Kylmää... Niin kylmää...
Istun ikkunan edessä tuolilla ja katselen ulos.
Sataa lunta.
Katson, kuinka kolme hahmoa liikkuu keskellä lumisadetta. He hyppivät lumessa ja viskovat sitä ympäriinsä. Heillä on hauskaa.
Yksi hahmoista on huomattavasti pienempi, kuin muut, mutta sitäkin äänekkäämpi. Hän nauraa, puhuu ja hymyilee. Nojaudun eteenpäin. En ole koskaan kuullut hänen puhuvan noin lujaa ja varmasti. Yleensä hän on hiljaa ja kun harvoin puhuu ääni on säröinen. Tuo hymy. Se on niin onnellinen.
Päästän violetit silmäni sulkeutumaan osittain ja huokaisen syvään. Minusta tuntuu todella pahalta. Niin yksinäiseltä. Kaikki vain pelkäävät minua. Pyrkivät pysymään loitolla minusta, jos mahdollista. Tiedän, että se johtuu olemuksestani ja menneisyydestäni. Olen ollut niin monissa sodissa. En osaa käsitellä ihmisiä. Saan heidät vain pelon avulla tekemään mitä haluan, mutta se ei ole todellista. Kenenkään hymy tai nauru ei ole aito seurassani. He esittävät. He tekevät sen pakon omaisesti, koska pelkäävät minun satuttavan heitä.
Pieni hymähdys pääsee huuliltani. Kai olen jonkinlainen sadisti, sillä pidän tavallaan siitä, kun he pelkäävät. Minäkin kuitenkin kaipaan joskus seuraa. Lämpöä. En jaksa aina sitä, kun muut juoksevat vain karkuun. Se saa minut usein miten surulliseksi. Poskiani pitkin alkaa valua kyyneliä. Ne kastelevat ihoni ja kaulassani olevan paksun huivin.
Minun on niin kylmä...
Kosketan poskeani ja katsahdan samalla taas ikkunasta ulos. Hahmot ovat kadonneet. Käytävästä kaikuvat askeleet ja pian joku koputtaa hennosti huoneeni oveen. Nousen seisomaan, haron lähes valkeita hiuksiani ja kuivaan kasvoni huiviini. Pakotan tavanomaisen virnistyksen kasvoilleni ja pyydän tulemaan sisään.
Silti minun on edelleen niin kylmä...
-.-...-...-...-...-
Hieman lyhyehkö tällä kertaa... Mutta en nyt enempää jaksanut kirjoittaa...