Saksa, 29. lokakuuta 1632

Äkillinen kylmä puhuri löi kuningas Gustav Adolfia kasvoille ja hän vavahti.

Hänen sotilaallinen joukkonsa eteni rauhallisesti Lűtzeniin vievällä tiellä ja hänen miehensä olivat hyvällä tuulella.

Heidän maineikas kuninkaansa oli ollut voittoisa marssiessaan Saksan maan läpi, eikä mikään

armeija ollut vielä onnistunut nujertamaan häntä.

Kaupunki toisensa jälkeen oli antautunut ruotsalaisten joukkojen edessä ja saksalaiset olivat antaneet heidän kuninkaalleen lempinimeksi: "Keskiyön leijona".

Talvi oli jo saapumassa Saksaankin, sen saattoi jopa haistaa ilmassa.

Olisikohan Ruotsissa jo satanut lunta, hän mietti ja katseli yllään lepääviä lyijynharmaita pilviä.

Hänen sydämensä halusi jo päästä takaisin kotiin mutta siellä häntä odotti Maria Eleonoora, joka oli mustasukkainen kaikille hänen huomiostaan. Parhaimmallakaan tahdolla Gustav ei pystynyt sanomaan itselleen pitävänsä vaimostaan mutta hän oli oppinut sietämään tämän oikuttelua.

Valtakunnan etu ja kuninkaan virka olivat aina heidän välissään, jota Marian oli vaikeata ymmärtää.

Hänen ministerinsä ja etenkin Ruotsi odottivat häneltä paljon mutta Maria vaati häneltä vielä enemmän. Luoja oli suonut heille neljä lasta, joista vain yksi oli selvinnyt elämänsä ensimmäisistä vuosista. Pieni Christina oli syntyessään ollut niin kovaääninen että hetken aikaa kätilöt olivat luulleet saattaneensa maailmaan pojan. Heitä oli hirveästi nolottanut, kun he olivat katsoneet lasta tarkemmin ja virheellinen tieto oli nopeasti oikaistu.

Koko hovi oli odottanut kauhulla miten hän reagoisi siihen että pojan sijasta hänen vaimonsa olikin antanut hänelle tyttären?

Gustav hymyili itsekseen muistellessaan tapausta ja hän saattoi hyvin muistaa mitä hän oli vastannut läsnä oleville ministereilleen:

"Hänestä tulee viisas, hän huijasi meitä kaikkia."

Christina oli voittanut isänsä sydämen ja Gustav oli ollut hänestä niin ylpeä, vaikka Maria aina jaksoi muistuttaa, että hän oli antanut kuninkaalle vääränlaisen perillisen.

Gustav ei ollut kuitenkaan piitannut siitä ja hän muisteli kaiholla pienen tyttärensä tummia silmiä, jotka loistivat aina, kun hän näki isänsä.

Samassa jäätävä tuuli puhalsi uudestaan ja vei mukanaan Christinan nauravat kasvot.

Hevoset alkoivat hirnua levottomasti ja ne alkoivat astella puolelta toiselle, kuin pelkäisivät.

Gustav yritti rauhoitella omaa orittaan, joka myös tuntui vauhkoontuvan.

Mitä tämä nyt oli?

Laantumisen sijasta tuuli vain yltyi yltymistään, se tanssitti villisti pakkasen palelluttamia lehtiä ja sai alastomat puut huojumaan puolelta toiselle.

Se pöllytti ankarasti hänen lippujaan ja pian repeytyvän kankaan ääni kertoi sen että se vei ne mukanaan.

Gustav Adolf ei ollut koskaan tuntenut moista myrskyä ja samassa hän kuuli miestensä huutavan kauhusta.

Tuuli oli puhaltanut suuren tammen nurin ja se oli kaatunut vaarallisen lähelle heidän kulkuettaan.

Hänellä ei olisi varaa menettää yhtään miehiä taikka sotakalustoaan.

"Teidän armonne, meidän on pakko etsiä suojaa!", ilmoitti yksi hänen kapteeneistaan.

Gustav nyökkäsi hänelle ja ennätti siirtää ratsunsa juuri ajoissa pois, kaatuvan puun tieltä.

Sitten tapahtui jotain todella ihmeellistä.

Gustav tunsi nousevansa ilmaan tuulen puhaltaessa entistä voimakkaammin häntä päin.

Ilman virtaus oli niin voimakas että hänen oli suljettava silmänsä.

Hänen ratsunsa hirnui vauhkona ja se nousi takajaloilleen.

Hevosen liike oli niin äkillinen että Gustav putosi sen selästä mutta hän ei pudonnutkaan maahan.

Tuuli oli tarttunut häneen kuin kuivaan lehteen ja kuljetti häntä kohti yläilmoja.

Maahan jääneet sotilaat tuijottivat silmät selällään miten heidän kuninkaansa kirjaimellisesti lensi pois. Osa heistä alkoi rukoilla ja osa teki ristinmerkin, vakuuttuneena siitä että tämä oli itsensä Paholaisen tekosia.