Benhamnin tila, Uppland, 28. lokakuuta 1632
Margareta Slots katseli jo pitkään tyhjillään olleen lastenhuoneen nurkassa kyhjöttävää kehtoa.
Hänen poikansa Gustav oli jo aikamies ja hän viettikin suuren osan ajastaan metsästäen Benhamnin
mailla ikätovereidensa kanssa.
Aikaa oli kulunut niin hirveästi, kun Margareta oli tavannut Gustavin isän ja rakastunut tähän palavasti. Hän oli tiennyt, ettei kuningas Gustav Adolf ollut häntä varten mutta hän oli aina sydämessään toivonut että yhteinen lapsi olisi lähentänyt heitä mutta toisin oli käynyt.
He olivat tavanneet ensikerran Pihkovassa vuonna 1615, silloin nuori Gustav Adolf oli häikäissyt Margaretan komeudellaan, kirkkaampana kuin aurinko. Hänen vaalea tukkansa oli ollut yhtä kultainen kuin hänen kruununsa ja hänen silmissään oli ollut tarkkaavainen katse.
Sitten eräänä iltana Margareta oli onnistunut houkuttelemaan Gustavin mukaansa ja sinä ihanana yönä pikku Gustav oli saanut alkunsa.
Tietenkään Margareta ei syyttänyt Gustav Adolfia mistään, hän oli avoimesti tunnustanut pikku Gustavin pojakseen ja auttanut Margaretaa elättämään hänet mutta Margareta olisi halunnut niin paljon enemmän. Hän olisi halunnut Gustav Adolfin kokonaan itselleen.
Hän olisi halunnut tämän rakkauden, sillä tuskinpa kirkuva ja jalkaan polkeva Brandenburgin Maria Eleonoora oli mitenkään helposti rakastettava nainen.
Margareta oli saanut tietoonsa, että kuningatar oli mitä hankalin nainen, joka on koskaan ollut Ruotsin kuningatar. Hän vaati jatkuvasti Gustav Adolfin huomiota, niin että pitääkseen vaimonsa edes hetken hiljaisena Gustav Adolfin oli jopa riennettävä taistelutantereelta takaisin Ruotsiin pitelemään parkuvan vaimonsa kättä, jolla nyt ei olisi jo ennestään ollut kylliksi palvelijoita.
Maria Eleonoora oli tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, kunhan hän vain parkui tarpeeksi kovaan ääneen.
Hänen lapsellinen käytöksensä kuvotti Margaretaa, joka oli itse vaatimattomista oloista lähtöisin.
Hän ei ollut tottunut yhtä ylelliseen elämään ja aina kun Gustav Adolf oli antanut hänelle lahjan, niin hän oli ottanut sen vastaan kiittäen.
Hän oli tavannut Ruotsin kuninkaan vielä pari vuotta sitten mutta Margaretasta tuntui että se oli ollut hänen viimeinen hetkensä Gustavin kanssa.
Heidän kohtaamisensa oli tapahtunut keväällä mutta Margaretasta tuntui kuin hän olisi ollut keskellä pahimpia pakkasia. Gustav Adolf oli ollut muodollisen ystävällinen mutta hän oli muurannut itsensä sellaisen muurin taakse, jota Margareta ei pystynyt suurimmillakaan voimilla ylittämään.
Heidän suhteensa ja kaikki mitä heidän välillään oli ollut, oli nyt pyyhkäisty pois kuin rihvelitauluun kirjoitettu väärä vastaus. Gustavin ilme oli ollut kuin kivisellä patsaalla, hän ei näyttänyt mitä hän siitä ajatteli, hän oli sulkenut itsensä pois.
Margareta oli tuntenut sydämensä särkyvän, kun hän oli palannut uuden aviomiehensä Jacob Trellowin luo, jonka sydän sykki ainoastaan ruudille.
Samassa Margareta havahtui hereille muistoistaan, kun kuuli poikansa palaavan ystäviensä kanssa metsästys retkeltään. Margareta kiiruhti toisen kerroksen parvelle ja ennätti juuri parahiksi näkemään poikansa saapumisen.
Palvelijat kiiruhtivat ottamaan nuoren herransa aseen, päällysviitan, hatun sekä saaliin, joka koostui kahdesta fasaanikukosta.
Niistä saataisiin illaksi oiva ateria.
Margareta katseli äänettömästi poikaansa, joka muistutti niin paljon isäänsä. Sama vaalea tukka ja samat silmät, jotka muistuttivat häntä niin paljon Gustav Adolfista.
Margareta ei enää kyennyt pidättelemään kyyneleitään vaan vetäytyi omaan huoneeseensa itkemään, Gustav ei saanut nähdä häntä tässä tilassa.
Margareta istuutui pukeutumispöytänsä tuolille ja katseli onnetonta kuvajaistaan suuresta soikionmuotoisesta peilistä.
Vuodet olivat armotta verottaneet hänen kauneuttaan, hän oli ollut vasta tyttönen tavatessaan Gustav Adolfin ja nyt hänen viehkeydestään olivat vain rippeet jäljellä. Hänen silmäkulmiinsa oli piirtynyt syviä uurteita ja hänen solakka vartalonsa oli lapsen runtelema.
Margareta nojautui tuolissaan taaksepäin ja ummisti silmänsä. Lokakuun kylmät tuulet tuntuivat puhaltavan jopa hänen huoneeseensa, jotka herättelivät hänen ohimoillaan jyskyttävää migreeniä.
Margareta hieroi sormillaan otsaansa ja yritti rentoutua. Hän kuvitteli olevansa yhtä vapaa liikkumaan kuin savupiipusta tupruava savu ja lentävänsä sitten tuulen mukana minne halusi.
Hän halusi päästä takaisin Gustav Adolfin luo.
Tuulen henki kuuli hänen toiveensa ja se puhalsi hänet maiden ja meren yli kauas etelään, jossa Gustavkin oli. Margareta pystyi näkemään hänet taivaalta ja hänen sydämensä iloitsi.
Hän laskeutui alemmas ja näki Gustav Adolfin sotilaidensa ympäröimänä, he olivat jälleen matkalla sotimaan. Jos Gustavilla oli jonkin intohimo niin se oli juuri sodankäynti ja hän johti mieluusti itse omat joukkonsa taisteluun ja viipyi retkillään useita vuosia.
Samassa suuri sumu nielaisi Gustavin ja hänen seurueensa ja Margaretin oli laskeuduttava vielä alemmas pysyäkseen Gustavin lähellä.
Hän aavisti pahaa, sillä miehet hänen ympärillään olivat hiiren hiljaa ja jokainen oli valmis ampumaan hetkellä millä hyvänsä.
Margareta seurasi tilannetta henkeään pidätellen, pysytellen visusti Gustavin ratsun vanavedessä.
Samassa kaaos puhkesi ja miehet olivat keskellä taistelua.
Musketin laukaukset kajahtelivat vihaisesti ja miekat halkoivat ilmaa.
Hevoset hirnuivat vauhkoina ja miehillä oli täysi työ pitää ne hallinnassaan.
Taistelu tuntui kestävän ikuisuuden ja Margareta katseli tätä veristä näytelmää silmät huolesta laajenneina. Missä oli hänen Gustavinsa?
Kentällä vallitseva kaaos oli nielaissut hänen kuninkaansa ja Margareta rynnisti läpi hirnuvien hevosten ja huutavien miesten, kohti sitä paikkaa missä hän oli nähnyt Gustavin viimeisen kerran.
Pian Margareta sai hänet näköpiiriinsä mutta ennen kuin hän ehti hänen luokseen, jostain kuin Helvetin avonaisesta kidasta syöksyi esiin saksalainen ratsumies, joka ampui Gustavia selkään.
Tuo yksi laukaus pysäytti Margaretan maailman ja hän katsoi henkeään haukkoen kuinka Gustav Adolf putosi rintaansa pidellen hevosensa selästä mutaiseen maahan.
"GUSTAV! GUSTAV!", Margareta huusi niin kovaa kuin jaksoi mutta hänen äänensä hukkui taistelun huutojen alle.
Jäiset kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan pitkin, ylhäisen veren virratessa mutaiseen maahan.
Aika hänen ympärillään tuntui hidastuvan, kunnes se pysähtyi kokonaan, kaiken jähmettyessä paikoilleen kuin valtavaan öljymaalaukseen, jonka kauheaksi aiheeksi taiteilija oli valinnut kuninkaan kaatumisen.
Samassa voimakkaat kourat tarttuivat hänen käsivarteensa ja ravistelivat hänet hereille.
"Äiti, äiti! Tässä minä olen!", huusi hänen huolestunut poikansa Gustav.
Margareta avasi kyyneleiset silmänsä ja kahmaisi poikansa syleilyynsä, jonka oli täysin hänen tapojensa vastaista, kun paikalla oli muitakin katsojia.
"Ei mitään hätää äiti, olen tässä", poika lohdutti häntä pehmeällä äänellä, jonka hän oli myös perinyt isältään.
Margaretan vakuuteltua kaikille olevansa kunnossa, hänet jätettiin jälleen yksin.
Hän nousi tuolistaan ja käveli huoneensa suurelle ikkunalle, jonka takana puhalsi voimakas talvea enteilevä myrskytuuli.
Hän sulki uudestaan itkuiset silmänsä ja kuiskasi puoli ääneen.
"Rakas tuuli, mikäli olet koskaan kannatellut siipesi alla pienen ihmisen rukousta, niin olen kiltti ja kuule minua hätäni hetkellä. Pelasta rakkaan Gustavini henki ennen kuin kuolo hänet korjaa."
Samassa savuhormista kuului tuulen ujeltava vastaus, jonka Margareta tulkitsi myönteiseksi, tuuli oli kuullut hänen pyyntönsä.