Epilogi – Seuraavaa aamua seuraava aamu

"Potter, tahtoisin selityksen muutamalle asialle," McGarmiwa sanoi terävästi, täysin vailla eilispäivän käsittämättömyyksiä. "Ensinnäkin, jätit eilen rankaisematta muutamia vakavia sääntörikkomuksia."

"Ne luultavasti paransi jo tapansa," James mutisi täysin vakuuttuneena siitä, ettei Sirius ainakaan ollut edes ajatellut mitään sen suuntaista.

"Toiseksi, sen lisäksi lukitsit johtajapojan valtuuksia törkeästi väärin käyttäen kaksi ihmistä luutakomeroon." James ei ollut kuullut tuota sävyä professorin äänessä pitkään aikaan… tarkalleen ottaen sitten viidennen luokan. Toivottavasti ruhjoutunut Lockhart ei ollut valittanut McGarmiwalle.

"Ne oli vaaraksi itselleen," hän yritti selittää. "Ne tappavat vielä toisensa kasvihuoneiden takana. Eikun, ootas, se oli huispauskentällä. No, jossakin joka tapauksessa."

"He eivät olleet tehneet yhtään mitään! Sinä olet nyt aavistuksen päässä erottamisesta, Potter, sinua on jo varoitettu tarpeeksi monta kertaa!"

"Kuuntele, mulla oli Phil Collins –darra," James jätti huomiotta pienen (hämmentävän paljon Remukselta kuulostavan) äänen päässään, joka yritti selittää, että eräissä tilanteissa olisi parasta pitää suunsa kiinni.
"Se on ihan kauhea tila. Yritin vain suojella itseäni. Ja lopulta kohtasin demonini ja murjoin ne tohjoksi. Annoin itseni niin sanotusti oikein kunnolla uskaltaa! Ja nyt on mahtava olo. Ei ole säröäkään sielussa. Antaisit minulle vielä yhden mahdollisuuden, professori." James hymyili hurmaavasti McGarmiwalle, joka näytti olevan halkeamaisillaan raivosta.

"Alkakaa nyt tulla… haista!... saatanan…" Vihaisten äänien kakofonia veti McGarmiwan huomion puoleensa juuri kun tämä oli toteuttamaisillaan opettajakunnan pitkäaikaisen haaveen Jamesin suolistamisesta.

"Miten sä uskallat, helvetin minikuolonsyöjä-"

"Saastainen jästinhalaaja, minä-"

"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?!" McGarmiwa miltei kirkui.

Korpinkynnen valvojaoppilas, joka roikkui Dawlishissa, ehti avata suunsa ennen Kalkaroksen kanssa kamppailevaa Remusta:

"Meidän täytyi mennä näiden kahden väliin, professori," hän selitti. Ne tappeli huispauskentällä."

"Käyttäytykää, ja heti!" McGarmiwa ärähti jähmettäen onnistuneesti Dawlishin ja Kalkaroksen niille sijoilleen. "Minä en olisi voinut uskoa tätä teiltä kahdelta! Toimistooni, välittömästi! Herra Lupin, neiti Bones, menkää mukaan." McGarmiwa hengitteli syvään hetkisen, nielaisi muutaman pillerin ja kääntyi takaisin Jamesiin päin.

"Miten lääkekuurisi sujuu, professori," James kysyi kohteliaasti toivoen harhauttavansa McGarmiwan vielä kauemmas hänen väärinkäytöstensä piiristä.

"Sain matami Pomfreyltä uudet lääkkeet. Mitä täällä tapahtuu? Olinko minä erottamassa sinua?" professori räpäytti silmiään hieman epävarmasti.

"Juu- Eikun et. Ehdottomasti et. Miten tuollainen ajatus tuli edes mieleesi? Lääkkeesi eivät ehkä toimi kunnolla," James sanoi nopeasti.

"Enkö minä muka juuri aikonut erottaa sinut, koska teit jotain noille kahdelle?" McGarmiwa rypisti otsaansa mietteliäästi.

"Et suinkaan." James ei tiennyt, miksi uudetkin pillerit vaikuttivat näin, mutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Ehkä McGarmiwa oli allerginen jollekin ainesosalle.

"Lukitsit heidät luutakomeroon, koska sanoit heidän olleen vaaraksi itselleen."

"No nehän oli vaaraksi itselleen, professori."

"Sinä väitit, että he päätyvät tappelemaan huipauskentälle," McGarmiwa syytti.

"Ne tappeli huispauskentällä juuri äsken, professori," James ei ollut uskoa hyvää onneaan.

"Hmmh… Miten minulla ei ole tästä lainkaan aiempaa muistikuvaa?" McGarmiwa mumisi kummastuneena.

James kohautti olkiaan. Ehkä maailmankaikkeus yritti hyvittää hänelle eilisen traumaattisia kokemuksia.

McGarmiwa naulitsi Jamesiin läpitunkevan katseen.
"Oletko aivan varma, etten ollut erottamassa sinua?"

No mutta professori, miksi ihmeessä tekisit niin?" James teeskenteli hämmästynyttä.

"Ainakin olit krapulassa eilen."

James näki Siriuksen iskevän hänelle silmää käytävän toisesta päästä. Olisihan hänen pitänyt arvata…

"En ollut, professori," James sanoi, viittoen huomaamattomasti kiitoksensa parhaalle ystävälleen.

"Etkö?"

"Enhän toki," James sanoi ja tukahdutti häijyn virneen. "Sinä olit, professori."

"Minäkö?" McGarmiwan silmät laajenivat ruokalautasten kokoisiksi.

"Kyllä, professori. Olit niin sanotusti aivan naamat eilen. Et selvästikään edes muista."

"Se on kyllä totta," McGarmiwan huumatut aivot nielivät Jamesin selityksen. "Mitään ei tosiaankaan ole eilisestä jäänyt mieleen.

"Se on se alkoholi," James sanoi asiallisesti. Miten Sirius oli ehtinyt näidenkin lääkkeiden kimppuun? Oliko hän tehnyt jotain koko varastolle?

"Voisitko, Potter olla kertomatta tästä kenellekään?" McGarmiwa kuiskasi kuin salaliittolaiselle.

"Luulenpa pystyväni siihen, professori."

"Painetaan villaisella tämä."

"Selvä."

"Villaisella painetaan," McGarmiwa nyökytteli raivoisasti ja nielaisi taas pillerin.

"Villaisella, professori."

"Katsotaan sormien välistä."

"Sieltä juuri, professori." Ehkä hänen tosiaankin pitäisi kertoa Siriukselle, että ihmisten huumaaminen ei ollut tarkkaan ottaen laillista. Ja ehkäpä hän kysyisi pillerien reseptiäkin, oppilaiden ja opettajien turvallisuuden nimissä tietysti.

"Pääsen kuin koira veräjästä," McGarmiwa jatkoi tyhjä ilme silmissään.

"Niin, tuota, mun pitää nyt mennä, professori Kuhnusarvio ei arvosta myöhästelyä," James sanoi ja livahti professorin ohi tyrmien suuntaan. Jospa he vain keksisivät tavan syöttää noita lääkkeitä koko koululle…

Professori McGarmiwa ei ilmeisesti huomannut Jamesin lähtöä, vaan jatkoi puhumista kummastuneelle haarniskalle.

"Veräjästä livahtaa koira. Villaisella painettu koira. Sormien välistä katsotaan koiraa, joka menee siitä veräjästä." Hän räpäytti silmiään.

"Ei helvetti, eivät nämäkään pillerit toimi!" professori sähisi kiukkuisesti ja marssi kohti sairaalasiipeä.

-Loppu-

AN: Valmista tuli. Mikäli joku ei tajunnut, mitä tuo "loppu" tarkoittaa.