Disclaimer: En edelleenkään omista mitään. Miksi tämä täytyy lisätä joka paikkaan? Kuka idiootti luulee, että a. olemme JKR/muu kirjailija tai b. joku maksaisi näiden lukemisesta ilmaisella sivustolla. Mutta en tahdo syytettä, joten...
2. luku – Phil Collins –darra
"James, mikä sua vaivaa? Mikset sinä ole loitsuissa? Miksi sä välttelet ihmisiä?" Sirius oli ilmeisesti päättänyt lintsata loitsuista ja tullut tarkastamaan Jamesin voinnin. James istui paraikaa tyhjän luokkahuoneen nurkassa.
"Mitä kello on?" James kysyi.
"Puoli kymmenen."
"Ei Helvetti! Mulla on koko päivä vielä edessä!" James valitti turhautuneena.
Sirius istui parhaan ystävänsä viereen ja tarttui tätä hartioista.
" Nyt sulla ei kyllä varmana ole pelkkä krapula."
"Onpas."
"Eipäs. Kerro, mikä sua vaivaa."
James huokaisi.
"No – okei sitten. Sirius, mulla on Phil Collins –darra."
"Että mikä?" Sirius alkoi nousta seisaalleen aikomuksenaan raahata James matami Pomfreyn luo tutkituttamaan päänsä vasta kahdeksatta kertaa viikon sisällä.
"Phil Collins –darra. Istu."
Sirius istui.
"Hyvä poika." Anturajalka, muistatko sen päivän reilu vuosi sitten, kun mä kutsuin sua Phil Collinsiksi koko päivän?"
"Juu…"
"Se ei ollut mikään vitsi. Mulla oli silloinkin Phil Collins –darra. Sirius, on olemassa eriasteisia krapuloita. Mieto, paha, erittäin paha, kivulias, semiparanoidi, paranoidi, mandoliini ja niin poispäin. Pahin kaikista on kuitenkin Phil Collins –darra. Nimesin sen jästilaulajan ja –lauluntekijän Phil Collinsin mukaan."
"Se taisikin olla ainoa kohta, minkä mä tuosta tajusin."
"Se tuli mulle ekan kerran just sillon vuosi sitten. Mä olin jostain syystä päätynyt juomaan aika rankasti joidenkin jästituristien kanssa. Se oli se viikonloppu, kun te olitte kaikki jossain ja minä sain olla perjantain yksin Lontoossa, ennen kun te pääsitte Viistokujalle. No, ne jästit oli joka tapauksessa ihan umpihulluja. Me juotiin sekasin viinaa, olutta, viiniä, skumppaa, ihan kaikkea.
Aamulla mä sitten heräsin jossain jästien hotellissa kaikkien aikojen hirveimpään krapulaan. Sen kummempia ajattelematta, laitoin sen…mikä se nyt on…tevelision päälle. Phil Collins lauloi siellä. Mullahan ei ollut aavistustakaan siitä, kuka se oikein oli, mutta se alkoi heti ärsyttää mua. Sehän siis on ihan helvetin ärsyttävä."
"Haluanko mä oikeasti kuulla, mihin tämä juttu on menossa?" Sirius mutisi puoliääneen.
"Joka tapauksessa, syystä, jota en oikein tiedä, mä katsoin sitä laulua pari minuuttia. Ja sitten lähdin tapaamaan teitä. Sen hotellihuoneen ulkopuolella, kaikki oli Phil Collinseja. Viereisessä huoneessa yöpynyt nainen oli Phil Collins, sen vauva oli Phil Collins, respa oli Phil Collins. Jopa kaveri, joka oli kuin ilmetty Stubby Boardman näytti ihan Phil Collinsilta.
Ja mun päivä oli siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä. Vuotavassa Noidankattilassa kaikki oli Phil Collinseja. Viistokujalla kaikki oli Phil Collinseja. Se oli kauheeta! Mä löin Peteriä, koska se näytti Phil Collinsilta ja vielä vihelsi sitä biisiä. Mä jätin mun kesäheilan, koska sekin näytti Phil Collinsilta! Eikä se menny ohi ennen kuin seuraavana aamuna. Mä päätin silloin, etten enää ikinä juo. Kyllähän mä myöhemmin sitten join taas, mutta ei se onneks aina tuu."
James veti syvää henkeä.
"Ja sellainen, ystäväiseni, on Phil Collins –darra."
"Just…" Siriuksen kulmakarvat olivat kohonneet tasaisesti tarinan edetessä ja näyttivät nyt olevan hyppäämäisillään hänen kasvoiltaan. Hän toki tunsi Jamesin ja oli siis odottanut jotain oudohkoa, mutta tämä meni vähän äärimmäisyyksiin.
"Mitä jos mä vaikka… sulattelen tätä vähän aikaa…?"
"Joo, siitä vaan."
"Jotta Phil Collins?"
"Kyllä, Phil Collins. Perkele, että tää on paha."
Sanaakaan sanomatta Sirius nousi ylös ja poistui luokkahuoneesta hetkeksi.
x~x
Sirius palasi koottuaan itsensä. Ilmeisesti hänen huolensa ystävän hyvinvoinnin puolesta riitti juuri ja juuri siihen, ettei hän antanut periksi halulleen lyyhistyä lattialle hysteerisesti nauraen, kun hän oli samassa huoneessa Jamesin kanssa.
"Sarvihaara, mulle tuli mieleen noin 72 kysymystä koskien tota sun ongelmaasi, mutta mä karsin ne muutamaan. Onko se aina Phil Collins?"
"Ei. Viime kerralla Päivän Profeetassa oli kuva tanssivasta säämiehestä. Ja sen päivän kaikki oli tanssivia säämiehiä. Ja sitä ennen se oli se Profeetan reportteriharjoittelija, Rita Luodiko, joka tuli sisään mun ikkunastani ja alkoi vaatia haastattelua mun elämästä rikkaana puhdasverisenä." James irvisti inhosta.
"Ne on siis kaikki olleet ärsyttäviä," Sirius hymyili lämpimästi muistolle siitä, mitä oli tehnyt Luodikolle, kun tämä oli tullut ahdistelemaan häntä.
"Nimenomaan. Phil Collins –darra syntyy äärimmäisen krapulan ja äärimmäisen idiootin yhteisvaikutuksesta. Phil Collins –darrassa pitää olla omiensa joukossa. Perheen ja ystävien kanssa, niiden, joihin on tottunut. Tuntemattomat on riski."
"Okei," Sirius sanoi hitaasti. Ja porukka Tylypahkassa piti häntä hulluna. "Sarvihaara, mä ehdottomasti haluan ymmärtää."
"Phil Collins," James sanoi, kuin se olisi selittänyt kaiken.
"Selväksi tuli."
x~x
Sirius ei ollut ollut täysin vakuuttunut siitä, pitäisikö hänen todella antaa Jamesin kuljeksia ympäri linnaa itsekseen, mutta hän oli lopulta päättänyt, ettei James todennäköisesti olisi vahingoksi itselleen. Pahimmassa tapauksessa hän nolaisi itsensä täysin ja itse Merlin tiesi, ettei siinä olisi mitään uutta. Siispä Sirius lähti istumaan jälki-istuntoaan ja James ajatteli suunnata Tarvehuoneen rauhaan ja hiljaisuuteen nokkaunille. Valitettavasti hän törmäsi jälleen professori McGarmiwaan.
"Potter, olen saanut sinusta valituksia. Ensinnäkin, humalassa olet koulussa."
"Krapulassa," James mutisi.
"Toiseksi, selvistä sääntörikkomuksista et ole rankaissut, vaikka ne ovat tapahtuneet aivan nenäsi alla."
"En minä kaikkea huomaa."
"Ja kolmanneksi, kuulin, että loitsutunnillasi et ollut tänään. Selitä," McGarmiwa mulkoili Jamesia kuin haukka nokkavaa jänistä.
"Olisiko mitenkään mahdollista, että saisin tämän päivän vapaaksi, professori? Tai… pitäisikö minun ehkä mennä palkintohuoneeseen kiillottamaan juttuja? Teen ihan mitä tahansa, jos siinä ei tarvitse tavata ihmisiä," James pyyteli.
"Ei käy," McGarmiwa tokaisi. "Sinä menet partioimaan. Johtajapoika pitää yllä järjestystä partioimalla käytävillä. Oppilaat luottavat johtajapoikaan."
James tyrskähti. McGarmiwa jatkoi hänestä välittämättä.
"Johtajapojalla on luottoa. Opettajillakin on, luottoa, opettajat saavat ostaa luotolla Kolmessa Luudanvarressa. Erittäin kätevää, kun meillä ei tarvitse aina olla rahaa mukana. Hyvin joustavasti matami Rosmerta antaa luottoa-"
"Öh, lääkityksesi, professori," James ehdotti luonnottoman aralla äänellä.
"Tosiaan." Professori nielaisi pillerin. "Mistä me puhuimmekaan, Potter?"
"Minun työntekoni tasosta, professori," James vastasi. McGarmiwalla ei selvästikään ollut minkäänlaista muistikuvaa äskeisestä vuodatuksestaan.
"Siitäkö me puhuimme? No, helvetin hyvää työtä, Potter! Jatka samaan malliin!"
"Mitäh?" saattoiko olla mahdollista, että Minerva McGarmiwa kiroili juuri oppilaan kuullen?
"Siitä hyvä tulee. Tulevalle urallesi. Saat Merlinin ensimmäisen luokan kunniamerkin ja kaikkea." McGarmiwan silmät loistivat ylpeydestä, kun hän puristi Jamesin kättä ja jatkoi sitten matkaansa opettajainhuoneeseen jättäen typertyneen oppilaansa tuijottamaan peräänsä.
x~x
"Jänniä, nämä uudet sulkakynät. Hämmästyttävän tarkkoja. Tahraavat tuskin lainkaan. Jännää. Melkein kaikki on jännää nykyään…"
James oli huomannut Peterin, joka oli todennäköisesti ollut matkalla Taikaeläinten hoitoon, mutta oli pudottanut sulkakynänsä ja jäänyt keskelle käytävää tuijottamaan sitä lumoutuneena.
"Peter, tiedätkö sä, mikä McGarmiwaa vaivaa?" James kysyi häneltä.
"Uusi lääkitys," Peter vastasi irrottamatta katsettaan sulkakynästään.
"Juu, sitä mä justiinsa tarkoitinkin. Mikä ihmeen lääkitys?"
"Hermolääkitys. Professori sai pienimuotoisen hermoromahduksen eilisen "flirttaileva vessanpytty" – episodin jälkeen. Matami Pomfrey määräsi lieviä rauhoittavia. Jänniä, hermot, miten ne voikin vaan romahtaa…"
"Juu, jännää on, Pete. Kuule, musta tuntuu, ettei ne lääkkeet toimi ollenkaan," James katsoi Peteriä kummastuneena. Kieltämättä Matohäntä usein teeskenteli typerämpää kuin mitä itse asiassa oli, mutta ei hän näin hidas ollut koskaan, ainakaan muiden Kelmien seurassa.
"Ei, eivät toimi, ei. Sirius varasti pillerit ja vaihtoi ne johonkin muuhun. Sekin on jännää…" Peter tuijotti edelleen sitä kirottua sulkakynää lasittunut ilme silmissään.
"Oikein jännää, Matohäntä," James keskeytti hänet. "Kuule- ootko sä ihan kuunnossa? Ootko sä – masentunut tai jotain?"
"Masennuskin on jännää," Peter mutisi astuessaan ovesta pihalle. "Erittäin yleistä nykyään. Harvinaisempaa ennen vanhaan. Joskus sitä ei ole lainkaan… Hyvin jännää…"
James ei ollut aivan varma, kuinka hänen olisi pitänyt Peterin vastaus tulkita.
x~x
James törmäsi Remukseen matkalla muodonmuutokseen.
"Hei, Kuutamo! Tiedätkö sä, mikä Matohäntää vaivaa? Se oli meinaan hiukan…outo…kun mä juttelin sen kanssa äsken."
"Ai niin, ethän sinä tietenkään muista. Eilen, kun me palailtiin Tylyahosta, porukka Luihuisia yritti - en oikein tiedä mitä, haastaa vaan riitaa kai. No joka tapauksessa, Peteen osui hämäytysloitsu. Ei turhan taidokas sellainen. Matami Pomfrey sanoo, ettei se oo vaarallista, mutta kestää jonkun aikaa, ennen kun se kuluu pois. Missä sä olit? En nähnyt sua partioimassa."
James oli äärimmäisen helpottunut kuullessaan Remuksen selityksen. Hän oli hetken aikaa pelännyt Peterin järjen puolesta.
"Tarvehuoneessa. Nukkumassa," James vastasi istuessaan Remuksen ja luokassa jo olleen Siriuksen väliin.
"Mitä sä teit niille Luihuisille, jotka osui Matohäntään, Anturajalka?" James kysyi ystävältään.
"Minä? Minä en tehnyt mitään. Minä raahasin helvetin raskasta peuraa, jolla ei oikein ollu viinapäätä," Sirius hymyili tavalla, joka yleensä sai ystävälliset vanhat rouvat pakenemaan kirkuen vastakkaiseen suuntaan.
"Kuutamo hoiteli ne. Ne pitää vapaapäivän," Siriuksen häijy hymy leveni. "Musta tuntuu, että kiltti pikku valvojaoppilas on saanut meiltä vaikutteita," hän jatkoi itsetyytyväisenä.
"Oikeesti?" James oli aidosti yllättynyt. "Miksi Siriuksella sitten oli jälki-istuntoa aamulla?" hän kysyi Remukselta, joka hymyili syyllisen näköisenä.
"Minä menin vähän turhan pitkälle," ihmissusi selitti. "Ja koska minä oon valvojaoppilas, minä olisin ollu tosi pahassa pulassa, niin Sirius kävi tunnustamassa McGarmiwalle." Remus katsoi Siriusta kiitollisena.
"Oikeesti, Anturajalka, minä oon sulle enemmän kun yhden velkaa," Remus sanoi vilpittömästi. "Sun ei kyllä olis pitäny-"
Sirius heilautti kättään ja hymyili.
"Ei se ollu niin iso juttu, Remus. McGee ei enää edes vaivaudu rankaisemaan mua kunnolla mistään, se tietää, että mä olen toivoton tapaus. Mitä McGarmiwa on suunnitellu tälle tunnille? Sirius vaihtoi puheenaihetta.
"Tänne tulee joku luennoitsija," Remus vastasi.
"Jaa, se oli tänään?" James sanoi ilahtuneena. "Loistavaa, toivottavasti se himmentää valot. Herättäkää mut, kun tää on ohi."
Luokka hiljeni, kun professori McGarmiwa astui sisään.
"Rakkaat oppilaat, " hän aloitti. "Emme käyttäneet kaikkea Ministeriön meille varaamaa rahoitusta viime vuonna. Te tiedätte varmaan, mikä rahoitus on. Se on rahasumma, joka pitää käyttää. Mutta ei karkkiin. Karkki pilaa hampaat ja lihottaa. Lihavuus puolestaan johtaa silmänpainetautiin, joka matami Pomfreyn mukaan on äärimmäisen ärsyttävä tila. Sitä paitsi, on yleisesti tunnettua, että silmät ovat sielun peili. Tehän tiedätte, mikä peili on. Se on heijastava, lasinen esine, josta voi katsoa itseään."
"Syö mömmösi!" Sirius huusi näyttäen äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä.
"Mitä?" McGarmiwa kysyi kummastuneena.
"Lääkityksesi, professori," Sirius sanoi.
"Lääkityksesi, professori," McGarmiwa toisti. "Ai, tosiaan. Minä."
Hän nielaisi muutaman pillerin ja Siriuksen ilme muuttui, mikäli mahdollista, vieläkin tyytyväisemmäksi.
Professori jatkoi:
"Siispä, mikäli kaikkea rahoitusta ei käytetä, rahaa saa tulevaisuudessa vähemmän. Siksi erittäin kallis mies tulee puhumaan meille tänään. En tietenkään tarkoita 'kallis' siinä mielessä, että hän olisi maksullinen. Tai siis, ei hän mitenkään erityisen halpakaan ole. Merlin! Toimivatkohan nämä pillerit lainkaan? Silkkaa roskaa!" McGarmiwa mulkoili pahasti pilleripurkkia ja veti pitkän, rauhoittavan henkäyksen.
"Joten tänään hyvin kallis luennoitsija tulee puhumaan meille tiimityön tärkeydestä. Saanko esitellä: Gilderoy Lockhart."
Leveästi hymyilevä vajaa kolmikymppinen mies marssi luokan eteen ja käännähti ympäri niin, että hänen täydellisesti kiharretut vaaleat hiuksensa hulmahtivat pehmeästi ja kaikki näkivät varmasti hänen erittäin kalliinnäköisen kalpeansinisen kaapunsa. Sekä Sirius että Remus tirsuivat häijysti. James kalpeni.
"Voi, pyhä Melin, se on se," James henkäisi.
"Kuka?"
"Toi on se mies, joka oli aamuohjelmassa tänään. Se, jonka takia mä rikoin mun radioni. Phil Collins oli näin lähellä! Mun on pakko päästä pois! Jamesin äänensävy lähenteli paniikkia.
Remus ja Sirius vaihtoivat hämmentyneitä katseita. Koska kummallakaan ei ollut ollut aikaa kertoa Jamesin krapulaisista höpinöistä toiselle, kumpikaan ei täysin ymmärtänyt Jamesin vuodatusta. Sitten Sirius sanoi rauhoitellen:
"Rauhotuhan nyt, kaveri, ei tuo voi olla niin ärsyttävä. Onhan se hitonmoinen pelle, mut-" Siriuksen rauhoittava kuiskaus peittyi luentoaan aloittavan Lockhartin äänen alle.
"Tänään me puhumme parisuhteista. Koulupartnerius on myös eräänlainen parisuhde. Luen nyt teille otteen kirjastani. Se kysyy: Ollaanko yhdessä kaksikko vai kahdestaan yksikkö?"
Luokallinen oppilaita järkyttyi täysin sanattomaksi. Sitten Sirius, joka näytti taistelevan rajua pahoinvointikohtausta vastaan, kähisi Jamesille: "Okei, mene, mene, mene, mene!"
James nousi seisomaan. Merlinille kiitos paikasta takarivissä.
"Mun pitää nyt mennä. Älä sano mitään, ennen kuin mä oon mennyt tosta ovesta."
Lockhartin lumivalkeat hampaat välkkyivät auringonvalossa hänen hymyillessään Jamesille.
"Tämä on täysin vapaaehtoista, nuori mies. Aina saa uskaltaa uskaltaa."
"No niin, sä sanoit jo jotain," James ähkäisi ja pakeni luokasta.
"Mielenkiintoinen negaatio hänellä, eikö totta? Lockhart huomautti muille oppilaille.
x~x
James oli jälleen kerran hakenut itselleen turvapaikan tyhjästä luokkahuoneesta, jossa hän istui nurkassa kerälle kääriytyneenä kun Lockhart käveli sisään.
"Mikset sinä tahtonut kuunnella mun luentoani?"
"James voihkaisi ja peitti korvansa.
"Pois! Mene pois!" hän uikutti.
"Tiesitkö, että sellaiset ihmiset, jotka sulkevat korvansa usein tahtovat avata silmänsä," Lockhart sanoi ystävällisesti.
"Kyllä, tiedän, ymmärrän kaiken. Nyt, ole kiltti ja mene pois. Sä et voi edes aavistaa, mimmosta tuhoa sä voit mulle tehdä. Ja maailmalle."
Lockhart ei tuntunut käsittävän, että henkilö, joka kyyhötti nurkassa kädet korvillaan rukoillen häntä lähtemään, ei todennäköisesti kaivannut hänen seuraansa.
"En minä voi jättää ketään, joka on selvästi tuskissaan. Sinä olet ihan sykkyrällä, pieni ystävä. Pitää uskaltaa uskaltaa." Lockhart laski kätensä Jamesin olkapäälle. James sävähti ja jatkoi kauhunsekaisella äänellä anoen:
"Mulla on Phil Collins –darra. Sulla on kyky laukasta se. Pian kaikki näyttää sulta. Mä en kohta hallitse tätä enää, mene, ole niin kiltti ja mene jo! Älä sano enää mitään, se on sanasta kiinni, mene!"
Professori McGarmiwa, joka oli ilmeisesti kuullut Jamesin epätoivoiset pyynnöt, kurkisti luokkaan. Hän katsoi Jamesia ärsyyntyneenä.
"Miksi sinä istut täällä?" hän kysyi suivaantuneena. Sitten hän huomasi Lockhartin ja hänen ilmeensä kirkastui.
"Kiitoksia luennosta, se todellakin avarsi mieltäni. En ollut lainkaan käsittänyt, miten sykkyrällä olinkaan. Nyt uskallan taas uskaltaa. Olla opettaja. Ja ihminen."
Lockhart hymyili säteilevästi McGarmiwalle ja kääntyi lähteäkseen luokasta tämän kanssa. Ovella hän katsoi vielä Jamesia ja sanoi:
"Kuule, minä heitän sulle yhden. Miksi sinä luulet, että sinä sekoitat tukkaasi koko ajan?"
Jamesin mielessä napsahti ja hän kirkui sisäisesti. Aidon Gilderoy Lockhartin vieressä oli nyt professori McGarmiwaksi pukeutunut Lockhart. James kirkui ääneen tällä kertaa ja tunki Lockhartien välistä juosten pakoon niin nopeasti kuin ikinä pääsi.
x~x
AN: Olen edelleen jokseenkin varma, että kukaan ei tajua tätä. Mutta kommentoikaa, jos ymmärrätte (kieltä tai juonenkehittelyä)