A/N: Tämän oli tarkoitus olla vain yksi pieni kirjoitus, mutta päätin nyt kuitenkin jatkaa. En kuitenkaan samalla tarinalla vaan aina erillaisella lyhyellä tarinalla, joissa edelleen ei kerrota ketä hahmot ovat... Vaan lukuja täytyy itse pohtia... Näitä tulee sitten sitä mukaa, kun jaksan kirjoittaa ja saan ideoita. Seuraava on aika lyhyt ja liittyy erääseen "pieneen" sotaan.
Olen vahva!
Nyt hän tulee luokseni. Hänen kätensä ovat veriset. Tiedän kyllä kenen veri on, mutta en aijo antaa hänelle sitä iloa, että näyttäisin järketykseni. Kasvoni pysyvät täysin ilmeettöminä. Nostan katseeni hänen käsistään kasvoihin. Hätkähdän hieman. Miehen ilme on surullinen. Poskia pitkin valuu kyyneliä.
Hän itkee...
Mies kohottaa kätensä. Painan kastanian ruskeat silmäni tiukasti kiinni ja varaudun lyöntiin. Sitä ei kuitenkaan tule. Hän tarttuu kädellään minun huomattavasti pienempään käteeni. Se sotkautuu vereen. Mies polvistuu tasolleni ja kuiskaa olevansa pahoillaan. Hänen äänensä on säröinen, eikä hän pysty katsomaan minua silmiin. Kääntää vain katseensa pois. Hänen vihreissä silmissään on surullinen ja tyhjä katse.
Hän on oikeasti pahoillaan...
Mies nousee ja lähtee varovasti vetämään minua perässään. Silloin näen hänet. Hänet joka on hoivannut ja suojellut minua koko ikäni. Hän makaa maassa verilammikko ympärillään.
Huudan lujaa. Toivon hänen heräävän.
Ei! Ei! Hän ei saa olla kuollut!
Tiedän kyllä, että emme voi kuolla, vain kadota, mutta niinkin käy vain harvoin. Silti pelkään. En tahdo menettää häntä.
Hän kohottaa päätään kuullessaan ääneni. Yskii verta ja lopulta saa äänensä kuuluviin. Hän huutaa peräämme. Käskee odottaa. Lupaa tulla hakemaan minut vielä joskus takaisin. Hän jää sinne. Me jatkamme matkaa.
Minä peitän kasvoni vapaana olevan käteni suurella punaisella kimonon hihalla.
Itken...
Mutta en halua hänen näkevän. Olen vahva!
-.-...-...-...-...-