A/N: Huh! Tässä nyt sitten olis tämä 6. luku, jos ketään kiinnostaa... :) Aikamoinen työ oli jälleen kerran, mutta todella kivaa tätä oli kuitenkin kirjoittaa. Kiitos erityisesti Vanijalle sekä muille lukijoille!

LUKU 5: PALJASTUS JA KUTSU

---------------------------------------------------

"Hazel! Hazel, odota!" kaikui Ginny Weasleyn huuto eteishallissa.
Hermione kääntyi ruskeat pörröhiuksensa heilahtaen hengästyneen, pisamakasvoisen tytön puoleen, jonka toinen käsi piteli kiinni Hermionen kaavunhihasta.
"Niin, Ginny?" tyttö kysyi hiljaisella äänellä.
"Meidän pitää puhua", Ginny sanoi hetken kuluttua lujasti, kun hänen hengityksensä oli viimein tasaantunut. Hermione tuijotti Ginnyn ohi jonnekin kaukaisuuteen.
"Minulla tässä kun olisi nyt hieman kiire, että jos..." Hermione aloitti, mutta Ginny keskeytti hänet sanomalla nopeasti:
"Nyt heti, Hazel!"
"K-kyllä se varmaan sitten... sopii..." Hermione loi murheellisen katseensa kivilattiaan ja lähti seuraamaan punahiuksista ystäväänsä lähimmän nurkan taakse.

"No niin - mitä nyt?!" Hermione äyskähti ponnettomasti, ja Ginny näki että hänen silmänsä kimmelsivät kyynelistä.
"Tiedän, että olet kamalan järkyttynyt, kun jouduit Luihuiseen, mutta", Ginny puhui rauhallisesti, "tuo sinun murjotuksesi ei auta sinua, minua eikä Lunaa, yhtään. Koeta nyt ryhdistäytyä, Hermione!"
Hermione katsoi päättäväisesti ystävästään poispäin, suolaisia kyyneleitä nieleskellen ja sisällään kytevää kiukkua hilliten. Ja sitten yhtäkkiä, äkkiarvaamatta Hermione käänsi itkeneen ja vihaisen katseensa Ginnyyn ja sanoi ääni täristen:
"Sinulla ei ole aavistustakaan, Ginny, miltä tuntuu joutua kaikkein inhottavimpaan, kaikkein vihatuimpaan tupaan, kun vielä tiedät että kuulut varmasti toiseen!"
Ginny yritti pitää mielensä tyynenä ja rauhallisena, mutta Hermionen kiukku alkoi pikkuhiljaa tarttua häneenkin.

"Sinä et ole se Hermione, jonka minä tunnen..." Ginny kuiskasi murheellisesti pienen, ohikiitävän hetken kuluttua.
"Mitä?! Miten niin en ole sinun tuntemasi Hermione?" tyttö tivasi vihaisesti ja tämän kämmenet puristuivat nyrkkiin. Ginnyn puheet alkoivat suututtaa häntä tosissaan.
"Siten niin, että minun tuntemani Hermione ei ikinä, koskaan, milloinkaan antaisi periksi, eikä luopuisi toivosta näin kovan paikan tullen", Ginny sanoi voimakkaalla äänellä ja nosti katseensa lattianrajasta Hermionen kasvoihin.
Tovin Hermione ei kyennyt kuin tuijottamaan hämmästyneesti Ginnya, jonka ruskeat, palavat silmät leimusivat vaarallisesti. Sitten hänen kasvonsa sulivat pieneen, ymmärtäväiseen hymyyn ja tyttö riensi halaamaan ystäväänsä. Ginny kietoi käsivartensa tiukasti Hermionen ympärille ja hymyili voitonriemuisesti. Hän oli tiennyt jo heti alusta alkaen voittavansa sanaharkan myrtynyttä Hermionea vastaan.
"Voi kiitos, Ginny... Mitä tekisinkään ilman sinua", Hermione huudahti onnettomana ja hänen molemmista silmäkulmistaan alkoi virrata jälleen kirkkaita kyyneleitä - mutta nyt ne olivatkin ilosta, eivätkä vihasta ja suuttumuksesta, vuodatettuja.
"Ei kestä kiittää, Hermione", Ginny sai sanotuksi ystävänsä lujassa puristuksessa. "Juuri tätä vartenhan minä elän - auttaakseni sinua ja muita kasvonsa menettäneitä, kun kieriskelette itsesäälissä ja rukoilette kuolemaa."
Hermione naurahti ja alkoi pyyhkiä kostuneita silmiään jo muutoinkin melko nuhjuiseen kaavunetumukseensa.

Hermione irtautui Ginnysta. Hänen unettomuuden kalvamia kasvojaan koristi yhä pienoinen hymy, kun tämä kääntyi lopulta täysin rauhoittuneena myöskin hymyilevän Ginnyn puoleen ja kysyi aavistuksen ylipirteästi: "Mitä ainetta sinulla on seuraavaksi?"
"Pimeyden voimilta suojautumista", Ginny vastasi pienen viiveen kuluttua, sillä tytön oli ollut pakko virkistää muistiaan lunttaamalla sen jakson lukujärjestyksestä.
"Jaa, vai niin... Minulla on, taas vaihteeksi, liemien kaksoistunti - ja alan jo nyt kyllästyä siihen, miten paljon luihuisilla on liemitunteja viikossa!" Hermione nosti toisen kätensä otsalleen ja taiteili naamalleen kärsivän ilmeen. Ginny naurahti pienesti.
"Sinä et sentään joudu kestämään professori Kalmanyötä joka toinen päivä!" punahiuksinen tyttö heitti muka ahdistuneena takaisin ja risti kädet sydämensä päälle. "Toivon totisesti, että meillä on häntä seuraavassa jaksossa rutkasti vähemmän, sillä vihaan hänen ärsyttäviä vihjauksiaan siitä, miten en muka tiedä, kuka todellisuudessa olen..."
Hermionen silmiin syttyi outo pilke ja Ginny arveli, että hän mietti professori Kalmanyön seuraajaa professori Punurmiota, joka oli vasta pari vuotta sitten - tyttöjen aikaa tietysti - sanonut Hermionea tylsäksi vanhaksi piiaksi. Tyttö ei ollut sen jälkeen enää ilmestynyt professori Punurmion pitämille tunneille vaan oli mennyt ja vaihtanut ennustuksen siinä samassa muinaisiin riimuihin.

Tytöt kävelivät innokkaasti jutellen taikakoulun avonaisista kaksoisovista aurinkoiselle pihamaalle. Sää oli seesteinen ja hiostavan kuuma, mikä oli melko epätavallista syksyiseen vuodenaikaan nähden. Ilma ulkona oli täynnä erilaisia ääniä; pääosin iloisia ja nauravaisia. Monet oppilaista olivat kerääntyneet viileänä ja vilvoittavana siintävän järven läheisyyteen ja joko lepäsivät sen penkereellä kasvavien, nuorien puiden varjossa tai vilvoittelivat rasittuneita jalkojaan puhtaassa, kylmähkössä järvivedessä. Myöskin Hermione ja Ginny suuntasivat hitaat, maleksivat askelensa kimaltelevan järven suuntaan.

"Kuule, Ginny", Hermione huudahti äkisti hiljaa ja rikkoi samalla tyttöjen välisen, pienen hiljaisuuden. "Tuleeko sinulle mitään mieleen vuodesta 1944?"
Ginny katsahti Hermioneen voimakkaasti punertavat hiuksensa heilahtaen ja toljotti tätä hämillään oudon kysymyksen johdosta.
"E-ei, kai...", Ginny vastasi otsa rypyssä, sillä kysymys todellakin kummastutti häntä. "Miksi kysyt?"
"Minä vain... Äh! En tiedä, se nyt vaan tuli mieleen..." Hermione mutisi yrittäen kuulostaa vakuuttavalta, mutta Ginny näki tytön lävitse yhtä hyvin kuin ilmiskoopin linssin. Jokin painoi tätä, sen näki kaukaakin.
"Hyvä on", Ginny sanoi kuitenkin ja vilkaisi yhtäkkiä puhekykynsä menettänyttä ystäväänsä syrjäkarein. Hän yritti kuumeisesti miettiä, mitä Hermione oli kysymyksellään tarkoittanut ja mitä hänen pitäisi muistaa vuodesta 1944...

Pian vaiteliaat tytöt astuivat yhä kauniina kukkivan, suuren pyökin varjoon ja istahtivat pehmeään ruohoon sen juurelle. Hermione nojasi itseään vasten puun kyhmyistä runkoa silmät kiinni ja hengitti syvään raikasta ilmaa. Ginny katseli häntä hetken hymyillen ja istahti sitten alas ystävänsä viereen. Tähän tulevaisuuden Tylypahkasta unelmoinut Hermione heräsi. Hän räpäytti nopeasti molemmat silmänsä auki, niin että ne tuijottivat hetken heidän edessään avautuvaa järvimaisemaa, kunnes ne kääntyivät hiljaa odottavaan Ginnyyn.

"Minulla on niin ikävä tulevaisuutta... Harrya ja Ronia ja kaikkea..." Hermione käänsi värisevän katseensa taas poispäin Ginnysta, ja Ginny tiesi että hän oli jälleen aikeissa itkeä.
"Meillä kaikilla kolmella on", Ginny vastasi ja kuulosti yhtäkkiä jokseenkin hikeentyneeltä.Hermione katsahti Ginnyyn uudelleen, ja tämän hämmästykseksi Hermionen silmät olivat pysyneet kohtalaisen kirkkaina ja posket kuivina. Hän ei ollut sittenkään itkenyt.
"Tajusin vihjeen kyllä, Ginny", Hermione sanoi nauraen ja läppäsi vieressään virnuilevaa tyttöä käsivarteen.
Ginny läppäsi Hermionea armotta takaisin, ja niin alkoi hyväntuulinen läpsimis-sota.

Kyllästyneinä ja uupuneina liian kauan jatkuneesta läpsimisestä ja kutittelusta, tytöt tekivät viimein aselevon keskenään ja syventyivät sitten yhä pahasti kikatellen "syvälliseen keskusteluun"."Haluatko kuulla jotain tosi huvittavaa?" Ginny kysyi pitkittyneen naurunsa seasta Hermionelta.
"Jep. Anna tulla vaan..." huomattavasti rentoutunut Hermione sanoi lystikkäästi ja taputti käsiään yhteen kuin upean joululahjan saanut lapsi ikään.
"No", Ginny aloitti hymyillen tottuneen oloisesti ja Hermionesta tuntui heti, ettei se ollut suinkaan hänen ensimmäinen kertansa kun hän vatvoi kyseistä juttua, "tämä koskee Ronia - ja Mathilda-tätiä."
Hermione toljotti Ginnya tovin epäuskoisena ennen kuin purskahti suurpiirteiseen nauruun ja hengähti vatsaansa pidellen:
"Älä jatka... En halua kuulla enempää... Tuo oli jo ihan tarpeeksi!"
Ginny oli hyvillään, että oli saanut Hermionen jälleen nauramaan ja purkamaan samalla paineitaan, eikä hän siis lopettanut siihen vaan jatkoi itsepintaisesti:
"Viime kesänä, kun Mathilda-täti suvaitsi saapua vierailulle - tai oikeammin kai "pikavisiitille", kuten täti sitä itse kutsui - hän toi mukanaan Pihtileuka -nimisen lemmikkinsä... Ja kuten arvata ehkä saattaa Pihtileuka on hämähäkki, tarkemmin sanottuna tarantella. Uskon, että voit hyvin kuvitella miten kamalan sätkyn Ron sai kuultuaan Pihtileuasta, ja kun se vielä meni katoamaan päivällisellä niin... No sanotaan, ettei Ron ollut mitenkään iloista ja rauhallista katseltavaa sen jälkeen. Kuitenkin - päätin vähän pelotella häntä ja hiippailin keskellä yötä hänen makuuhuoneeseensa. Loihdin hologrammi-hämähäkin ja... laitoin sen kipittämään pitkin Ronin säärtä. Hän säikähti melkein hengiltä, kun heräsi tovin kuluttua karvainen, kahdeksansilmäinen otus naamallaan, ja arvaa vaan - hän meinasi hypätä kurkkuuni, kun kuuli minun nauravan lattialla hänen sänkynsä vieressä."
Hermione pyyhki vettä vuotavia silmiään molempiin kämmenselkiinsä, mutta se ei näyttänyt hyödyttävän mitään, sillä naurunkyyneleitä tulvi hänen silmäkulmiinsa koko ajan vain lisää. Mielikuva kauhistuneesta, pystyhiuksisesta Ronista oli pinttynyt tytön mieleen kuin kahvitahra vanhaan valokuvaan. Hän kuuli korvissaan oman hekotuksensa yli Ginnyn heleän, hysterisoituneen naurun.

Hermione veti syvään henkeä rauhoittuakseen kunnolla ja huomasi, tai pikemminkin kuuli, Ginnyn tekevän samoin. Tytöt katsahtivat virnistäen toisiinsa ja vaikenivat sitten omiin ajatuksiinsa syventyen. Enää ei ollut mitään, mistä puhuakaan, joten molemmat päättivät olla täysin hiljaa ja vain nauttia viimeisistä kesäisistä päivistä. Hermione tarkkaili järven tyyntä vedenpintaa, joka väreili tuskin huomattavasti hentojen tuulahduksien nuollessa sitä. Sinertävä vesi näytti todella lumoavalta ja hetki hetkeltä Hermionen teki vain enemmän mieli juosta pieniä aaltoja vastaan ja sukeltaa järven syvyyksiin. Yhtäkkiä pitkä ja hoikka poika, jolla oli mustat, lyhyet hiukset eksyi tytön näköpiiriin. Hermione tuijotti poikaa ajatuksissaan ja näytti siltä kuin ei olisi tajunnut tekevänsä niin. Mustahiuksinen poika seisoi ison oppilasjoukon keskellä ja kaikki olivat keskittyneet kuuntelemaan tätä tarkkaavaisina. Osa oppilaista näytti jokseenkin kauhistuneilta, osa ihailevilta ja osa syvästi hämmästyneiltä. Kuin sähköiskusta poika käänsi päänsä Hermionen ja Ginnyn suuntaan. Vasta silloin Hermione hätkähti ja ymmärsi toljottaneensa poikaa hävettävän kauan. Pojan kylmien, tummanharmaiden silmien loimuava katse oli vanginnut Hermionen aavistuksen nolostuneen katseen itselleen...
Tom Valedro! Hän on Tom Valedro, Hermione, tytön aivot kirkuivat kauhuissaan.
Hermione värähti rajusti ja repäisi kahlitun katseensa nopeasti irti Tomin komeista kasvonpiirteistä.

"Hermione?" Ginny kysyi huomattuaan Hermionen järkyttyneen ilmeen ja kosketti tytön olkapäätä varovasti. "Oletko okei?" "Ei, en ole, Ginny", vastasi Hermione päätään pudistaen. Hän hautasi kasvonsa kämmeniinsä. "Tämä on yhtä painajaista! Haluan pois täältä!"
Ginny katsoi Hermionea aavistuksen pelästyneenä, sillä ei ollut yhtään Hermionen tapaista hermostua ja ahdistua sillä tavoin koko ajan.
"No kerro sitten ihmeessä, mikä sinua vaivaa", punaverikkö yllytti melko kärsimättömään sävyyn.
Hermione nosti kasvonsa ylös kämmeniensä tarjoamasta suojasta ja katsahti Ginnyyn alistunut katse silmissään.
"Hyvä on..."
Ruskeaverikkö tarttui ystävänsä käsivarteen ja käänsi hänet ison oppilasjengin suuntaan, jonka keskellä Valedro yhä seisoi Hermionesta ja Ginnysta nyt poispäin katsoen. Hän viittasi mustatukkaisen, ilkikurisesti hymyilevän pojan suuntaan pienesti ja kuiskasi Ginnyn korvaan:
"Tuo on... Tom Valedro..."

"Mitä?!" Ginny kähähti järkyttyneenä, kun Hermione oli taluttanut ystävänsä tämän kananlihalle menneestä käsivarresta kuulomatkan päähän Tomista, sekä muista oppilaista.
"Tom Valedro kävi, tai siis käy, Tylypahkaa vuonna 1944, eli toisin sanoen juuri nyt. Minun piti kyllä muistuttaa sinua hänestä, mutta jotenkin se vain jäi..." selitteli lähes yhtä hämmentynyt ja järkyttynyt Hermione nopeasti.
"Tämä ei voi olla totta! Ei vaan mitenkään voi! Tom Valedro, itse Tiedät-kai-kuka, tuolla puhelemassa ystävilleen! Olen varma, että herään kohta ja tämä kaikki – ja tarkoitan todellakin kaikki – onkin vain erittäin pahaa painajaisunta..."
"Kuules nyt, Ginny!" Hermione hermostui hieman ja tarttui punahiuksista ystäväänsä olkapäistä. "Sinä et herää, koska tämä, mitä käymme läpi, ei ole unta – ymmärrätkö? Emme uneksi tätä!"
Ginny tuijotti tyhjin, pelottavin silmin Hermionea ja värähti sitten taas, kuin kylmän kosketuksesta. Hän irtaantui Hermionesta nopeasti, hetkessä. Tyttö kietoi kätensä ympärilleen ja istahti takanaan nököttävälle sammaleiselle kivelle. Hermione oli tomerana tyttönä johdattanut heidät aivan Kielletyn metsän laitamille - siksi ettei siellä näkynyt vilaustakaan muista.
"Mutta hän... Hän yritti tappaa minut, Hermione! Ja olisi onnistunut aikeissaan vallan loistavasti, elleivät Harry ja Ron olisi lähteneet etsimään ja pelastamaan minua Salaisuuksien kammiosta... Anteeksi siis, etten tunne mitään muuta kuin vihaa, suuttumusta ja – kyllä, Hermione - pelkoa Tom Valedroa kohtaan!" Ginny huusi ja oli silminnähden suunniltaan karmivasta tilanteesta, johon oli hetki sitten joutunut.
"Olen pahoillani, Ginny, että jätin kertomatta sinulle hänestä..." Hermione sanoi hiljaa ja kuulosti, sekä näytti, todellakin siltä, että katui tekostaan aidosti. Hän oli langennut polvilleen mietteliään ja surumielisen Ginnyn eteen, joka istui yhä suurella kivellä apaattisen näköisenä. "Minusta kuule tuntuu, että nyt on hyvä aika lähteä syömään... Suuressa Salissa on varmasti jo päivällispöydät katettu ja ruoat valmistettu", Hermione mietiskeli ja väläytti Ginnylle lohdullisen hymyn, joka ei kuitenkaan näyttänyt paljoa piristävän murheellista tyttöä. Hermionesta tuntui uskomattomalta, että he olivat vasta hetki sitten istuneet muiden joukossa järvellä ja nauraneet kuin heikkopäiset. Kaikki se hyväntuulisuus ja iloisuus oli kaikonnut heidän ympäriltään heti Tom Valedron astuttua kuvioihin. Hermione tunsi olevansa silmittömän vihainen ja kiukkuinen Tomille. Hän oli jälleen kerran pilannut kaiken...
Suuri Sali oli sinä iltapäivänä ihastuttava näky nälkäkuoleman partaalla oleville tytöille – ja etenkin heidän muriseville vatsoilleen. Tupapöydät suorastaan notkuivat erilaisista herkullisen näköisistä ja hurmaavan tuoksuisista ruokalajeista. Oli juuri kypsennettyjä ja marinoituja kanankoipia tulisen chili-kastikkeen kera, hyvin maustettua ja täyttävää perunamuusia, huumaavan tuoksuista kumkvattimehua ja jälkiruoaksi suussa sulavaa sitruunahyytelöä. Hermione jo miltei tunsi, kuinka kuola alkoi hitaasti valua hänen suupielestään kohti leukaa.

"Moikka sitten, Hermione", Ginny huikkasi melko apeasti olkansa yli, kun he hetken kuluttua erosivat toisistaan ja lähtivät kohti omien tupiensa luokseen kutsuvia ruokapöytiä.
"Moi – ja nähdään!" Hermione vastasi jo selin Ginnyyn ja heilautti kättään laiskasti ilmassa. Hänestä tuntui kummalliselta, ja osin pelottavaltakin, kävellä kohti Luihuisen tupapöytää, jonka yläpuolella roikkui suuri vihreän ja hopean kirjava kangas käärmeen kuvalla somistettuna. Hermione kun oli jo vuosikaudet tottunut kävelemään suoraan rohkelikkopöytään aina Suuren Salin oville päästyään. Perinjuurin masentuneen näköinen, ja oloinen, ruskeaverikkö istahti vaitonaisena tyhjään ja kylmään kohtaan pitkää, puista penkkiä. Hermionen vieressä tai edes läheisyydessä ei istunut kuin muutama hassu oppilas, jotka olivat hienosti laskettavissa yhden käden sormilla - ja sehän sopi tytölle enemmän kuin hyvin. Hän ei pitänyt luihuisista yhtään sen enempää kuin oli pakko. Ei, vaikka olikin nyt suureksi kauhukseen 'yksi heistä'. Hermione kiitti hiljaa mielessään pieniä, ahkeria kotitonttuja ennen kuin alkoi ahmia hyvän tuoksuista, ja makuista, ruokaa epäinhimillisen suurissa määrin odottavaan kitaansa. Hän oli päättänyt olla raukkojen kurjien olosuhteiden suhteen hieman avomielisempi. Ehkä kotitontut pitäisivätkin enemmän siitä, että heidän tekemäänsä, herkullista ruokaa syötiin suurella mielihalulla pois kuin sysättiin syrjään tyytymättömin ilmein.

Juuri kun sudennälkäinen Hermione oli aikeissa täyttää nopeasti tyhjentyneen lautasensa toistamiseen ahneesti virnuillen, kylmä käsi läimähti kipeästi hänen olalleen. Tyttö sävähti kosketuksen voimasta ja käänsi kiukkuiset kasvot säikäyttäjänsä puoleen. Jäinen virtaus kulki Hermionen pakottavan kehon lävitse, kun hän tajusi katsovansa ylväitä ja miehisen kauniita kasvoja, joita mustat, tyylikkäästi kammatut hiukset kehystivät.
"T-tom? Mitä sinä täällä teet?" Hermione kysyi häkeltyneenä, aavistuksen pelästyneen kuuloisena ja näköisenä. Tyttö väänteli taipuisia sormiaan ja tämän hermostunut katse pyöri jossain Valedron seesteisen rauhallisen hengityksen tahdissa kohoilevan rintakehän tienoilla. "Tulin päivälliselle, kuten ilmeisesti sinäkin, Emerald", Tom Valedro vastasi virnistäen melko häijysti ja näytti siltä kuin nauttisi Hermionen kiusoittelusta sydämensä pohjasta. Hermione näytti huomanneen tämän varsin hyvin, eikä enää näyttänyt yhtä avuttoman säikähtäneeltä – päinvastoin. Hänen ilmeensä oli muuttunut uhkaavaksi ja tuliset, kastanjanruskeat silmät tarkkailivat varuillaan pojan jokaista liikettä, jokaista vähäpätöistä elettä yhtä tarkasti.
"Niinkö tosiaan? Miksiköhän minusta ei sitten tunnu aivan siltä, Tom?" tyttö tivasi sitten kohottaen pisteliään katseensa pojan kolhoille, ilkikurisille kasvoille. Tomin toinen suupieli nyki hivenen, kun hän vastasi Hermionelle viileän terävästi:
"Emme tietääkseni tunne vielä niin hyvin, että voisimme käyttää toistemme etunimiä ja olla piittaamatta muodollisuuksista, Emerald."

Hermionen silmät kaventuivat viiruiksi. Viha oli vielä äsken kytenyt hiljaa korventaen hänen sisikunnassaan, mutta nyt kiukku oli suorastaan leimahtanut avotuleen niin että ilkeästi ilmehtivä Valedro saattoi aistia vihan huokuvan voimakkaana edessään istuvasta tytöstä. "Et vastannut kysymykseeni, Valedro", tyttö huomautti inhoava ilme kasvoillaan ja mulkoili mustahiuksista poikaa avoimen ärsyyntyneenä ja vihaisena.
"Mahdatkohan sinä edes haluta tietää vastausta", Tom Valedro pohdiskeli ikään kuin itsekseen ja lähti sitten ylpeänä aiheuttamastaan ärsytyksestä astelemaan poispäin kihisevästä Hermionesta.
"Kyllä, Valedro. Minua haluttaisi suuresti saada tietää, mitä sinun pienessä päässäsi oikein liikkuu!" kiukkuinen Hermione sihahti pojan perään ennen kuin ehti estää itseään.
Valedro pysähtyi salamaniskuakin nopeammin niille sijoilleen. Hän kääntyi Hermioneen outo, tyyntä tavoitteleva ilme kalpeilla kasvoillaan ja muodosti huulillaan äänettömästi sanat "Huomenna Tarvehuoneessa kello yhdeksältä". Sitten poika iski tytölle huomaamattomasti silmää ja jatkoi matkaansa vilkkaasti keskustelevan luihuisjengin luokse hölmistyneen Hermionen jäädessä tuijottamaan ihmeissään tämän perään.

A/N: Ääh... Mulla ei ole ikinä mitään sanottavaa tähän loppuun - muuta kuin että seuraava luku tulee luultavasti nyt viikonlopun aikana ja että se on kaksi osainen ja osat julkaisen erikseen... :P

Niin ja sitten vielä sellainen ilmoituksen poikanen, että olen ensi viikon tiistaista (10.7.) lukien viikon poissa koneen ääreltä... :(