Ja jatkuu taas. 8) Muuten, kun summaryssä varoitin ahdistavuudesta ja inhottavista kohdista, niin tässä tulee yksi sellainen kohtaus, ei se nyt kovin paha ole, mutta onpahan varoitettu. ;D Ja tässä on muuten viittaus RusFiniin, tosin oli edellisessäkin. :P Mutta tässä selkeämpi.
Niin juu, ehdotan taustamusiikiksi klassista musiikkia, vaikkapa Vivaldia, jos kestätte sitä. x3
"Muutaman" oluen jälkeen Mathias hoiperteli sänkyynsä ja romahti siihen, uskoen nukahtavansa miltei heti.
Kuitenkin hän oli vielä tunnin kuluttua valveilla. Ulkona oli alkanut tuulla ja se tuuli ulvoi ja ulisi minkä ehti. Mathiaksen pää alkoi selvetä hitaasti. Äkkiä hän huomasi liikettä ikkunassa. Salamana mies oli pystyssä ja vilkuili ympärilleen vauhkona.
Muratti. Muratti liikkui tuulessa.
Tino ja hänen typerät pelottelunsa. Ja se naurettava kylähullu tietenkin oli osasyyllinen. Mathias voihkaisi itsekseen ja meni takaisin makuulleen.
Ei, hän ei pelännyt mitään typeriä tarinoita. Hän oli vain herännyt keskellä yötä ulvovaan tuuleen ja huomannut jonkin liikkuvan ikkunan takana. Hänen reaktionsa oli täysin normaali.
Mutta tuuli ulvoi eikä Mathias saanut unta. Hänen kirjailijan mielikuvituksensa maalaili kuvia hänen verkkokalvoihinsa.
Jossain raksahti ja hän käänsi päänsä ääntä kohden.
Ei mitään. Ei veristä, valkeaan yöpaitaan pukeutunutta naista eikä päätään kainalossa kantavaa miestä. Mathias iski päänsä sängyn päätyyn.
Lopeta, typerys. Ei siellä mitään ole.
Mutta hän ei kyennyt lopettamaan. Yhä uudet kauhukuvat pulpahtelivat hänen päähänsä.
Tuulen ulvontaan sekoittui jotakin muuta, korkeaa ääntä. Mathias jäykistyi paikalleen ja tunsi äkkiä vastustamatonta halua kaivautua peitteiden alle kuin pieni lapsi. Sen sijaan hän teroitti korvansa ja yritti kuulla äänen tarkemmin.
Viulunsoittoa.
Vieläpä hyvin taidokasta viulunsoittoa. Mathias oli joskus nähnyt Tinon soittavan yhtä kappaletta, jonka hänen entinen – venäläinen – poikaystävänsä oli hänelle opettanut. Kukkaisvalssi, baletista nimeltä Pähkinänsärkijä. Hän muisteli, kuinka Tinon sormet olivat painelleet kieliä epävarmasti ja hitaasti. Lopulta hän oli nauranut ja laittanut viulun pois, valitellen ettei taida enää osata.
Tämä soitto oli aivan erilaista. Mathias saattoi kuvitella, kuinka hoikat sormet soittivat viulua varmasti ja epäröimättä, kuin ne olisivat soittaneet samaa melodiaa tuhansia kertoja ja osaisivat sen ulkoa.
Mathias melkein rentoutui. Melkein.
Äkkiä hän ymmärsi, miksi ei voinut kuunnella soittoa rauhallisena.
Kuka helvetti sitä soitti?
Sillä Mathias tiesi olevansa ainoa asukas tässä talossa ja tiesi myös, että kyse ei voinut olla jostain levystä, joka oli ilman syytä lähtenyt soimaan hänen levysoittimessaan. Hänellä ei ollut lainkaan klassista musiikkia levyillä, tai ylipäänsä missään muuallakaan.
Mathias vietti unettoman yön kuunnellessaan tuntemattoman soittajan soittoa ja peläten koko ajan näkevänsä hänet. Kappaletta mies ei tunnistanut vaikka kuinka yritti, tosin hän ei ollut koskaan ollut klassisen musiikin ystävä.
Aamulla auringon noustessa ja valaistessa huoneen soitto loppui. Mathias keitti itselleen vahvaa kahvia ja onnistui pysymään hereillä koko päivän. Mutta illalla, kun hän oli lopen uupuneena vaihtanut yöasunsa ylleen ja kaivautunut peitteiden alle, häntä ei äkkiä nukuttanut lainkaan. Tällä kertaa tuuli kuitenkin oli hiljaa ja Mathias oli jo nukahtamassa, kun viulu alkoi äkkiä soida taas.
Melodia oli sama kuin viime yönä. Mutta tällä kertaa sitä soitti kaksi viulua. Toinen oli sama kuin viimeksi, mutta toisen ääni oli paljon heikompi ja kevyempi. Mathias ei edes ollut varma, että oliko se soinut eilenkin, koska se ei olisi varmasti kuulunut tuulen yli.
Mathias yritti olla huomioimatta soittoa. Hän ihan tosissaan yritti. Kun se epäonnistui, hän yritti väittää itselleen soiton olevan vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.
Ihan tosissaan yritti.
Sitten hän uskotteli itselleen, että jokin ovi vain liikkui ja aiheutti narinaa, jota hän klassisesta musiikista epätietoisena ihmisenä erehtyi luulemaan viulun ääneksi. Sellaistahan sattui vanhoissa taloissa, putket korahtelevat, ovet ja ikkunat narisevat kun tuulee, kuten myös portaat kun joku kulkee niitä ylös hitaasti, jalkojaan laahaten ja koristen...
Mathias painautui miltei tahtomattaan sängynpäätyä vasten, kun mielikuva sai hänen sydämensä tykyttämään hallitsemattomasti.
Mistään ei ollut apua. Mathias pysyi hereillä koko yön.
Seuraavana iltana kylän pieneen pubiin astuessaan Mathias oli paljon vähemmän rehvakkaan näköinen. Hänen silmiensä alle oli jo muodostunut varjot ja hän oli kalpea, vaikkakaan se ei näkynyt pubin kellertävässä, hämärässä valaistuksessa kovin hyvin. Ihmiset katsoivat häntä säälivästi. Vanha mies oli siellä taas. Hän naksautti kieltään, kun Mathias tuli suoraan hänen viereensä istumaan.
"Syö oot tainnu tulla huomanneeks et se kirous on ihan totta." Mathias värähti ja nyökkäsi. Vanha mies tuhahti tietyllä tavalla valittelevasti.
"Ehottaisin et luovutat suosiolla, ei ne sieltä minnekään häivy. Ne on asunu siellä jo sellaset parisataa vuotta. Ei ne hevillä lähe." Mathias värähti.
"Montako-"
"Ai montako soittajaa? Useimmat kertoo et kaks. Mies ja poika." Mies näytti niin hanakalta kertomaan soittajien tarinan, että Mathiaksen oli pakko avata suunsa taas.
"Mitä heille on tapahtunut?" Mies hymyili tyytyväisesti, paljastaen harvat hampaansa niin tehdessään. Hän viittoili baarimikolle ja sai eteensä yhden oluen.
"Tää tarina on vanha, miltei yhtä vanha ku sun talos. Kyläkään ei ollu sillon mitenkään iällä pilattu. Eräs kreivi saapui tonne, se oli rakennuttanu sen kartanon. Sil oli sen poika mukana. Ne oli kyl ihme hyypiöitä molemmat." Mathias odotti hetken, josko vanhus jatkaisi, mutta tämä vaikutti odottavan Mathiaksen osoittavan kiinnostustaan näkyvämmin.
"Millä tavalla?" hän kysyi. Vanha mies kumartui lähemmäs ja Mathias yritti taas olla kavahtamatta.
"Niis oli jotakin hyvin outoo. Varsinkin pojassa. Sen ääni ja katse… Kun se puhu, kaikki kuunteli. Usein peloissaan. Ja totta kai kaikki erikoisuus herättää pahaa verta. Yks päivä se tuli kylään ja se piteli sylissään outoo pikkulasta. Sil oli ihan valkonen tukka ja sinivioletit silmät. Se katteli ihmisii pelokkaasti ja piteli tiukasti kiinni sen kreivin pojan paidasta. Ja se poika silitti sen hiuksia ja yritti saaha sen rauhottumaan." Mathias nyökkäsi.
"Entä sitten? Mitä sitten tapahtui?" Vanha mies pudisteli päätään surkeana.
"Kai nää ny tiärät mitä sillon kummajaisille tehtiin." Mutta tanskalainen ei tiennyt, tai ei ainakaan muistanut.
"Kerro", mies kehotti. Vanha mies huokaisi syvään ja otti hörpyn tuopistaan.
"Siis tää kreivin poika, se puhu joskus itekseen. Joskus se kiinnitti katseensa johonki jota kukaan muut ei nähny ja seuras sitä ku jotaki pikkulintua. Kyläläiset ei huomannu sitä, se kävi sen verran harvoin kyläs, mut sen isä… Se otti ja kerto pojasta niille. Ja totta kai ne alko pian iteki hoksata kaikkia kummia juttuja mitä tapahtu sen ympärillä. Ykskin nainen kerto et sen lehmä oli kantanu vasikkaa. Sit se poika ja se pikkulapsi oli kävelly ohi. Seuraavana päivänä se lehmä synnytti sen vasikan liian aikaisin. No, se tietty kuoli ku ei sillon osattu mitään tehä." Mathias alkoi ymmärtää, mihin tarina oli päättymässä.
"Pian kaikki naapurikyliä myöten ties täs kummasta pojasta ja sen suojatista. Eikä se ennää mikään poikakaan ollu, ku nuori mies, tommonen niinku sääki oot. Ja yks ilta sen isä päästi ne kyläläiset sisään ja ne meni sinne sen luo. Se mies oli just opettamassa sitä lasta soittaan viulua. Ne kyläläiset, hulluina raivosta, vei ne pihalle, sinne missä nykyään on se muratti, ja muuras ne seinän sisään." Mathias ei ehtinyt hillitsemään itseään, vaan henkäisi järkyttyneenä.
"Ei voi olla."
"No ku on", vanhus sanoi surullisena, mutta kykenemättä täysin peittämään tyytyväisyyttään kun Mathias oli reagoinut juuri niin kuin mies hänen halusikin reagoivan. "Ne vei viulut mukanaan. Niillä oli tilaa soittaa siellä. Kyläläiset kuuli kuinka se mies sano sille lapselle: "Älä itke, rakas. Minä opetan sinut soittamaan viulua." Muuta ne ei sit enää sanonu. Se isä oli aika kalpee, kun se kerta joutuis kuunteleen sitä soittoa koko sen ajan ku ne kaks on hengissä. Aikuinen ihminen kuolee kolmessa päivässä janoon. Se lapsi ei kestäny niin kauan, vaan se kuoli jo toisena päivänä. Kyläläiset epäili et se mies oli kuristanu sen. Kolmantena päivänä sen toisenki viulun soitto lakkas. Mut neljäntenä yönä se alko uudelleen. Se isä oli kauhuissaan, mut ei lähteny talosta. Siitä se sai maksaa." Mathias kuunteli nyt äännähtämättäkään. Vanha mies hörppäsi taas tuopistaan.
"Viikko kulu ja soitto jatku. Aina öisin ne soitti, koko yön yhteen menoon. Lopulta sielt talost kuulu kauhee huuto. Kyläläiset juoksi sinne, ja löys sen kreivin lattialta makaamasta. Siinä ei ollut mitään näkyvää vammaa eikä kukaan koskaan saanu tietää mitä se näki, koska vaikka se heräs siitä, niin se ei pystyny puhumaan, koska se tuli hulluks, ei ymmärtäny enää mitään mitä tapahtu. Ja niin kreivin suku sammu, omaa tyhmyyttäänhän se sen teki, kavalsi poikansa ja jäi sit sinne taloon. Mut en kyl tiiä et oisko ne jättäny sen rauhaan vaikka se ois muutanu muuallekin."
Mathias tuijotti tuoppiaan ilmeettömänä. Hän odotti vanhuksen lopettavan tarinansa, mutta tämä ei sanonut mitään. Baarin häly oli hiljennyt, yllättävän monet olivat ilmeisesti kuunnelleet tarinaa.
Runsaat kiitokset siitä, että olet tämän lukenut, ja kommentoijille vielä runsaammat. :3
Liibooboolle olen taas vastannut jo. x3
Chibitsute: Kiitos, kiva kun tykkäät. Ja kannattaa uskaltaa, olen hivenen ennalta-arvattava näissä asioissa. ^^' Ja Tino-kulta on taas todistanut nimeämistaitonsa. x3 Eikä outojen selitteleminen haittaa, itsehän sorrun siihen jatkuvasti...
SomeSnowInShell: Yay, kiitos. ^^ Jotenkin olen aina halunnut kirjoittaa tarinan missä on satusetä-Mathias, joten tässä onn~ Murteisiin olen perehtynyt hyvin vähän, enimmäkseen varmaan Oulun murretta kun puhun sitä itse, mutta jotakin muutakin varmasti löytyy. :D Eli siis sekalainen puhetyyli mokomalla. Heyy, epistä, meillä ei ollut vappuriehaa! D:
SorellaItaliane: x) Kiitos. Berwaldpulla is precious. Vappuvappuvappuvappu~
SahPa: Ää, eipä mitään, ihan kuin minulla muka olisi aina kauhean järkevät jutut. :P
Berwaldpullasta tykättiin näköjään kovasti. xD Kiva kuulla.
Ja juu, tämä tarina on siis Mathiasx?, tosin suurin osa varmaan käsittää jo kuka tuo toinen on, viimeistään silloin kun se vanhus alkoi selittämään siitä pikkulapsesta... =_= Ja minun kun piti olla niin salaperäinen... No jaa. Yaoita/slashia/bxb:ta siis, anteeksi jos ette tykkää siitä, olisi pitänyt varoittaa. =_= Huonosta päästä kärsii koko ruumis. Eiku... No, anyways, ei tässä mitään vakavaa ole, vain yksi suudelmakin. :3
Ja nyt alkaa mennä jutut sen verran sekaviksi, ettäh~ Lapset, älkää kuunnelko Vivaldia kun yritätte kirjoittaa AN:ää, siitä ei seuraa mitään hyvää. Tai ehkä minä vain olen väsynyt.