^^ Täällä ollaan taas. Tällä kertaa SuFinia. Jos tihrustat oikein tarkkaan, saatat myös huomata pienen viittauksen DenNoriin, mutta toisaalta se on tulkinnanvarainen asia.

Lisäksi tähän liittyy nyt keskimääräistä enemmän historiaa, eikä tämä tapahdu toisen maailmansodan jälkeen/aikana, vaan 1800-1900 luvuilla karkeasti arvioituna.

Eli siis, luento alkaa.

Vuonna 1808 Venäjä alkoi sotia Ruotsin kanssa, koska Ruotsi kieltäytyi liittymästä Napoleonin mannermaasulkuun Britanniaa vastaan. Sodan seurauksena Suomi joutui Venäjän haltuun.

Vain hivenen myöhemmin solmittiin Kielin rauha, joka irrotti Norjan Tanska-Norjan valtakunnasta. 1814 Norja julistautui itsenäiseksi, mutta hänet pakotettiin personaaliunioniin Ruotsin kanssa.

Vuonna 1904 unioni hajosi. Ja 6.12. vuonna 1917 Suomi julistautui itsenäiseksi. Tammikuussa vuonna 1918 Ruotsi, Venäjä, Ranska ja Saksa tunnustivat hänet itsenäiseksi.

Jaaaaa... Luento loppuu. x) Olen pahoillani jos tiesitte jo tuon kaiken. Ja olen pahoillani jos olen sekoittanut vuodet, numeromuisti ei ole sitä eliittiluokkaa. ^^'

Varoituksia ei taida olla, muuta kuin masentunut Su-san.

Kohtalonköynnös

Minä olen aina pitänyt kasveista. Minulla on niitä kotonani paljon. Yksi niistä on minulle erityisen rakas.

Kohtalonköynnös.

Se on ollut minulla vaikka kuinka kauan. Olen hoivannut sitä hellästi ja rakastavasti läpi vuosisatojen. Se on palkinnut huolenpitoni kasvamalla ja kukoistamalla.

Joskus olen unohtanut kastella sen. Mutta silloinkaan se ei ole jäänyt kuivumaan: joku muu on kastellut sen minun puolestani.

Kasvot kuin lapsella, viattomat ja iloiset.

Silmät kuin orvokit, violetit orvokit kermakakun koristeina. Valkoista, violettia ja keskellä mustaa.

Keho kuin nukella, hauras ja posliinin värinen.

Rakastan häntä syvemmin kuin ketään muuta. Suojelen häntä, jos se on minun vallassani. Vein hänet pois Kalmarin Unionista kun en enää kestänyt Tanskaa.

Ja sitten. Sota, suuri sota.

Sen on pakko olla Tanskan vika. Ja minä rankaisen häntä siitä. Teen hänelle saman kuin minulle tehtiin.

Ja niin minun aurinkoni oli laskenut. Ei länteen, kuten sen kuuluisi, vaan itään. Kauas, kauas itäisille maille.

Sen sijaan luonani asui nyt kuu, kylmä kuu joka ei kaivannut kotiaan vaan vapautta, vapautta pitkän alistumisen jälkeen. Hän ei halunnut olla luonani. Hän ei tehnyt mitään muuttaakseen ilmapiiriä, hän sulkeutui satukirjoihinsa ja kuvitelmiinsa, harhoihinsa.

Hiljalleen jokin muukin kaikkosi ympäriltäni. Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin mikä se oli.

Elämä.

Elämä pakeni luotani lakastuvien kukkien muodossa. Kai minä olisin voinut estää sen, mutta minulta ei löytynyt siihen halua. Niin kauan kuin yö jatkaisi kulkuaan, en kykenisi kastelemaan rakkaita kasvejani.

Kuu pakeni. Se piiloutui läntisten pilvien taakse ja katosi elämästäni. Viimeisinä sanoinaan se – hän – sanoi:

"Yö on pimeimmillään juuri ennen aamunkoittoa."

Nyökkäsin. Mutta en uskonut siihen. Enkä uskaltanut ajatella, kuinka pimeäksi yö vielä muuttuisi.

Pimeä tihenee. Sillä on valtava paino, joka puristaa minut alleen. Kasvit lakastuvat ja pimeä tihenee.

Kävi kuten minä kuulta kuulin.

Viimeinkin minä en enää jaksanut. Taloni oli kuollut (ja kuopattu). Minäkin olisin halunnut olla, mutta se ei käynyt päinsä.

Ja sitten – kevyt koputus ovella. Kun en vastaa, huuto.

"Su-san! Oletko kotona?"

Kavahdan pystyyn kuin säikähtänyt hevonen.

"Su-san!" Pian hän huomaa ettei ovi ollut lukossa.

"Oletko sinä kotona? Vastaa minulle", portaikon alkupäästä huhuillaan. Kurkkuni on kuiva kuin... kuin... kuin sytykkeet viikinkipäällikön viimeisen aluksen alla.

"J-ja", saan sanottua, mutta en kykene liikkumaan, olen jähmettynyt paikoilleen. Minä kuulen hiljaisuuden, vaikka siinä ei olekaan mitään kuultavaa.

Askeleet portaissa. Vanhat ja rapistuneet askelmat narisevat. Voin päätellä äänistä, miten hän kävelee: astuu varovasti ja vilkuilee ympärilleen jatkuvasti, kuin peläten itse Fenris-suden hyökkäävän varjoista. Vieläkään en liiku, vaan istun kivipatsaana työpöytäni tuolilla.

"Su-san?" Nyt ääni kuuluu huoneen ovelta. Viimein saan koottua liikkumakykyni rippeet ja käännyn katsomaan häntä.

Samat lapsenkasvot. Samat orvokkisilmät. Sama nukenkeho. Vihdoinkin.

Hetken me vain tuijotamme toisiamme, kaksi olentoa jotka ovat liian kauan olleet erossa ja eivät nyt tiedä, mitä tehdä.

Lumous särkyy, kun aurinkoni palaa luokseni todella, juoksee syliini ja painaa päänsä olkapäälleni. Halaan häntä ja hetken koko maailma on luonamme valoisana ja kauniina, koska aurinko on palannut oikealle paikalleen.

"T'no", mutisen hänen hiuksiinsa ja hän nauraa, hieroen nenäänsä olkapäähäni.

"Minä olen vapaa", hän kuiskaa.

Myöhemmin, kun katselen lakastuneita kukkiani, huomaan että yksi on sinnikkäästi vielä vihreä.

Kohtalonköynnös.

Kiitos Liibooboolle kommentista. :3