Tämän kanssa minulla on tosi epävarma olo. Q_Q Tuntuu kuin se olisi kauhean kiirehditty.
Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen Mathias päätti mennä aamupalaunille ja nukkua muutaman tunnin.
Kuinkas sitten kävikään. Hän heräsi kello kymmeneltä illalla. Huomatessaan illan pimenevän ikkunansa takana hänen sydämensä alkoi sykkiä hälyttävän kovaa. Jalat täristen hän miltei juoksi makuuhuoneeseensa, yrittäen nukahtaa uudestaan tai edes pysyä poissa aaveiden tieltä. Hän kaivautui peiton alle ja painoi kasvonsa tyynyyn, niin että sai henkeä vain hädin tuskin.
Mutta unta hän ei saanut, osittain koska oli niin pirteä, osittain koska oli niin peloissaan. Hän kääntyili peiton alla ja heittelehti ympäriinsä kuin joku viskoisi häntä ympäriinsä. Kun hän oli pyörähtänyt todennäköisesti ainakin sadannen kerran ja meinannut tipahtaa sängystä viidennen kerran, soitto alkoi yhtäkkiä kuin levy olisi laitettu päälle.
Sen ei olisi pitänyt säikäyttää häntä niin. Hänen olisi pitänyt olla jo tottunut.
Mutta kun se alkoi hänen makuuhuoneessaan.
Samassa huoneessa, missä hän itse oli.
Täristen mies yritti pysyä mahdollisimman hiljaa, mutta lopulta, kun soitto oli kuulunut jo jonkin aikaa, pelko alkoi väistyä uuden tunteen tieltä. Mathiakselle luontainen uteliaisuus alkoi saada vallan. Hän kohotti kasvonsa tyynystä ja nousi istumaan niin hiljaa kuin kykeni.
Huoneessa oli kaksi olentoa. Heillä oli pitkät kaavut yllään. Toinen hahmoista oli paljon pienempi kuin toinen. Pienellä oli valkoiset hiukset ja violetti kaapu. Hän istui oven vieressä ja katsoi toista hahmoa. Hänen sylissään lepäsi pieni viulu.
Toinen hahmo oli selin Mathiakseen ja soitti viulua. Hänellä oli tummansininen kaapu ja vaaleat hiukset.
Pienempi vilkaisi tanskalaista sinivioleteilla silmillään. Hän oli pieni poika, jonka kasvoissa ei kuitenkaan ollut nähtävissä aivan sellaista "oletpas-sinä-söpö"-pyöreyttä, jota joskus näkee päiväkodeissa pienten lasten kasvoissa. Hän nousi pystyyn ja juoksi toisen hahmon luo. Tämä lopetti soittamisen ja kääntyi katsomaan Mathiasta. Mathias tunsi hengityksensä salpautuvan.
Mies oli varmasti kaunein ihminen, jonka hän oli koskaan nähnyt. Hänen kasvonsa olivat sirot ja posliinisen näköiset. Hänen huulensa olivat kapeat ja niiden kaari oli kuin jousipyssyssä. Hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset kuin meri heinäkuussa, silloin kun aurinko paistoi ja sai veden kimaltelemaan. Mies näytti sirolta peuralta, joka on jähmettynyt autotien varrelle autojen ajovalojen pyyhkäistessä sen ylitse.
Violettikaapuinen lapsi piiloutui veljensä - Mathias päätti kutsua heitä veljeksiksi - taakse ja kurkisti hänen jalkansa takaa. Mies laski pitkäsormisen kätensä lapsen päälaelle ja hyväili tämän valkoisia kiharoita kevyesti. Lapsen silmät hohtivat otsatukan alla kirkkaina ja epäileväisinä.
Mathias ei edes tiennyt, missä vaiheessa oli ryöminyt sängyn reunalle, mutta ojensi kätensä sinikaapuiselle miehelle. Hän katseli hurmioituneena, kuinka hämmästys miehen silmissä muuttui syvemmäksi. Varovaisesti hän ojensi posliinisen näköisen kätensä koskettaakseen Mathiaksen sormenpäitä. Mutta juuri ennen kuin ne koskettivat, mies ja lapsi katosivat.
Sen jälkeen Mathias ei enää voinut keskittyä mihinkään. Hän lakkasi käymästä tietokoneella, hylkäsi kännykkänsä nurkkaan ja kävi kylässä vain kerran viikossa ostamassa koko viikon ruokatavarat. Hän eli tietämättömänä muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Hän ei edes kirjoittanut yhtään satua, ei edes alkua yhdellekään. Oli vain hän ja viulua soittavat aaveet. Mathias ei enää yrittänyt koskettaa kumpaakaan, peläten heidän katoavan taas. Hän vain kuunteli ja katseli kun he soittivat, huumaantuneena heidän sormiensa sirosta liikkeestä. Joskus he soittivat eri ääniä, joskus samoja. Mutta aina valkohiuksisen lapsen viulun ääni oli paljon kimeämpi ja heikompi kuin isoveljensä. Mathias ei tiennyt, johtuiko se viulusta vai soittajasta. Eikä hän liioin tiennyt tai muistanut, milloin kävi syömässä yön aikana, vai kävikö ollenkaan.
Ja yö yöltä, kappale kappaleelta, Mathias rakastui sinikaapuiseen soittajaan yhä toivottomammin.
Eräänä yönä hän ei kyennyt enää vain istumaan ja kuuntelemaan. Kadotkoon jos haluavat, mutta kun soittajat olivat lähdössä, hän astui sinikaapuisen luo ja syleili tätä takaapäin.
Mies ei kadonnut, eivätkä Mathiaksen käsivarret tavanneet pelkkää ilmaa. Mutta sinikaapuinen oli jääkylmä, kuten kuolleen kuuluukin olla. Mathias tiesi, että hänen talossaan asuvat soittajat olivat varmasti asuneet siellä pitempään kuin kukaan, tiesi näiden olevan juuri ne soittajat, joista se vanhus oli hänelle kertonut.
Heikoinkaan puna ei levinnyt sinikaapuisen miehen kuolonkalpeille poskille, mutta hän säpsähti selvästi ja jäi sitten hämmästyneenä paikoilleen. Hänen pikkuveljensä tuijotti heitä. Mathias päästi toisen irti ja kumartui sitten pörröttämään lapsen hiuksia.
"Kiitos", hän kuiskasi ja seurasi, kuinka hahmot katosivat hiljalleen, kadoten sitten itsekin, tosin vain peitteiden alle nukkumaan.
Päivällä soiva ovikello herätti Mathiaksen. Hän nousi haukotellen ja rapsutti jo aivan tarpeeksi sekaiset hiuksena vielä hivenen sotkuisemmiksi. Vedettyään paidan päälleen hän meni alakertaan ja ovelle.
Ketkä muutkaan siellä olivat kuin Berwald ja Tino. Pitkä ja pätkä, äiti ja isä, miten Mathias nyt heitä kutsuikaan.
"Herrajumala, Mathias, vieläkö sinä olit nukkumassa?" Mathias voihkaisi Tinon moittivalle äänensävylle.
"Anteeksi, äiti. Paljonko kello on?" Tino vilkaisi rannekelloaan.
"Puoli neljä. Mitä sinä olet tehnyt puhelimellesi? Olen yrittänyt soittaa varmasti viisikymmentä kertaa! Hajotitko sen vai mitä?" Mathias haukotteli ja yritti saada selvää viimeisistä päivistä – öistä – mutta onnistumatta siinä.
"Kai..." Tino naksautti kieltään paheksuvasti.
"Mitä ihmettä sinä olet vetänyt? Normaalit ihmiset eivät nuku näin pitkään."
"No hyvä on, ilta meni vähän pitkäksi, entä sitten?" Mathias kivahti. Hänestä ei tuntunut siltä, että hän kertoisi kenellekään viulunsoittajista ja siitä, kuinka hän heidän takiaan nukkui nykyään päivisin ja kuunteli öisin heidän soittoaan. Berwald todennäköisesti tuomitsisi veljekset hallusinaatioiksi ja Tino päättäisi, että Mathias muuttaisi nyt heille siksi aikaa, että sai talon myytyä ja ostettua uuden.
Tino huokaisi.
"Niinpä tietenkin. Mutta yritä saada se kännykkä kuntoon, minä olen ollut sairaana huolesta." Mathiaksen katse pehmeni. Vaikka hän aina kiusasi ystäväänsä tämän äidillisistä puheista ja teoista, tuntui silti ihanalta tietää jonkun huolehtivan ja välittävän.
"Yritän."
"'yvä että olet k'nnossa." Mathias käännähti katsomaan Berwaldia.
Hän ei juuri kuullut tuota pahimman kiistakumppaninsa suusta.
"No, nähdään", Tino sanoi hymyillen ja kääntyi lähteäkseen. Mathias seisoi vielä hetken portailla. Hän halusi sanoa jotakin, ennen kuin he lähtivät. Itse asiassa hän halusi kertoa kaiken heille, epäillä ääneen tulleensa hulluksi, kuunnella Berwaldin mutistuja kommetteja ja Tinon hermostunutta naurua.
"Te olette maailman parhaat ystävät!" hän sai huudettua. Tino ja Berwald kääntyivät samanaikaisesti. He molemmat olivat hämmästyneen näköiset, mutta pian Tinon kasvot sulivat nauruun ja Berwaldkin väänsi huulensa jonkinlaiseen hymyyn.
Mathias sulki oven ja meni takaisin nukkumaan.
Cheesy ending much nee? No, tehty mikä tehty.
Ja suoraan kommentteihin, en nyt höpötä tässä sen enempiä, kun ei siitä kuitenkaan mitään fiksua tule.
Liibooboolle olen taas vastannut. :3
SomeSnowInShell: Tiedä häntä. O.o Tässä mokomat joutuivat sijaiskärsijöiksi yksinkertaisesti sen takia, että olen aina kuvitellut heidät soittamaan viulua. =u= Ja kiitos. :3 Sain tuon idean itse asiassa yhdesti viulutunnillani. x3 Ja tuota joo, en tiennyt oikein, miten vastaisin tuohon, joten vastaan nyt tässä: Uskon. Tai ainakin haluan uskoa. Olisi kiva kuulla ne. :3
SorellaItaliane: Kiitokset. ^^ Jup. :) Asutko sinä?
Ja tuo nappi on tuossa ihan alapuolella, ei ole niin vaikeaa klikata sitä, ihan pieni hiiren liike vain ja se tekee minut niin iloiseksi. =3=