Nah. Tähän lukuun liittyy kaksi varoitusta.
Suudelma.
Raakuuksia. Ei paljon raakuuksia, mutta sitäkin inhottavampia. Mietin, että olisin ihan hyvin voinut laittaa M:ksi, mutta olisi ollut aika outoa kun en sitten periaatteessa olisi saanut kirjoittaa tätä. Neuvon, että lukekaa se vain, älkää uhratko sille sen enempiä ajatteluja.
Ja sitten vielä turhaa turinaa siitä, että tuo edellinen luku oli oikeasti aika huono. xD Ja nyt pelkään että tämäkin on. Q_Q
Ja en omista Hetaliaa. Jos omistaisin, Pohjoismaita näkyisi äkkiä enemmän. PALJON enemmän.
Yöllä Mathias puoliksi pelkäsi, etteivät soittajat tulisikaan, että hän oli oikeasti ollut jonkinlaisessa unessa viime päivät ja ystävien tapaaminen oli ravistellut hänet hereille.
Mutta veljekset tulivat kuten aina ennenkin. Violettikaapuinen istui Mathiaksen viereen ja sinikaapuinen alkoi soittaa.
Muutaman tunnin kuluttua Mathias tajusi, ettei ollut kuullut kummankaan soittajan puhuvan kertaakaan. Se seikka alkoi häiritä hänen intensiivistä mieltään siinä määrin, että puolivälissä yötä hän nousi pystyyn ja käveli sinikaapuisen luo. Hän oli muistavinaan, ettei keijukaisille saanut puhua, mutta aaveille kai sai? Eikö niin?
Vai oliko se sittenkin toisin päin?
"Hei", hän sanoi ja koputti soittajan olkapäätä. Tämä lopetti soittamisen ja kääntyi katsomaan Mathiasta hämmästyksestä suurin, tummansinisin silmin. Mathias nieleksi.
"Minä vain mietin, että onko teillä nimet? Kun en tiedä kummankaan nimeä ja se tuntuu hassulta."
Sinikaapuinen tuijotti. Violettikaapuinen tuijotti. Tanskalaisen miehen rohkeus alkoi hyvää vauhtia hiippailla taka-alalle ja tehdä tilaa muun muassa noloudelle ja säikähdykselle. Hän puhui kuitenkin aaveiden kanssa, ehkä hänen olisi pitänyt vain pysyä hiljaa. Ehkä se sittenkin oli niin, että aaveille ei saanut puhua. Mutta myöhäistähän sitä nyt oli katua, maito oli jo maassa eikä sitä saisi takaisin lasiin murehtimalla.
"Tuota... Minä olen sitten Mathias, jos kiinnostaa", Mathias yritti. Hänen äänensä häipyi kuulumattomiin viimeisen sanan aikana. Sitten sinikaapuisen huulet vetäytyivät jonkinlaiseen kireään, kyyniseen hymyyn ja hän pudisteli päätään.
"Eikö teillä ole nimiä?" Mathias kysyi hiljaa. Veljekset tuijottivat häntä täysin ilmeettöminä.
"Ette halua kertoa niitä?" mies yritti. Soittajat pudistelivat päitään. Mathias nielaisi.
Kolmas kerta toden sanoo.
"Ette voi puhua?" hän kysyi, toivoen osuvansa oikeaan. Soittajien silmät kirkastuivat oikean vastauksen merkiksi, mutta sitten heidän katseensa tummeni taas. Mathias kiemurteli vaivaantuneena.
"Anteeksi sitten vain ja kaikkea..." Sinikaapuinen levitti äkkiä käsivartensa ja syleili Mathiasta hitaasti ja varovasti, kuin jompikumpi saattaisi rikkoutua liiallisesta voimankäytöstä. Mathiaksen silmät pyöristyivät ja hän vei kätensä varovaisesti toisen vyötärölle. Silmäkulmastaan mies näki, kuinka violettikaapuinen katosi hiljaa. Sinikaapuinen ilmeisesti tunsi sen, sillä hän irtautui halauksesta. Mathias tiesi, että hän oli lähdössä ja tarttui häntä ranteesta, vetäen miehen takaisin.
"Odota", hän komensi. Hän ei saisi näin hyvää tilaisuutta pitkiin aikoihin.
Mathias painoi huulensa toisen huulille. Sinikaapuinen säpsähti ja tyrkkäsi Mathiasta lujasti, saaden tämän horjahtamaan taaksepäin ja irrottamaan otteensa soittajasta. Kun tämä katosi vaiti, tanskalainen oli näkevinään anteeksipyynnön välkkyvän miehen silmien sinen takana.
Siinä hetkessä Mathias eli koko päivän, saamatta unta. Äkkiä hän muisti kännykkänsä, joka lojui vieläkin jossain. Hän voisi ihan hyvin etsiä sen, jotta Tinon ei tarvitsisi stressaantua siitä, että Mathias ei vastannut puhelimeen.
Missä hän oli sitä viimeksi käyttänyt?
Lopulta Mathias tuli siihen tulokseen, että sen täytyi olla keittiön nurkassa. Ja siellähän se olikin, laturiin kytkettynä, joskin laturi ei ollut seinässä. Mathias työnsi mustan pistokkeen pistorasiaan ja laittoi kännykkänsä päälle. Hän näppäili PIN-koodinsa ja Nokian kännykkä näytti sen ikiaikaisen kuvan, animaation, minkä lie, missä kaksi kättä kurottuu kohti toisiaan. Pian sen jälkeen kun kännykkä oli herännyt kunnolla, se jo ilmoitti Mathiakselle kuudesta vastaamattomasta puhelusta ja kolmestakymmenestäkahdesta uudesta viestistä. Mathias pyöräytti silmiään ja alkoi selata viestejä.
Tino, Tino, Tino, Tino, Tino, Tim (hänen vakituinen juomakaverinsa), Tino, Tino, Tino, Tino, Tino, Tino, Tino, Tino, Tim... Mathias voihkaisi. Tino oli kasvattanut puhelinlaskuaan juuri varsin paljon, ellei hänellä sitten ollut jotain erikoisliittymää. Mathias epäili ettei ollut, ei Tino niin paljon viestejä lähetellyt.
Tyytyväisenä saavutukseensa Mathias meni nukkumaan. Hän pyöri vielä noin varttitunnin hereillä, mutta nukahti sitten, saatuaan muuta ajateltavaa.
Hän ei tiennyt, mikä hänet herätti. Hän vain avasi silmänsä kuin ei olisi nukkunutkaan ja jäi tuijottamaan tasaisen väristä tapettia. Hän yritti tarkentaa siihen katseensa, mutta se kiusasi häntä, pakeni kauemmas ja tuli taas lähelle. Mathias puristi silmänsä tiukasti kiinni ja avasi ne taas. Seinä lopetti liikkeensä ja seisoi taas viattoman näköisenä ihan paikallaan. Mathias voihkaisi ja käänsi kylkeään huomatessaan ettei ollut vielä edes yö. Aurinko paistoi matalalta ja loi huoneeseen tummia varjoja. Tanskalainen oli jo nukahtamassa uudelleen...
Pehmeä käsi laskeutui hänen otsalleen. Mies nytkähti pystyyn ja huomasi tuijottavansa sinikaapuisen aaveen ilmeettömiä silmiä. Sillä sekunnilla tämä katosi taas. Mathias kavahti pystyyn. Jotakin oli selvästi tapahtumassa.
Sinikaapuinen seisoi ovella. Hän ojensi kätensä klassiseen eleeseen, pyytäen sanattomasti tanskalaista seuraamaan, ennen kuin hän astahti taaksepäin, suoraan suljetun oven läpi. Mathias ryntäsi perään, riuhtaisten oven auki tarpeettoman voimakkaasti. Mutta sinikaapuinen oli jo kadonnut. Mathias katseli ympärilleen ja huomasi kuin huomasikin kellertävän hohteen valuvan vierashuoneen oven ali. Hän asteli hitaasti ovelle.
"Sofðu unga ástin mín", joku lauloi. Mathias avasi oven hiljaa ja astui sisään. Ensin hän ei nähnyt ketään, mutta huomasi kellertävän hohteen tulevan seinille asetetuista kynttilöistä.
"Úti regnið grætur. Mamma geymir gullin þin, gamlan legg og völuskrín", laulu kuului. Mathias käännähti ääntä kohden.
Nurkassa oli kaksi hahmoa. Heillä ei ollut kaapuja yllään, mutta Mathias tunnisti heidät silti. Viulunsoittajat. Sinikaapuinen keinutti violettikaapuista hiljaa ja lauloi tätä uneen.
"Lucas?" pieni lapsi sopersi unisesti. Sinikaapuinen, Lucas, osoitti kuuntelevansa kääntämällä päätään hieman.
"Opetatko sinä minut huomenna soittamaan?" Lucas hymyili.
"Totta kai, Eirikur." Eirikur nyökkäsi unisesti ja haukotteli leveästi.
"Við skulum ekki vaka um dimmar nætur", Lucas jatkoi lauluaan.
Mathias katseli ja kuunteli miehen laulua ja mietti samalla tämän ikää. Hän oli varmaankin yhdeksäntoista tai kaksikymmentä. Eirikur sen sijaan oli korkeintaan seitsemän. Tanskalainen mietti, että miten niin pieni lapsi saattoi olla niin hyvä soittamaan.
"...að mennirnir elska, missa gráta og sakna", Lucas lopetti laulunsa. Hän nyhjäisi Eirikurin poskea saadakseen tietää oliko poika hereillä, mutta lapsi ei liikahtanutkaan. Tyytyväisenä Lucas nousi Eirikur sylissään ja lähti kävelemään suoraan Mathiasta kohden.
Joskus Mathias olisi ollut kauhuissaan, mutta nyt hän tunsi - tai ainakin oletti tuntevansa - Lucasin sen verran hyvin, että hän ei liikahtanutkaan. Mies asetteli pienen lapsen Mathiaksen viereiseen sänkyyn, joka ei varmasti ollut siinä normaalisti, ja suukotti tätä otsalle, peitellen pojan hellästi.
"Kauniita unia", mies kuiskasi hellästi ja paranteli peiton asentoa. Sitten hän nousi. Nyt miehen huomio kääntyi ikkunaan ja hän lähti kävelemään sitä kohden. Mathias nousi sängyltä ja asteli miehen perään. Lucas kurkkasi ikkunasta ulos ja vetäytyi nopeasti takaisin huolestuneen näköisenä. Mathias työnsi myös päänsä ulos.
Ulkona, kartanon pihalla, oli kuhiseva väkijoukko. Mathias näki heidän vaatteidensa olevan vanhanaikaiset ja yksinkertaiset. Heidän edessään joku mies selitti asiaansa viuhtoen hurjasti ja hivenen paniikinomaisesti käsillään. Mathias ei erottanut sanoja, he olivat liian korkealla. Sen hän kuitenkin näki, että mies oli paljon korkea-arvoisemman näköinen kuin väkijoukossa olevat ihmiset. Mathias oletti heidän olevan kyläläisiä. Joillakin heistä oli soihtuja, yö oli jo pimenemässä. Oli selvästi myöhäisempi syksy kuin vielä muutama hetki sitten, silloin kun Mathias oli etsinyt kännykkäänsä ja löydettyään sen mennyt nukkumaan. Mathias vetäytyi pois ikkunasta, juuri parahiksi nähdäkseen Lucasin lähtevän huoneesta. Tanskalainen juoksi perään. Lucas käveli kuin saattaisi jotakuta hautaan, hänen päänsä oli painettu ja hän astui jokaisen askeleensa hitaasti ja harkiten. Mathias halusi halata miestä saadakseen tämän piristymään, mutta ei uskaltanut häiritä tapahtumia. Lucas suuntasi alas ja etuovelle. Hän avasi oven surullisen mutta ylpeän näköisenä, kuin astelisi taisteluun, jossa tietää kuolevansa. Hän yskäisi ja ulkona seisovat kyläläiset siirsivät katseensa häneen täysin samanaikaisesti.
"Herrasväki, minä tiedän miksi olette täällä", hän sanoi ääni kylmää hohkaten. Korkea-arvoisin mies tuijotti erityisen kauhistuneena.
"Isä, sinä siis ilmiannoit minut", Lucas jatkoi ilmekään värähtämättä, kääntyen katsomaan korkea-arvoista hyytävästi. Pulskahko ja lyhyt mies värähti kylmästä kun hänen poikansa katse porautui hänen silmiinsä, kuin lukien hänen ajatuksiaan. "Toivottavasti et jättänyt asiaa puolitiehen ja kerroit myös Eirikurista näille saastaisille koirille." Tämä aiheutti kovan kohinan väkijoukossa, kun ihmiset tajusivat Lucasin tarkoittaneen heitä.
"Sinulla ei ole mitään oikeutta halveksua meitä, noita!" eräs mies huusi kiukkuisesti. "Saatanan kanssa sinä olet sopimuksen tehnyt!" Lucas kääntyi tuijottamaan häntä. Mies värähti ja pakeni ystävänsä taakse. Erikoisen miehen tuijotuksessa oli jotain niin uhkaavaa, että kukaan ei kyennyt katsomaan tätä kauaa silmiin. Mathias näki, että monet kyläläisistä heiluttelivat raamattua tai ristiä kädessään.
"Säästän teidät kiduttamisen vaivalta ja tunnustan suoraan käyttäväni magiaa, kahdella ehdolla", Lucas sanoi nostaen leukaansa vaativasti ja antaen katseensa kiertää väkijoukossa, haastaen ihmiset yrittämään neuvotella ehdoista. Hiljaisuus oli piinaava. Kaikki odottivat kuulevansa Lucasin ehdot.
"Ehto numero yksi", mies kuulutti. "Tiedän, että aiotte muurata minut tämän kartanon kellariin. Vaadin, että saan ottaa viuluni mukaan." Kyläläiset vilkuilivat toisiaan. Tämä oli sinällään harmiton vaatimus. Joskin Lucasin isä näytti hermostuneelta, ymmärrettävistä syistä. Hän saattaisi joutua kuuntelemaan kuolevan poikansa viulunsoittoa koko sen ajan, kun hän vielä oli elossa.
"Ehto numero kaksi", Lucas jatkoi. "Te ette koske sormenpäillännekään Eirikuriin, vaan annatte hänen asua täällä rauhassa. Isä, sinä kohtelet häntä poikanasi ja huolehdit hänestä." Ihmiset alkoivat kuiskutella keskenään. Lopulta eräs mies astui eteenpäin.
"Me hyväksymme ehtosi." Muutkin astuivat kohti Lucasia, mutta tämä nosti kätensä ja pysäytti heidät.
"Minä hyvästelen Eirikurin ensin." Kyläläiset murisivat kiukkuisesti, mutta Lucas kääntyi ja käveli takaisin sisälle. Hänen isänsä seurasi häntä paljon rohkeampana ja viittoili muutkin tulemaan. Mathias seurasi heitä lumoutuneena, katsoi kun Lucas marssi edellä arvokkaasti, leuka edelleen pystyssä ja muut seurasivat häntä. Huoneensa ovella Lucas kääntyi, todennäköisesti vaatiakseen muita pysymään ulkona.
"Me tulemme mukaan", hänen isänsä kuitenkin sanoi eikä hänen äänensä tällä kertaa suvainnut vastaväitteitä. Ei tarvinnut ihmetellä kauaa, mistä Lucas oli oppinut tuijottamaan niin vahvasti ja auktoriteettinsa osoittavasti. Mies ei vastannut isälleen, vaan astui sisään ja jätti oven auki.
Eirikur oli herännyt itsekseen. Hän istui sängyllä ja leikki peitolla.
"Lucas! Missä sinä olit?" hän huudahti ja nousi polvilleen, hymyillen Lucasille ja vasta sitten vilkaisi muita ihmisiä. Kyläläiset näyttivät uhkaavilta ja astahtivat lähemmäs Lucasia, aikomuksenaan ilmeisesti repiä hänet pois sängyn edestä. Kuiskaukset kiirivät joukon läpi, mutta Mathias ei aivan saanut niistä selvää. Juuri, kun hän oli hiipimässä lähemmäs kuullakseen paremmin, eräs varsin likaisen ja resuisen näköinen mies lopulta huusi kaikkien ajatukset ilmoille.
"Mitä väliä hänen ehoillaan on nyt? Hää tunnusti jo, heitetään heiät molemmat kellariin!" Eirikur hätkähti kovaa ääntä.
"Isoveli, mitä tapahtuu?" hän huudahti. Mutta Lucas ei ehtinyt vastata, hän vetäisi Eirikurin alas sängyltä ja piilotti hänet taakseen.
"Katsokaa pikkupojan hiuksia ja silmiä!" eräs nainen huusi. "Saatanan työtä!" Ja pian koko joukko huusi yhteen ääneen erinäisiä loukkauksia ja kirouksia veljeksille. Lucas astui eteenpäin. Hän oli taas koonnut itsensä ja tuijotuksensa.
"Eirikur on tavallinen ihmispoika. Hänet oli heitetty kadulle ja minä pelastin hänet sieltä! Teinkö minä väärin tehdessäni niin?" Väkijoukko kohahti. Nyt se oli ilmiselvää - ainakin heille - Eirikur oli selvästi riivannut Lucasin. Valkohiuksinen poika alkoi itkeä. Lucas polvistui tämän eteen ja pyyhkäisi ensimmäiset kyyneleet pois, halaten poikaa.
"Älä itke, ástin mín. Lupaukseni pitää. Opetan sinut huomenna soittamaan." Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä kyläläiset olivat saaneet rohkeutensa takaisin. He riuhtaisivat veljekset irti toisistaan ja lähtivät retuuttamaan heitä kohden keittiötä ja siellä olevaa kellaria. Heidän tyhjentäessään sitä Lucas onnistui repäisemään itsensä irti. Mutta hän ei lähtenyt karkuun, vaan jäi seisomaan kädet koholla kyläläisten eteen.
"Ensimmäinen ehtoni. Te löydätte viulukotelot huoneestani, yhden kummankin sängyn alta. Tuokaa ne tänne." Muutamat pudistelivat päitään, mutta kaksi ihmistä lähti hakemaan viuluja. Pian he toivat ne Lucasin luo. Mies tarkisti kaiken olevan paikallaan ja sulki kotelot uudestaan. Eirikur itki äänekkäästi. Eräs häntä pitelevistä naisista näytti hyvin, hyvin ahdistuneelta. Ei ollut helppoa tappaa pientä poikaa, varsinkaan niin julmasti kuin he aikoivat. Eräs toinen läimäisi kätensä Eirikurin suulle, jotta tämä lopettaisi nyyhkimisen. Lucas liikahti kuin automaattisesti kohti heitä, mutta hänet vedettiin takaisin. Nyt Lucasin isä astui kellarin aukon eteen.
"Suokaa anteeksi jos kuulostan vaativalta, mutta en ole erityisen halukas kuuntelemaan heidän huutojaan tuolta kellarista." Hän jätti toteamuksensa auki tietyllä tavalla vihjaavasti, kierrättäen katsettaan ihmisissä. Pian joku sai idean.
"Tuokaa neula ja lankaa!" Lucasin silmät laajentuivat, samoin kuin Mathiaksen, joka seisoi huoneen ovella. Miten joku saattoikin saada päähänsä jotakin niin julmaa? Mathias oli varma, että tiesi mitä kohta tapahtuisi.
Eräs nainen meni tonkimaan kaappeja. Lucasin isä opasti häntä, jotta hänen ei tarvitsisi sotkea kaikkia laatikoita ompelutarvikkeita etsiessään. Mathias olisi mieluusti katsonut toisaalle, mutta ei kyennyt, vaan tuijotti kauhusta lamaantuneena kun nainen käveli uhkaavan hitaasti kohti Eirikuria. Poika ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja hän repi kätensä vapaiksi kauhistuneesti huutaen, peittäen suunsa.
"Eirikur!" Lucas huusi. "Katso minuun!" Poika totteli kauhistuneena. Lucas siristi silmiään, vangiten pikkuveljensä katseen.
"Se ei satu. Katso minua silmiin, Eirikur. Se ei satu, ástin mín." Eirikurin kädet putosivat hänen suunsa edestä sivuille roikkumaan. Hän tuijotti ilmeettömänä veljeään eikä värähtänytkään kun neula työnnettiin läpi.
"Lakkaa loitsimasta, noita!" sama, resuinen mies, joka oli aikaisemminkin huutanut heille, karjui ja iski Lucasia lujaa takaraivoon, saaden katsekontaktin särkymään. Sillä sekunnilla Eirikur alkoi taas kirkua ja rimpuilla niin, että karkea lanka repäisi hänen alahuulensa. Hänet lyötiin tajuttomaksi kauhalla. Lamaantuneena Mathias tuijotti, kuinka hänen huuleensa tullut repeämä alkoi vuotaa runsaasti verta. Lucas tuijotti veljeään surullisesti, katseli kun karkea lanka muuttui verestä punaiseksi. Mathias tunsi kyyneleiden miltei polttavan omissa silmissään. Hän oli oksentaa ajatellessaan, mitä huulten ompeleminen tuntuisi. Ensin neula työnnetään huulen läpi, no siinähän ei vielä ole mitään ihmeellistä, kasvoihin työnnettiin nykyään kaikenlaista, mutta sitten sen perässä tulee karkea lanka, joka raastaa arkaa lihaa kasvojen sisällä. Hän kunnioitti sitä, että Lucas ei värähtänytkään koko toimituksen aikana. Ainoastaan hänen siniset silmänsä heijastivat kauheaa kipua, jota ompeleminen tuotti. Kyläläiset pyyhkivät veljesten leuoille valuneen veren pois. Kun verenvuoto oli enimmäkseen tyrehtynyt, he poistivat hellävaraisesti arvokkaat vaatteet ja laittoivat kuolemaantuomittujen ylle kaavut, Lucasille sinisen ja Eirikurille violetin. Pienempi poika roikkui velttona ihmisten käsissä. Lucas yritti toivottoman näköisenä päästä veljensä luokse. Ihmiset päästivät hänet irti ja mies otti veljensä hennon, hervottoman kehon syliinsä. Kyyneleet kimalsivat hänen silmissään, mutta hän räpytteli ne pois.
Viulut laskettiin kellariin varovasti. Lucas käveli Eirikur sylissään aukon reunalle ja istuutui siihen, roikuttaen jalkojaan reunan yli. Kyläläiset lähestyivät, ilmeisesti tyrkätäkseen miehen alas, mutta Lucas hyppäsi itse. Mathias kuuli tömähdyksen, joka kaikui hienoisesti kellarissa.
Kellarin luukku suljettiin. Huoneessa oli nyt hiljaista, kuin ennen rituaalista toimitusta. Luukun ylle kasattiin lautoja ja ne naulattiin kiinni lattiaan. Lucasin isä pudisteli päätään.
"Nyt keittiön lattia pitää uusia", hän voivotteli. "Emme voi jättää tuohon tuollaista kohoamaa." Se lausahdus katkaisi hiljaisuuden ja kyläläiset alkoivat hurrata.
Mathias vajosi lattialle istumaan. Hän voi pahoin, niin pahoin. Hän ei edes huomannut kuinka kyläläisten äänet katosivat hänen ympäriltään ja yö muuttui aamuksi liian nopeasti. Tanskalainen oksensi sappea lattialle, vaivautumatta raahautumaan vessaan.
Lopulta hänen vatsassaan ei kai ollut mitään oksennettavaa jäljellä. Hän hoippui pystyyn ja meni kännykkänsä luo, välittämättä sotkusta lattialla. Ajattelematta juuri ollenkaan hän valitsi Tinon numeron kännykästään ja painoi vihreää näppäintä.
Ah, gorea. Että minä rakastan sitä. Katsoin muuten Tappajahain eilen. Tosi hyvä elokuva (jos kestää sitä, että tyypeiltä purraan jalkoja irti).
Ja tuo laulu on islantilainen kehtolaulu, nimeltään Sofðu unga ástin mín.
h t t p : / / www . youtube . com / watch?v=tmJERnGar_E&feature=related
Tuossa on käännös sanoille.
Nuku, nuori rakkaimpani
ulkona sade itkee.
Äiti säilyttää lelusi
vanhan luun ja kivikehän.
Meidän ei kuuluisi pysyä hereillä pimeinä öinä.
Pimeys tietää monia asioita
ajatukseni ovat synkät
Usein katson niin mustaa hiekkaa
poltan niin vihreää ruohoa
Jäätiköllä kuolleet ja syvät railot kirkuvat
Nuku pitkään, nuku hyvin
myöhään on paras herätä.
Suru opettaa sinulle tarpeeksi pian,
kun päivä päättyy nopeasti,
että ihmiset rakastavat, menettävät, itkevät ja kaipaavat.
Kökkö, Google-kääntäjä -tasoinen käännös, joku islantilainen oli kääntänyt sen englanniksi ja käänsin sen sitten siitä suomeksi. En käsitä ollenkaan tuota "vanha luu ja kivikehä"-vitsiä, muttah~ Ja tuo koko toinen säkeistö on ihan jotain randomia (olisikohan vain pitänyt laittaa tähän se englanninkielinen). Mutta ehkä sen idean saa: ei niitä maailman iloisimpia kappaleita. Itse asiassa sitä lauletaan pienten lasten hautajaisissa. Ideana on, että Lucas tiesi mitä tulee tapahtumaan ja silleen...
Vielä yksi juttu ennen kommentteja: miksi olen näin sadistinen lempihahmoani kohtaan? Rakastan Islantia yli kaiken, mutta silti annan ommella ressukan huulet kiinni... No jaa...
Liibooboo: En kerta kaikkiaan muista, vastasinko sinulle jo, koska tämä typerä sivusto hukkasi viestit. D: No, anyways. Anteeksi. :D Toivottavasti et nyt tämän jälkeen menettänyt yöuniasi. Ja hienoa että arvasit. =3=
SorellaItaliane: Kiitokset. ^^ Itse pelkäsin että se olisi niin erikoinen, että sitä ei voisi lukea. Q.Q Hei, meikä myös. :D