Anteeksi pitkä päivitysväli... Kappale on tällä kertaa Irinan Onni. Suosittelen kaikkia kuuntelemaan, hyvin kaunis kappale :)
Ja kuten arvata saattaa, kursivoidut kohdat lopussa ovat muistoja.
Viikkoa myöhemmin
Mikään ei tuu ilmaiseksi sanotaan
Francis makasi selällään vuoteellaan, kuten oli tehnyt jo seitsemän pitkän päivän ajan. Hän nousi kaksi kertaa vuorokaudessa syömään jotakin ja makasi lopun ajan paikallaan. Juominen sujui hyvin siinäkin, ja hänen kätensä puristi tälläkin hetkellä viinipulloa. Hänen sisällään oli yhä se kalvava tuska, jonka Arthurin lähtö oli aiheuttanut. Hän oli viikon ajan maksanut kalliisti jokaisesta onnellisesta hetkestä tuon tuuheakulmaisen miehen kanssa. Mitään ei saanut ilmaiseksi, kaikesta piti maksaa... Ja kalliisti. Franciksen sumeat ajatukset liikkuivat hitaasti asiasta toiseen jaksamatta kiinnittyä mihinkään. Itseasiassa hän ei ollut – pullosta huolimatta – humalassa, sumeuden aiheutti kipu. Se melkein esti häntä huomaamasta ovikellon soittoa. Hitaasti Francis nousi ylös ja raahusti ovelle. Hän työnsi sen auki odottamatta mitään erityistä.
Tääkin hetki maksaa varmaankin liikaa
Francis ei muistanut koskaan hämmästyneensä enempää. Hänen leukansa loksahti auki ja silmät pyöristyivät lautasen kokoisiksi. Ei tämä voinut olla totta...
Oven takana seisoi... Kukapa muu kuin Arthur. Tämän ilme oli jotakin anteeksipyytävän, katuvan ja vaivaantuneen väliltä. Francis ei kyennyt sanomaan mitään. Hän kohotti kätensä kuin unessa ja ojensi sen Arthuria kohti. Hän miltei uskoi että käsi painuisi suoraan toisen ruumiin läpi, että Arthur olisi vain aave tai unikuva. Mutta ei, käsi kohtasi toisen lämpimät sormet jotka nousivat sitä vastaan. Arthur painoi kämmenensä Francisin kämmentä vasten ja kietoi koukisti sormensa. Hänen silmissään paloi vihreä tuli kun ne kohtasivat toisen miltei pelokkan katseen.
"A-arthur...?" Francis sopersi. "Oletko- Oletko sinä vain unta...? Vai oikeasti siinä?"
Arthur hymyili kuivasti mutta päättikin äkkiä jotakin.
"Tämä on unta. Minä olen vain unta."
Omistajan elkein tuut taas minun luo
"No siinä tapauksessa..." Francis huokaisi ja horjahti eteenpäin. Hän kietoi kätensä tiukasti toisen ympärille ja veti sisäänsä tämän niin tuttua tuoksua. Arthur tunsi silmiensä kostuvan. Hän ei kyennyt ymmärtämään sekavia tunteitaan. Miksi tämä tuntui niin oikealta? Oliko se tunne oikein? Jos oli, miksi hän oli hylännyt sen? Ei, sitä hän ei miettisi nyt. Hän eläisi vain tässä hetkessä... Edes tämän yön. Francis oli ilmeisesti päättänyt tehdä samoin, hän nimittäin perääntyi hitaasti kädet yhä tiukasti Arthurin ympärillä. Nyt hänen kasvonsa olivat jo kohonneet Arthurin rinnasta ja huulet hamusivt ja toisen kaulaa. Arthur ei ollut täysin varma mitä hänen pitäisi tehdä...
Ja sanoillasi saat tahtoosi uskomaan
"Arthur..." Francis hymisi hiljaa. Hänen kasvoilleen kohosi koko ajan vain iloisempi hymy, ne suorastaan hohtivat riemua. Jopa hänen sanansa kuulsivat suurta onnea.
"Je t'aime... Plus que quiconque..."
Nyt myös Arthurin kasvoille kohosi hymy. Hän kohotti kätensä Franciksen hiuksiin ja antoi tämän viedä kätensä hänen paidanhelmansa alle vasten paljasta selkää.
"Saanko...?" Francis huokaisi hiljaa sivellen Arthurin lämmintä ihoa. Britti hymyili vinosti. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta kun Francis kysyi lupaa.
"Saat." Sana oli pelkkä henkäisy.
Kiinni toisaalla oot, kerro miksi piittaa en
Myöhemmin, heidän maatessaan hiljaa vierekkäin hämärässä huoneessa, Francis ehti ajatella ensimmäistä kertaa. Arthur oli tullut takaisin. Se oli tietysti tärkeintä. Mutta... Palatakseen takaisin täytyi ensin lähteä pois. Ja siinä törmättiin kohtaan jota Francis ei ymmärtänyt. Miksi Arthur oli ensin poissa ja nyt taas tässä? Eikö hän ollutkaan... Mennyt jonkun toisen mukana? Oli varmasti. Mutta tällä hetkellä Francis tiesi, ettei edes välittänyt koko asiasta. Ainoa, millä oli väliä, oli se, että Arthur oli nyt tässä. Niin lähellä, niin hellänä ja kauniina. Francis olisi voinut vaikka itkeä ilosta.
Leikin että tän hetken oot vain mun
Hän pystyi kelposti karkottamaan ajatuksistaan kaiken ikävän ja keskittymään vain tähän hetkeen. Hän kykeni kuvittelemaan, ettei Arthur ollut koskaan lähtenytkään, että tämä kuului vain ja ainoastaan hänelle itselleen, ei kenellekään muulle. Vain hänelle. Hänen vieressään nukkuva enkeli oli vain hänen. Mikä ihana ajatus.
Sen vallassa saattoi helposti nukahtaa.
Tahtois kaivata en mitä omaksi en saa
Aamulla verhojen raosta tunkeutuva auringonsäde herätti Franciksen. Hän venytteli ja avasi silmänsä, pitkästä aikaa hyväntuulisena... Kunnes hän vilkaisi viereensä. Ei ketään. Arthur oli jälleen kerran poissa. Francis lysähti takaisin makaamaan ja rutisti silmänsä kiinni. Hänen suunsa vääntyi irveeseen. Hän tiesi, ettei saisi jäädä murehtimaan... Ei hän saisi kaivata Arthuria jos tämä vain lähti aina sanomatta mitään. Hänen ei pitäisi ottaa brittiä takaisin kun tämä vain lähti aina uudestaan... Mutta järkisyistä huolimatta Francis kaipasi Arthuria hirvittävästi.
Milloin aamullakin vielä oot mun?
Milloin hän saisi taas herätä tuon tutun miehen vierestä?
Mä luulen että väärin teen
Arthur kulki pitkin hämärää sivukatua kädet syvällä taskuissa. Hän oli lähtenyt kotoaan... Ei, Franciksen kotoa vasta puolta tuntia aiemmin. Hän tiesi olevansa kamala ihminen ja tekevänsä väärin. Ensin hän oli jättänyt Franciksen Alfredin takia, nyt hän petti Alfrediakin. Se jos mikä oli ehdottomasti väärin. Hänen pitäisi kyetä päättämään, kyetä luopumaan jommasta kummasta.
mutten oppinut oo koskaan luopumaan
Ja sitä hän ei ollut koskaan osannut tehdä. Koko elämänsä ajan Arthur oli vihannut valintoja ja luopumista, hän ei ollut oppinut koskaan päästämään irti. Hän roikkui mahdollisimman monessa narussa kerrallaan eikä suostunut irrottamaan vaikka ne lipsuivat hänen kankeista sormistaan.
Se on liian vaikeaa
Hän ei vain osannut, ei kyennyt luopumaan mistään. Ei Franciksesta, muttei sen paremmin Alfredistakaan. Arthur ei ollut koskaan ollut tilanteessa jossa valinnasta riippui näin paljon. Ehkä hänen pitäisi vähitellen opetella luopumaan, sietämään pettymyksiä ja tekemään valintoja. Francis vai Alfred? Miksi tämän piti olla näin vaikeaa?
Ymmärrän jo niitä jotka tästä on itsensä löytäneet
Aina ennen hän oli vain nauranut ivallisesti tv-sarjojen tai julkisuuuden henkilöiden ihmissuhdekuvioille, lukuisille syrjähypyille ja petoksille. Ne eivät kuuluneet hänen siistiin maailmaansa, eivät hänen elämäänsä. Hän oli pyöritellyt silmiään itsesäälissä ja vaikeissa valinnoissa piehtaroivien ihmisten tuskille.
Mitä säännöilleni teen?
Hän oli kehitellyt alitajuntaisesti ympärilleen kokonaisen sääntöryppään, jonka voisi nyt heittää romukoppaan. Niillä typerillä ja lapsellisilla ajatuksilla ei tehnyt enää mitään. Arthur potkaisi kiukuissaan tielleen osunutta kivenmurikkaa. Hän päätti kuljeksia kaupungilla aamun asti – Alfredhan luuli että hänellä oli yötyövuoro.
Auringon noustessa Arthur seisoi viimein uudella kotiovellaan. Hän työnsi avaimen lukkoon ja huokaisi hiljaa. Jos hän olisi tullut entiseen kotiinsa, Francis olisi istunut olohuoneen sohvalla torkahtaneena ja valmis tee olisi odottanut pannussa. Arthur olisi kaatanut itselleen teetä ja mennyt istumaan Franciksen vier- Ei, se oli nyt mennyttä. Mutta kaipa Alfredkin osasi teetä keittää...
Kiinni toisaalla oot, kerro miksi piittaa en
Huokaus. Talo oli pimeänä, Alfredia ei näkynyt missään, keittiön pöydällä seisoi yksinäinen puolityhjä Coca-colatölkki. Arthur napautti väsyneenä teenkeittimen päälle ja istui alas inhoamaan itseään.
Eikö Alfred tajunnut miksi Arthur oli niin paljon poissa? Vai eikö hän vain välittänyt? Arthurista tuntui että molemmat vaihtoehdot olivat oikein. Alfred ei tiennyt, joten siksi hänen ei tarvinnut piitata.
Leikin että tän hetken oot vain mun
Francis sen sijaan mitä luultavammin tiesi miksi Arthur oli lähtenyt. Se sai britin itseinhon syvenemään entisestään. Franciksen olisi pitänyt paiskata ovi hänen naamalleen eikä ainakaan ottaa häntä takaisin... Eihän Arthur ollut sen arvoinen. Miksi kukaan rakastais näin kamalaa ihmistä? Ja miksei kukaan rakastanut joitakuita todella hyviä, arvokkaita ihmisiä... Kuten Francista...
Tahtois kaivata en mitä omaksi en saa
"Eikä!" Arthur parahti ääneen. Hän ei saisi kaivata Francista. Hänen ei kuuluisi edes ajatella tätä, ellei sitten inhon vallassa. Tai verraen siihen miten paremmin asiat olivat nykyään... Mutta kun eivät ne olleet tippaakaan paremmin. Vaikka niin ei saisi ajatella... Hän ei voinut saada Francista takaisin, hänen ylpeytensä ei kestäisi luovuttamista.
Milloin aamullakin vielä oot mun?
Ja koska hän ei aikonut palata, nämä typerät kuvitelmat Franciksen vieressä heräämisestä piti lopettaa. Nyt. Arthur ei enää koskaan kuvittelisi tai muistelisi mitään sen suuntaista...
Hän oli ollut valveilla jo lähes tunnin kuluttaen aikaansa vain ranskalaismiehen katselemiseen. Nyt Franciskin raotti vihdoin silmiään ja heti tämän havaitessa Arthurin miehen suupielet kohosivat. Francis kohottautui hiukan ja kumartui lähemmäs Arthuria-
Tahtois kaivata en mitä omaksi en saa
Ei, ei, ei! Tästä ei tullut nyt mitään. Turhautuneena Arthur otti colatölkin käteensä ja kaatoi huoneenlämpöistä nestettä suuhunsa. Hän oli vähällä sylkäistä kaiken heti ulos. Hän inhosi amerikkalaisia juomia ja ruokia. Erityisesti juuri tuota maapallon suosituinta limua.
"Minä tarvitsen teetä..." Arthur mietti irvistellen inhosta. Hän nousi ja kaatoi limun loput tiskialtaaseen ilkeästi hymyillen. Mieluummin hän joisi vaikka Franciksen viinejä-
"Hei, Arthur!" Francis hihkaisi kuullessaan oven avautuvan. Hän marssi virnistäen eteiseen ja työnsi kädessään olevan pullon suoraan Arthurin nenän eteen.
"Katso mitä löysin! Hyvin harvinainen vuosikerta, joidenkin mukaan maailman parasta viiniä. Haista vaikka, se tuoksuu aivan erityisen hyvältä", Francis hölpötti ja avasi pullon korkin. Arthur nuuhkaisi ja nyrpisti nenäänsä.
"Francis, sinä tiedät etten minä-"
Ranskalainen purskahti nauruun.
"Keitin sinulle teetä. Ärsytin vain vähän..." Francis selitti ja kumartui painamaan viininmakuisen suudelman Arthurin huulille.
Milloin aamullakin vielä oot mun?
Arthur päätti jättää muistonsa huomioimatta. Hän otti kaapista teekupin ja kaatoi siihen vettä tärisevin käsin. Vesi virtasi kuppiin – ja vielä nopeammin virtasivat Arthurin ajatukset.
Arthur heräsi ärsyttävän auringonsäteen osuessa suoraan hänen silmiinsä. Mies kiskaisi peiton päänsä yli ja työnsi kätensä haparoimaan herätyskelloa yöpöydältä. Sitä ei löytynyt. Huokaisten Arthur nousi istumaan ja hieraisi silmiään. Vasta silloin hän huomasi ettei Francista näkynyt. Kummallista...
Samassa huoneen ovi rämähti auki. Francis marssi sisään aamiasitarjottimen kanssa ja laski sen suurieleisesti Arthurin viereen.
"Mitä sinä oikein säädät? Eihän tänään ole mikään erityinen päivä..." Arthur murisi ja mulkoili ranskalaismiestä. Francis naurahti ja istahti sängyn laidalle.
"Onpas. Tänään on hyvin erityinen päivä."
"Miten niin? Ei ole minun syntymäpäiväni eikä joulu eikä uusivuosi eikä..."
"Iggyseni, tänään on kulunut tasan kaksi vuotta eräästä hyvin tärkeästä tapahtumasta."
Arthur kurtisti kulmiaan ja onnistui vihdoin muistamaan. Kaksi vuotta...
"Eikä! Mikset sinä muistuttanut? Senkin- Helvetti, minulla ei ole sinulle mitään!" hän karjahti ja ponnahti pystyyn. Francis laski kätensä hänen olalleen ja työnsi Arthurin takaisin makuulleen.
"Ei sinun tarvitse nousta. Oikeastaan", Francis sanoi ja virnisti sillä tietyllä tavalla, "sinun ei tarvitse nousta ylös koko päivänä."
Arthur lehahti kirkuvanpunaiseksi muttei vastustellut kun Francis työnsi tarjottimen syrjään ja laskeutui hänen viereensä.
Arthur lysähti vasten pöytää ja iski sitä nyrkillään. Ei, ei, ei...
Ilman sua kaadun, kaikki tää valheeks paljastuu
Tämä ei saanut olla totta. Hön oli ollut niin varma päättäessään lähteä Alfredin kanssa... Mutta elämä ilman Francista.. Ei ollut elämää. Kaikki, mikä oli ennen ollut totta, tuntui nyt surkealta hätävalheiden kirjolta. Ennen Arthur oli ajatellut selviävänsä hyvin vaikka yksin. Hän oli itsenäinen ja rohkea, ei hän tarvinnut ketään. Nyt sekin oli silkkaa valhetta. Ilman Francista hänen elämällään ei ollut mitään virkaa, ei kerrassaan mitään. Ja silti... Kyllä Arthur vielä muisti myös mitä oli tuntenut, tai tunsi yhä, Alfredia kohtaan. Hän oli kamala ihminen. Kuin jokin nuortenkirjojen teinityttötähti, joka ei osannut päättää kahden rakastettunsa väliltä.
Milloin aamullakin vielä oot mun?
Heräisikö hän enää koskaan onnellisena niin, ettei tarvitsisi miettiä oliko oikean ihmisen vieressä?
Tiedän, ei Arthurin pitäisi olla näin kamala tuplapetturi (tai jotain vastaavaa), mutta olen hyvin ilkeä kirjoittaja. Mutta myös harvinaisen ilkeät ihmiset pitävät kommenteista ;) Ja muuten, jos joltakulta vain löytyy ehdotuksia seuraavien lukujen kappaleiksi, otan ne mieluusti vastaan! Ehdottaa saa mitä tahansa, toivoisin kuitenkin suomenkielistä.
Noita muistoja oli muuten jotenkin harvinaisen hauska ja helppo kirjoitella :D Arvatkaa vaan jumitinko tämän luvun lopun kanssa ties kuinka pitkään... Ja sitten inspiraatio hyökkäsi eräänä iltaa heti kun olin saanut valot sammutettua ja miltei nukahtanut. Olihan se sitten pakko nousta pystyyn ja alkaa kirjoittaa...