympäri ja kumartui istuutumaan kylmänrauhallisena pikkuruiselle puutuolille. Hän tiesi jo, mitä oli tulossa. Lajitteluhattu lajittelisi hänet ilman muuta Rohkelikkoon - siitä hän oli valmis lyömään vaikka vetoa. Varmoin käsin Hermione pani repaleisen hatun, jo toista kertaa elämässään, päänsä koristeeksi ja odotti sen päätöstä melkeinpä tylsistyneenä.
"Mitähän vielä? On selvästi älykäs ja viisas, muttei aivan varma mihin monipuolisia taitojaan käyttäisi... Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista - ehkäpä Luihuinen? Luultavasti tälle neidolle hieman liikaa - vai?" hattu pohti ääneen ja Hermione toivoi salaa mielessään, että puhuva päähine olisi ymmärretty paikata automaatilla, joka ilmoittaisi vastauksensa heti, kiertelemättä ja kaartelematta."Hmmh... No nyt olen varma! Oikea paikka tälle on... Luihuinen!" hattu karjahti päättäväisesti.

Hermionen sydän löi kamalasti muljahtaen. Mitä lajitteluhattu oli oikein sanonut? Luihuinen?! Mutta - sehän oli mahdotonta! Tytön korvissa kaikui Luihuis -tuvan oppilaiden korviahuumaava huuto ja aploodaus. Hän nosti hatun typertyneenä pois korviltaan ja katsahti sitten järkyttyneenä Ginnyyn, jonka säikähtänyt, epäuskoinen ilme paljasti tytön mietteet. Hermione Grangerko luihuinen? Se ei mitenkään voinut olla totta, ei mitenkään... Mutta se oli, totisinta totta, ja Hermione ymmärsi, että hänen odotettiin kirmaavan helpottuneena ja onnellisena Luihuisen tupapöytään. Tyttö nousi hitaasti ylös jakkaralta, jätti hatun myttyyn sen viereen lattialle, kuin kostoksi sen typerästä päätöksestä, ja lähti sitten verkalleen astelemaan kohti epämiellyttävintä pöytää koko Tylypahkassa. Hän ei kuulunut Luihuiseen, ei takuulla - eihän?

Kuin syvääkin syvemmässä valveunessa Hermione kulki kohti vapaata istumapaikkaa, jonka oli yhdellä vilkaisulla nähnyt olevan kahden luihuisen välissä. Nämä kaksi luihuista taputtivat muiden mukana aina siihen asti, kunnes Hermione tervehti heitä vaisusti ja istahti sitten konemaisesti alas.
"Miksi noin vaisu? Huono päivä?" Hermionen oikealla puolella istuva, melko kookas ja vaaleatukkainen poika kysyi aavistuksen ilkikurisesti. "Minä olen Malcolm Yaxley ja tuo toinen vakava hapannaama tuossa on Evan Alecto - hauska tutustua, Emerald!"
Hermione sai kovin ponnistuksin taiteiltua edes jonkinsortin virneen naamalleen ennen kuin tarttui molempien poikien ojennettuihin käsiin vuoron perään.
"Kiva tavata...", Hermione mumisi ja ajatteli kaikkea päinvastaista.

Tytön katse ei juurikaan osunut muihin luihuisiin ympärillään, sillä tämä laski sen suoraan Malcolmin kasvoista hopeareunuksiselle ruokalautaselleen, joka kiilteli koskemattomana, tyhjänä hänen edessään. Malcolmin ja Evanin ihmetellessä Hermionen myrtynyttä käytöstä, tyttö kurottautui ottamaan edessään nököttävästä leipäkorista pienen leivänkannikan, mutta tämän käsi osuikin pöydän toisella puolella istuvan pojan käteen, joka oli ollut myöskin aikeissa ottaa korista leivänpalan, vieläpä samaisen kuin Hermionekin. Hermione katsahti osin närkästyneenä, osin ihmeissään huomattavan komeaan poikaan, joka kuitenkin vain virnisti tytölle erittäin luihuismaisesti ja ojensi sitten kätensä tämän puristettavaksi.
"Tom Valedro", poika esittäytyi, kun Hermione ravisti hänen kylmää kättään. Tyttö värähti aivan kuin vaistomaisesti kuultuaan pojan nimen, sillä se oli liikuttanut oleellisia asioita hänen muistissaan.
"Her... Hazel Emerald, vaikka senhän sinä taidat jo tietääkin", Hermione sanoi ontuvasti, eikä kyennyt uskomaan, että siinä hänen edessään istui nuori lordi Voldemort ja he kättelivät, tosiaankin kättelivät, toisiaan. Hermione vetäisi kätensä nopeasti pois Tomin kylmästä, voimakkaasta puristuksesta ja väläytettyään pojalle ensin hermostuneen hymyn laski katseensa yhä tyhjänä kiiltelevälle lautaselleen. Tyttö tiesi hyvin katsomattakin, että poika tuijotti häntä yhä kiinteästi tummanharmailla, tarkoilla silmillään, kuin pienen peltopyyn nähnyt haukka.

Lopulta koitti Hermionen kauan odottama pelastuksen hetki. Armando Dippet nousi ylös samettinojatuolista ja toivotti jokaiselle hyvää koulumenestystä kultaisen kipinäsuihkun kera. Alkajaispidot olivat loppuneet ja suuri oppilaiden massa vyörysi liikkeelle. Hermione nousi paikaltaan varoen visusti katsomatta Valedroon. Tyttö oli juuri muistanut, että Voldemortilla oli ollut kykynsä lukea ajatuksia jo kouluvuosinaan Tylypahkassa, eikä Hermionella ollut minkäänlaista halua joutua lukilitiksen uhriksi – päinvastoin! Siitä hetkestä lähtien Hermione päätti pysyä kaukana Tom Valedrosta ja hänen kuolettavista kyvyistään.

A/N: No? Oliko huonompi kuin aikaisemmat? Vaiko kenties parempi? Palautetta saa, ja pitäisikin, laittaa... :P

Viides luku on tuloillaan piakkoin! Luultavasti jo heti huomenna... :D Ja kiitos vielä, te lukijat!