Kappale kuuluu Laura Närhelle ja on siis nimeltään Tämä on totta :3 Ja viime luvun kappaleen nimi oli Ehkä ensi elämässä, kun sitä kerran kyseltiin :D
Pyydän anteeksi hitauttani tämän luvun kanssa... Se vain oli jotenkin tosi hankala kirjoittaa. Tätä lukua kirjoitellassa päätin myös muuttaa ficin rakennetta hiukan: lukuja tulee luultavasti enemmän kuin olin suunnitellut, myös UK/US:ään pureudutaan ehkä hiukan syvemmin... (Mutta älkää odottako liikoja, itse en ikävä kyllä siitä parista hirveästi pidä.)
Mm ja joo, ei sitten mikää erityisen pirteä luku. (Tosin ainakaan kommenttien perusteella kukaan ei edes oleta sellaista... Tai miksi edes olettaisi...? No, varoitin kuitenkin.)
Oli aivan pimeää, mitään ei nähnyt. Silti kaikki oli lämmintä, kuumuus ympäröi kahta toisiinsa takertunutta miestä.
Päälaelta kantapäihin, sormista silmäluomiin
Francis tunsi päänahassaan pientä kipua toisen sormien kietoutuessa hänen hiustensa ympärille. Hän ei välittänyt kivusta tippaakaan, oli vain onnellinen sillä nuo nykäykset kertoivat että myös Arthur tunsi jotain. Francis piti silmiään kiinni vaikkei olisi nähnyt mitään vakka avaisikin ne. Hän tunsi yhä luomillaan toisen lempeät suudelmat. Hän hipoi sormillaan Arthurin kasvoja ja kaulaa. Lämpimän ihon tuntu sai somenpäät tavallistakin herkemmiksi tuntemaan kaiken.
Tunnen mä vielä kosketuksen, sen toisen
Vähitellen he vetäytyivät eroon toisistaan jääden makaamaan hiljaa vieretyksin saman peiton alle. Francis hymyili hiljaisessa hämärässä muistellessaan toisen kosketusta. Hän tunsi sen yhä kaikkialla ihollaan, sen muistoi lämmittäisi jopa keskellä kylmintä talviyötä.
Kaula ja korvanlehdet, olkapäät, hiukset, huulet
Koko hänen ruumiinsa tuntui olevan tulessa, hyvässä tulessa. Ei polttavassa vaan lämmittävässä, tulessa joka tuhosi vain epäilyksen ja antoi rakkauden liekin roihuta. Francis hymähti hiljaa tuntiessaan kosteat jäljet kaulallaan ja korvalehdillään. Huomenna molemmista olkapäistä löytyisi varmasti viisi mustelmaa joihin Arthurin sormet sopisivat täydellisesti. Francis tunsi yhä vetoa päänahassaan ja tajusi hajamielisesti hiustensa takkuuntuneen piikkipensaikoksi Arthurin nyrkkien sisällä. Hän lipaisi hiljaa huuliaan, joilla maistui yhä britin maku. Francis käpertyi sykkyrään ja hymyili pimeässä leveämmin kuin koskaan. Hän oli niin onnellien, miltei liian onnellinen kestääkseen.
Muistavat vielä salaisuuden, sen toisen
Francis avasi silmänsä äkkiä. Hän makasi sohvalla jännittyneenä, uneaan muistellen. Kun hämärät kuvat palautuivat mieleen, Francis virnisti leveästi. Uni oli nimittäin muisto... Salainen muisto josta ei saanut puhua kenellekään muulle kuin heille kahdelle. Varsinkin muiston toistuvuus täytyi salta huolellisesti... Muutoin Arthur kuulemma kuolisi häpeästä.
Äkkiä Francis tajusi että koko talo oli hiiskumattoman hiljainen. Hänen mieleensä hiipi kylmä pelko. Talo tuntui... Tyhjältä. Mutta Arthurhan oli makuuhuoneessa! Siinä oli vain ovi välissä! Francis ponnahti säikähtäneenä istumaan ja ryntäsi makuuhuoneen ovelle. Hän kiskaisi sen auki hetkeäkään miettimättä. Nähdessään tyhjän sängyn Franciksen päälle tulvahti kylmä hiki ja hänen polvensa notkahtivat. Missä Arthur oikein oli?
Katoamaan tätä petosta en saa
Francis kompuroi sisään makuuhuoneeseen ja viskoi peiton lattialle. Hän ei voinut uskoa että Arthur oli kadonnut. Pengottuaan koko huoneen läpi Francis ryntäsi keittiöön. Hänen silmänsä osuivat pöydällä lojuvaan lappuun, ja hän nappasi sen käteensä silmäillen vapisten muutamaa, järkyttävää riviä. Arthur oli jättänyt hänet. Eikä muka voinut kertoa miksi... Hän oli lähtenyt jonkun toisen mukaan.
Tätä mä en voi enää uneksi muuttaa
Francis lysähti lattialle kalmankalpeana. Hän ei voinut uskoa kirjeen sanoja todeksi, vaikka Arthurin häviäminen vahvisti ne selvästi. Tämän täytyi olla unta. Mitä jos se, mitä hän oli äsken luullut uneksi, olikin totta? Ja tämä unta? Voisiko se olla niin?
Ei, tätä ei saanut kuviteltua uneksi. Tämä oli liian raastavaa unen varjon alle piilotettavaksi. Francis istui keittiön lattialla vapisten kuin horkassa. Hän tunsi kuumat kyyneleet silmissään vain hetkeä ennen kuin ne alkoivat valua. Kyyneleet piirsivät janansa poskille, valuivat kaulaa pitkin alas. Niiden kosketus tuntui samalta kuin Arthurin sormenpään hellä sipaisu... Unessa...
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Mutta tämä ei ollut unta vaan totta. Francis voihkaisi ajatuksen lävistäessä hänen mielensä. Miksi Arthur oli lähtenyt? Voisiko joku toinen muka antaa jotakin enemmän kuin Francis? Hän oli antanut koko elämänsä, sydämensä, itsensä täysin ja kokonaan tuolle vakavalle englantilaismiehelle. Eikö sen pitäisi riittää?
Unohtumaan mä häpeää en saa
Ilmeisesti ei riittänyt, ja sen johdosta Francis tunsi raastavaa häpeää. Hän nousi jäykästi ylös ja raahusti eteiseen. Siellä oli talon ainoa lattiasta kattoo ylettyvä peili. Francis katsoi peilikuvaansa tarkasti, arvostelevasti ja halveksuvasti. Hän oli aina ollut ylpeä ulkonäöstään. Nyt se tuntui suorastaan naurettavalta. Eihän hänessä ollut mitään hyvää, ei yhtään mitään. Hiukset olivat takkuiset ja karheat, kasvot väsyneet, itkusta turvonneet ja näyttivät oikeastaan kuolleilta.
Tätä mä en voi enää muuksi muuttaa
Francis lysähti istumaan lattialle ja painoi otsansa peilin viileää pintaa vasten. Hän ei itkenyt, kyyneliä oli valunut vain muutama. Hän puristi kätensä tiukasti nyrkkiin ja iski sen peiliä vasten. Lasi helähti muttei sentään särkynyt. Francis iski nyrkkinsä uudestaan peiliin. Ja taas. Rämähdys oli joka kerralla voimakkaampi. Hän piti yhä otsaansa peiliä vasten ja silmiään tiukasti kiinni. Suu oli vääntynyt irveeseen ja toinen käsi lepäsi maassa toisen hakatessa yhä peiliä, joka alkoi vähitellen jo irrota seinästä.
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Lopulta, seitsemännellä lyöntikerralla, peili räsähti rikki. Se irtosi kokonaisuudessaan seinästä ja rämähti Franciksen päälle. Hän tunsi viiltävää kipua sirpaleiden työntyessä ihon läpi. Peilin paino sai miehen lysähtämään makaamaan maahan sen alle. Hänen tajuntansa häilyi hetken sirpaleiden seassa kunnes se pimeni kokonaan.
Heräsin, mä vielä olemassa olen
Oli kulunut jo reilusti aikaa kun Francis vihdoinkin havahtui. Ensimmäisenä hän tajusi epämukavan asentonsa, ja sekä siitä että lasinsirpaleista johtuvan kivun. Hän ei avannut silmiään heti; jopa niiden päällä tuntui olevan jotakin sileää ja painavaa. Francis kohotti hitaasti toisen kätensä ja vei sen kasvoilleen siirtäekseeen suuren lasinpalasen pois. Hän hieroi myös lasi- ja muunkin pölyn pois silmistään ja avasi ne vihdoin.
Sydän lyö, se takoi hajalle mun unen
Francis käänsi päätään hitaasti ja silmäili ympärilleen levinnyttä tuhoa. Lasinsirpaleita, jotakin rakennuspölyä, lasijauhoa, suuria lasinpalasia... Ja tietysti vähän vertakin. Hänen sydämensä tykytti nopeaa tahtia; hän olisi voinut hyvinkin vaikka kuolla. Melkoisen helposti. Francis tajusi ensimmäistä kertaa kuinka hentoinen asia koko elämä oli; sen saattoi särkeä monella tavalla, niin sisältä kuin ulkoisestikin.
Jokin ei nyt ole niin kuin oli eilen
Ranskalaismies sulki silmänsä uudestaan yrittäessään palauttaa mieleensä miten oli päätynyt särkyneen peilin alle. Jokin oli muuttunut rajusti... Mielikuvat palailivat hitaasti. Ensin hän muisti hakanneensa peiliä... Ja sitten äkkiä siihen johtaneen asian. Arthur oli poissa. Francis irvisti ymmärryksen tuskan repiessä hänen sisintään.
Mut peite päälläni on niin kuin painajainen
Hän nousi istumaan välittämättä lasinpalasista. Ne tippuivat maahan ja särkyivät entistä pienemmiksi palasiksi Franciksen noustessa seisomaan asti. Palaset peittivät paljaan lattian, veren, kaiken. Ne peittivät tämän painajaisen jota hän eli. Francis ei halunnut ymmärtää että se painajainen oli... Hän pakotti mielensä neutraaliin tilaan, elämään vain tässä hetkessä ajattelematta mennyttä. Hän asteli tyynesti äsken läpi penkomaansa makuuhuoneeseen ja lysähti sängylle.
Silmät kii mä vielä vähän tässä makaan
Francis kierähti selälleen ja sulki silmänsä. Hän antoi käsiensä levätä rentoina vartalon sivuilla ja jalkojen retkottaa sängyn laidan yli. Hän piti silmiään kiinni ja yritti tyhjentää mielensä, unohtaa kaiken. Jos kaikki voisi painua hämärään edes hetkeksi... Ihan pieneksi hetkeksi...
Nukahtaa en uudestaan voi todellakaan
Ja jos hän voisi vain vaipua uneen... Takaisin siihen ihanaan, lämpimään, kauniiseen uneen jota oli nähnyt ennen aamua... Tätä kamalaa aamua joka muutti kaiken... Ei, Francis ei tosiaankaan pystynyt nukkumaan. Unen muisto palautti kaiken aivan liian selvästi mieleen.
Hetki vielä menee ennen kuin se tulee
Hänen mielensä ei pysyisi selkeänä enää kauaakaan. Ikävät asiat oli ilmeisesti pakko kohdata...
Eilisen paino, se pimeä paino
Francis nosti maasta lasinpalasen ja puristi sen nyrkkiinsä. Hän tunsi selvästi kuinka sen rosoiset reunat upposivat kämmeneen.
Kaula ja korvanlehdet, olkapäät, hiukset, huulet
Arthur tunsi kuinka moottoipyörä hidasti vauhtiaan ja pysähtyi. Hän nousi kyydistä sanomatta sanaakaan ja odotti että Alfred sammutti moottorin ja työnsi avaimen taskuunsa. Sitten amerikkalainen virnisti leveästi ja läimäytti Arthuria selkään. Britin kasvoilla pysyi yhä sama tyhjyys. Alfred tönäisi häntä leikkimielisesti kohti taloaan, ja Arthur lähti konemaisesti kävelemään ovelle. Joka kerta kun Alfred edes hipaisi häntä, Franciksen pehmeä kosketus palautui mieleen.
Muistavat vielä salaisuuden
"Mikä on, Arthur?" Alfred kysyi kaivellessaan kodinavainta jostain nahkatakkinsa syövereistä.
"Ei mikään..."
"Sinähän suunnittelit tätä pitkään."
"Niin suunnittelin."
"Kadutko päätöstäsi?"
"En". Se oli pelkkä kuiskaus.
"Heittäytyikö se viininlitkijä hankalaksi?"
"Ei! Äläkä hauku häntä", Arthur ärähti miettimättä. Alfred kohotti kulmiaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, astui vain sisään taloonsa. Arthur tuli perässä kasvot yhä tyhjinä.
Katoamaan tätä petosta en saa
Alfred heitti takkinsa eteisen lattialle ja venytteli. Sitten hän käännähti äkikiä Arthuriin päin ja kaappasi tämän syleilyynsä. Arthur antoi toisen halata itseään vastaamatta eleeseen mitenkään. Hän ei voinut antaa heti hellyydenosoituksia. Tämä oli pelkkä petos. Hänen olisi pitänyt puhua Franciksen kanssa suoraan...
Tätä mä en voi enää uneksi muuttaa
Kertoa kaikki mikä painoi... Mainita ehkä jopane unet, joita hän oli nähnyt tästä hetkestä jota eli parhaillaan... Kunpa se olisikin jäänyt vain uneksi.
"Arthur..." Alfred kuiskasi hiljaa. Hänen hengityksensä aiheuttam ilmavirta tuntui kevyenä tuulahduksena vasten Arthurin kaulaa. Britti ei edelleenkään jaksanut reagoida mitenkään. Hän toivoi vain näkevänsä unta.
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
"Mikä sinua vaivaa?" Alfred kysyi ärtyisästi. Se teki kaikesta vielä todellisempaa; riidat eivät yleensä kuuluneet Arthurin uniin.
"Ei minua vaivaa mikään, olen vain..."
"Take it easy, Arthur. Lupaan kyllä että saan sinut rentoutumaan..." Alfred mutisi virnistäen ja näykkäisi kevyesti Arthurin korvanlehteä.
Unohtumaan mä häpeää en saa
Arthur säpsähti. Hän muisti ne kaikki kerat kun Francis oli aloittanut kaiken samalla tavalla... Ja häpesi saman tien että muisteli Francista juuri nyt. Idioottimaista.
"Arthur?"
"Äh, anna olla. Minä... En vain jaksa nyt", Arthur murahti ja työntyi Alfredin ohi.
Tätä mä en voi enää muuksi muuttaa
Amerikkalainen katsoi kummastuneena hänen peräänsä. Arthur tunsi katseen selässään mutta yritti vaikuttaa siltä ettei huomaisi mitään.
"Ai, ymmärrän", Alfred murahti. "Minä menen nukkumaan. Menen huomenna jo aikaisin töihin... Sinä voit nukkua vierashuoneessa, sen sänky on pedattu."
Alfred harppoi makuuhuoneeseensa ja pamautti oven kiinni. Arthur jäi seisomaan eteiseen vihaisena, suorastaan raivoissaan. Ja hänen raivonsa kohde oli brittimies nimeltä Arthur Kirkland. Nyt hän oli sitten onnistunut loukkaamaan Alfrediakin... Eikö kaikki voisi jo muuttua? Koko elämä oli mennyt päin mäntyä jo useamman kuukauden.
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Arthur käveli vierashuoneeseen ja kaatui sängylle. Hän sulki silmänsä ja toivoi voivansa vajota uneen nopeasti, pois tästä kylmästä totuudesta. Eihän se tietenkään oli liian lähellä, liian kirkasta, kaunista, kamalaa ja... Todellista.
Ylös nousen, ketään kotona ei ole
Arthur havahtui aamulla edes tietämättä miksi. Hän nousi hiljaa ylös ja hiipi ulos hämärstä huoneestaan. Talo oli tyhjä; Alfred oli ilmeisesti jo töissä. Huokaus. Nyt hän tiesi miltä Franciksesta tuntui herätä joka aamu tyhjässä talossa... Arthur läimäytti itseään lujasti. Tuollaiset ajatukset piti lopettaa nyt. Hän käveli keittiöön ja laittoi ensimmäisenä teeveden kiehumaan.
Pöydän päällä lappu kaupan kautta tule
Veden lämmetessä Arthur silmäili ympärilleen ja havaitsi tarralapun pöydällä. Hetken ajan hänen sydäntään kylmäsi. Ei kai vain... Ei sentään, lapussa oli vain käsky käydä kaupassa. Arthur kaatoi itselleen kupillisen teetä ja alkoi tutkia kaappeja miettien mitä kaikkea ostaa. Hän piti ajatuksensa tiukasti kauppalistassa.
Ulos meen, huomaako musta sitä kukaan
Lopulta Arthur astui ulos ja lukitsi oven takanaan. Hän seisoi hetken pihassa ennen kuin jatkoi matkaansa. Hän tunsi olonsa hermostuneeksi... Mitä jos joku huomaisi jotakin? Jos elämä muuttui sisäisesti näin paljon, kai sen pitäisi näkyä ulospäinkin?
että lähdin eilen vieraan mukaan
Ja ennen kaikkea, miksi hän halusi piilottaa muutoksen? Sehän oli hänen oma päätöksensä. Arthur ei suostunut myöntämään sitä, mutta sisimmässään hän halveksi itseään. Tämä oli pelkkä typerä petos, ikuinen aihe lauluille ja tarinoille...
Haen lehden, koitan olla tavallinen
"Äh, lopeta jo", Arthur murahti ja potkaisi tiellensä osunutta pikkukiveä. Hän tarvitsi jotain rauhoittaakseen hermojaan... Sanomalehti kelpaisi hyvin. Arthur käveli lähimmälle kioskille ja osti päivän lehden. Hän istahti hetkeksi lukemaan sitä ja onnistui kuin onnistuikin rauhoittamaan kuohuvaa mieltään.
Luen kauppalistan, vielä uskottelen
Arthur taitteli lehden kasaan ja jätti penkille. Hän ei jaksaisi raahata sitä nyt mukanaan... Hän kaivoi tekemänsä kauppalistan taskustaan ja silmäili sen vielä kertaalleen läpi. Hän yritti uskotella itselleen, että oli ihan tavallinen päivä, mitään erityistä ei ollut tapahtunut...
Että eilinen on pelkkä paha uni
Myös eilinen oli ollut täysin tavallinen... Mikään ei ollut muuttunut... Kaikki muutokset olivat vain unta... Arthur hoki noita kolmea lausetta mantrana päässään tehdessään ostoksia. Todelliset tapahtumat tunkeilivat lähemmäs sitä mukaa kun ostoskori täyttyi. Kassalla ne oli jo hyvin vaikea pitää poissa päästä. Arthur ei vastannut kassaneidin tervehdykseen, työnsi vain rahat tämän käteen ja alkoi survoa tavaroita muovipusseihin. Hän poistui kaupasta lähes juosten.
Kunnes taas tulee, se pimeä tulee
Päästyään pois keskustasta Arthur pyrähti täyteen juoksuun. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, hengitys kulki raskaasti... Ja karkotettujen muistojen hämäryys peitti koko ajan suuremman osan hänen tajunnastaan.
Kirkkaana kaiken muistan
Arthur ei kyennyt enää estämään ajatuksiaan: ne tulvahtivat päähän täydessä voimassaan, välkkyivät kirkkaina kuvina, tunteina ja ääninä. Arthur lysähti polvilleen hiekkatielle jolle oli saapunut.
Elistä päästä poistan
Hän yritti yhä työntää muistojaan pois. Ne eivät olleet totta, pelkkää unta, vain ja ainoastaan unta... Kuvitelmia, ajatuksia, ei mitään todellista. Franciksen kasvot tämän nukkuessa sohvalla... Hänen äänensä kun hän sanoi sen yhden pienen lauseen...
Luulin et parempi mä oisin
"Miksi minä tein sen?" Arthur ulvahti ääneen. Hän oli täysin poissa tolaltaan. Hän ei olisi ikinä, koskaan, milloinkaan kuvitellut voivansa tehdä jotakin näin kamalaa. Hän oli aina luullut olevansa parempi ihminen... Miksi kukaan edes rakasti häntä?
Katoamaan tätä petosta en saa
Hän oli pettänyt Franciksen lähtemällä pois kertomatta mitään.
Tätä mä en voi enää uneksi muuttaa
Hän joutui kärsimään päätöksestään tässä kylmässä todellisuudessa.
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Hän oli kamala ihminen. Se oli luultavasti ainoa todellinen asia koko maailmassa.
Unohtumaan mä häpeää en saa
Arthurin teki mieli lyödä itseään, hankkiutua kunnon tappeluun, saada joku rankaisemaan itseään... Häpeä oli liian suuri.
Tätä mä en voi enää muuksi muuttaa
Hän nousi ylös kiristellen hampaitaan. Tämä oli hänen oma valintansa. Sitä ei voinut enää perua. Hänen pitäisi vain löytää jostain sisimmästään ne tunteet joiden takia oli jättänyt Franciksen... Sillä tällä hetkellä kaikki, mitä hän tunsi Alfredia kohtaan, oli piilossa jossakin hyvin syvällä hänen sisällään.
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta
Piilossa... Vai täysin kadonneina?
Ei se voinut olla totta.
Kyllä, tiedän että olen julma ihminen kun kidutan noita hahmoparkoja... *ilkeää naurua*
Joomutta, suuret kiitokset kommenteista :3 Muistattehan että myös tämä luku tykkäisi niistä?
Chibitsute: Ihanaa jos sain sinut tykkäämään FrUK:sta edes hetkeksi! :D Ja ei itku haittaa ;) Itse piristyn jostain kumman syystä aina kun joku kertoo itkeneensä tarinaani lukiessaan...
Zonnebloem: Kiitos, toivottavasti myös tämä luku :3
Pippuri-chan: (Vastasinko jo? En muista joten vastaan nyt tässä vaikka uudestaan :D) Jep, ressukoita tosiaan molemmat. ): Ja villi veikkauksesi osui melkein oikeaan ;)
Hopealanka: *pyörtyi luettuaan kommenttisi* KIITOS. Ihanaa jos tunnelma toimi ja jos tunnekuvaukset olivat hyviä ja jos reaktiot olivat järkeviä jajajaja... Toivottavasti myös tämä luku miellyttää :D
...en osaa vastata kommentteihin järkevästi. Ne ovat liian ihania. Kiitos vielä kerran kaikille!