"Epilogi"
Joka päivä joulupyhien aikaan Helen käveli kaupungin keskustan katuja etsien Samuel Winchesteriä. Pojasta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, mikä toisaalta ilostutti, toisaalta huolestutti opettajatarta. Hän oli iloinen siksi, ettei Samin tarvinnut kulkea pitkin kylmiä talvisia katuja, huolestunut siksi, että oli puolittain odottanut näkevänsä hiljaisen oppilaansa ihailemassa joulun ihmettä edes kauppojen värikkäissä näyteikkunoissa.
Helenin huolta ei suinkaan vähentänyt se, että aattona saapunut pakkanen oli tullut jäädäkseen. Hengitys höyrysi kirpeässä talvi-ilmassa, ja jopa pohjoiseen jääneet linnut värjöttelivät kylmissään puiden oksilla. Iltana, jona Helen löysi kuolleeksi paleltuneen varpusen pihapuunsa alta, hän itki itsensä uneen jokaisen maailman hädässä olevan lapsen vuoksi, ja kun hän seuraavana aamuna tuli aamiaiselle turvonnen punareunaisin silmin, Laura Jones kutsui häntä vanhaksi tunteelliseksi hölmöksi.
Pyhät loppuivat aikanaan, ja oli taas arjen aika jatkaa tahmaista kulkuaan, vaikka koululaisten ja niin myös Helenin joululoma jatkui vielä hieman pidempää. Lupapäivien aikana Helen korjasi pois joulukuusen, keräsi koristeet siististi laatikoihin odottamaan seuraavaa vuotta ja pakasti Jodia varten sen, mitä kalkkunasta vielä oli jäljellä.
Eräänä päivänä, kun Helen haki Jodille paketillista jauhelihaa pienestä kulmakaupasta, hän näki hiljaisen oppilaansa viimeisen kerran. Sam oli liikkeessä veljensä kanssa, ja lähes piileskeli tämän selän takana veljen heitellessä huolettomasti ostoskoriin välipalapatukoita, perunalastuja ja energiajuomaa – kaikkea sitä, minkä syömistä ja syöttämistä kasvaville lapsille Helen ankarasti vastusti. Kumpikaan pojista ei ollut huomannut Heleniä, joka ehkä hieman lapsellisesti piiloutui muropaketin taakse ja oli uppoutuvinaan sen tuoteselostuksen lukemiseen.
Muropakettinsa takaa Helen seurasi, kuinka pojat vitsailivat ja nauroivat keskenään, hitaasti kohti kassaa edeten. Dean lähes tyhjensi karkkihyllyn koriinsa, eikä Helen muistanut koskaan kuulleensa Samin nauravan yhtä paljon. Poika oli tikahtumaisillaan nauruun vielä silloinkin, kun hänen veljensä alkoi latoa ostoksia hihnalle ja muisti äkkiä jotain: "Sammy", hän sanoi ja nauru tuikki edelleen hänenkin silmissään, "nappaisitko minulle siksarin illaksi. Meillä on pitkä ajo edessä ennen sitä."
Sam nyökkäsi ja vakavoitui hieman, mutta vain hieman. Vikkelät askelet kuljettivat hänet noutamaan toivottua, ja kun hän palasi takaisin, hän kulki käytännöllisesti katsoen Helenin vierestä. Silloin opettajatar kohotti katseensa muropaketista, johon oli sen taas laskenut vain hetkeä aikaisemmin, ja kohtasi Samin katseen. Helen oli varma siitä, että poika oli sanomaisillaan jotakin, mutta edes tervehdys ei ennättänyt hänen huulilleen ennen kuin naurua pulppuileva huuto kassalta halkoi ilmaa: "Sammy, yritätkö tappaa veljesi vanhuuteen? Jalkaa toiseen eteen, mars matkaan, hippulat vinkumaan, hopihopi-hopsansaa!"
Sam nyökkäsi Helenille pienesti, ja hänen hymysä sai hieman anteeksipyytävän sävyn, ja sanaakaan sanomatta poika kiiruhti kassalle, jossa myyjä jo löi ostoksia koneeseen.
Helen, joka oli tyystin unohtanut Jodin jauhelihan, nappasi muropaketin kainaloonsa ja siirtyi kassajonoon. Hän näki, kuinka pojat pakkasivat nopeasti ostoksensa Samin reppuun ja poistuivat sankkaan lumipyryyn. Hetken päästä peto autoksi karjahti käynnistyessään, minkä jälkeen sen ääni muuttui matalaksi kehräykseksi vanhemman Winchesterin hellän kosketuksen alla, ja pian mustan hirviö katosi tuiskuun.
Myöhemmin, muutamia viikkoja sen jälkeen kun rehtori oli ilmoittanut Helenille Samuel Winchesterin vaihtaneen koulua joulun jälkeen, Helen sai pienen postipaketin. Hän avasi sen hieman hämmästyneenä – hän ei ollut odottanut pakettia keneltäkään – ja kun hän näki piponsa, kaulahuivinsa ja lapasensa, hänen hämmästyksensä syveni entisestään. Käärittynä kaulahuivin sisään oli levy suklaata ja lyhyt Samin käsialalla kirjoitettu viesti: Kiitos lainasta, joulusta ja siitä, että välität. Minä olen kunnossa, mutta uusi historianopettajani ei ole yhtä hyvä kuin sinä. Hyvää uutta vuotta ja onnea uudelle vuodelle. T: Sam W.
Helen taittoi paperin kahtia. Hän asetti sen huolellisesti lompakkonsa väliin, ja sillä hetkellä hän tajusi, mitä hänen isoäitinsä tarkoitti sanoessaan, että kivi vierähti hänen sydämeltään.
Seuraavien viikkojen kuluessa Helen Jones pala palalta unohti Samuel Winchesterin. Sen myötä hänen omantuntonsa ääni vaikeni, eikä hän koskaan tehnyt mitään yhdenkään hädässä olevan lapsen eteen, vaikka jatkoi pikkukaupungin opettajanvirassaan pitkään, vielä vuosia haudattuaan Laura Jonesin ja pienen iloisen Jodin, omiin eläkepäiviinsä asti.
