Ah, tämä jatkuu taas. :3 Tämä on viimeinen virallinen luku, mutta ajattelin että voisin kirjoittaa vielä yhden lisäluvun joka tapahtuisi ehkä kuukausi tämän jälkeen, mitä sanotte?
Tässä ei kai ole mitään, paitsi että Mathias sortuu kiroamaan kerran.
En omista Hetaliaa edelleenkään. ^_^
"M-mitä, Mathias?" Tinon ääni kysyi unisesti langan toisesta päästä. "Miten sinä jo nyt olet hereillä?" Mathias ei välittänyt kysymyksestä.
"Tulkaa tänne. Sinä ja Berwald. Heti kun pääsette."
"Mitä? Miksi?"
"Ei sillä väliä. Tulkaa vain, selitän sitten." Hän sulki puhelimen.
Tino ja Berwald tulivat kahden tunnin kuluttua. Avoin ovi tervehti heitä. He kiiruhtivat sisään ja alkoivat etsiä ystäväänsä, Tino lähes paniikissa.
He löysivät tämän keittiön lattialta. Mies lähes makoili omassa oksennuksessaan tuijottaen ilmeettömänä eteensä.
"Ta-san, mitä sinulle on tapahtunut?" Tino kiljui, huomaamatta käyttäneensä lempinimeä, jonka hän ystävälleen antoi kun oli ihan pieni. Mathias ei heti vastannut, vaan halasi Tinoa tiukasti, alkaen nyyhkyttää. Berwald tuli heidän viereensä myös ja halasi heitä. Hetken he kolme vain istuivat lattialla.
Mathias kertoi ystävilleen koko jutun. Hän ei jättänyt mitään pois. Hän kertoi, miten oli ensimmäisenä yönä pelännyt, hän kertoi miten ei ollut uskaltanut kertoa ystävilleen. Kun hän pääsi näkynsä loppuhetkille, hänen äänensä sortui. Hän kokosi itsensä hitaasti.
"Ja Lucasin isä... Hän sa-sanoi ettei halunnut kuunnella poikansa huutoa ja silloin joku... joku... ky-kysyi neulaa ja lankaa..." Tino veti syvään henkeä. Mathias yritti olla nyyhkyttämättä. Jopa Berwald näytti järkyttyneeltä.
"Eivät kai he... Ei kai heidän... Sano ettei siinä käynyt kuin minä luulen", Tino kuiskasi. Mathias riiputti päätään.
"Siinä todennäköisesti kävi juuri kuin si-sinä luulet. Eräs nainen etsi ompelutarvikkeet. Eirikur alkoi huutaa, hän repi kätensä vapaiksi ja peitti niillä suunsa. Ja Lucas... Lucas teki jotain, ehkä hypnotisoi hänet, hän komensi Eirikuria katsomaan häntä silmiin ja kertoi, ettei se satu ja Eirikur kai uskoi, hän meni ilmeettömäksi ja antoi heidän ommella ensimmäisen piston..." Tino käänsi katseensa pois.
"Poika parka. Joutua nyt hiusten värinsä takia..." Hänen lauseensa katkesi äänen muuttuessa liian paksuksi ja itkuiseksi. Berwald halasi pientä miestä lohduttavasti. Mathias jatkoi säälittä.
"Sitten joku tajusi, että Lucas aiheutti sen, hän iski tätä takaraivoon ja heidän katsekontaktinsa rikkoutui, Eirikur alkoi huutaa taas ja... ja..." Mathias tunsi alkavansa taas itkeä.
"Ei s'un tarvitse k'rtoa", Berwald totesi. Mathias pudisti päätään.
"Minun on pakko!" hän voihkaisi. Hän hengitti syvään.
"Joku otti kauhan ja löi Eirikurin sillä tiedottomaksi. Sitten he- voi jumalauta", Mathias kirosi ja vääntäytyi pystyyn. "Minä tarvitsen kaljan." Mies käveli jääkaapilleen ja otti yhden tölkin.
"Haluatteko te?" Berwald pudisti päätään, mutta kahden muun hämmästykseksi Tino nyökkäsi.
"Minä voin tarvita sitä vielä", hän mutisi itku kurkussa. Mathias kohautti olkiaan ja otti kaksi tölkkiä. Toisen hän ojensi Tinolle ja toisen avasi itse, ottaen pitkän kulauksen.
"Lucas ei sanonut mitään, hän vain seisoi. Ei edes värähtänyt, vaikka se sattui varmasti ihan helvetillisesti." Tino avasi tölkin ja otti myös pitkän huikan.
"Minä en pysty kuuntelemaan tätä selvin päin", hän sanoi selitykseksi. Mathias hymähti hieman.
"Pahin kohta on jo ohi. Sitten Lucas otti Eirikurin syliinsä. Viulut laskettiin sinne alas ja hän hyppäsi perään, kyläläiset sulkivat luukun ja laittoivat päälle lautoja, Sitten se isänpaskiainen", Mathias murisi viimeisen sanan hampaidensa välistä, "se isänpaskiainen valitti että lattia olisi laitettava uusiksi. Tappoi poikansa ja kaikki mitä miehellä oli sanottavana oli, että lattia on laitettava uusiksi!" Berwald laski kätensä ymmärtäväisesti Mathiaksen käsivarrelle.
"Joka tapauksessa nyt päästään siihen, miksi te olette täällä", tanskalainen sanoi. Tino kuivaili silmiään.
"Kerro."
"Me revimme lattian irti ja hautaamme Lucasin ja Eirikurin." Suomalainen mies purskautti juomansa ulos nenänsä kautta.
"Oletatko sinä että minä pystyisin sellaiseen?" hän huusi miltei itkien. "Kun vain näenkin heidät, alan vollottaa!" Mathias pyöräytti silmiään.
"Koeta kestää." Berwald sen sijaan oli, kuten tavallista, käytännöllisempi.
"Mitenk'hän ai't saada latti'n rikki?" Mathias virnisti surullisesti.
"Sorkkaraudalla. Minulla on niitä kaksi kappaletta."
"Sinä olet mennyt sekaisin", Tino nyyhkäisi. "Tiesin että siitä muratista ei seuraisi mitään hyvää."
Ja koko loppupäivän he repivät lautoja irti lattiasta. Tino kantoi niitä pihalle ja hoiteli muita pikkuaskareita, haki esimerkiksi pitsaa kylästä. Mathias ja Berwald huhkivat lattian kimpussa, repivät irti laudan toisensa jälkeen. Lopulta Mathias irrotti erään laudan, jonka alla oli selvä luukku. Mies tunsi vatsansa muljahtavan.
"Berwald! Tule tänne", hän huusi. "Tässä se on." Berwald nyökkäsi ja alkoi irrottaa seuraavaa lautaa. Tino juoksi heidän luokseen katsomaan jännittyneenä kun luukku alkoi paljastua.
"Voieivoieivoieivoiei", suomalainen hoki kauhuissaan. "Jos me vain naulaisimme ne laudat takaisin ja sinä myisit tämän talon?" Mathias ei ottanut ehdotusta kuuleviin korviinsa. Hän työnsi sorkkaraudan luukun ja lattian väliin. Berwald teki samoin.
"Kaksi, yksi, nyt!" Mathias huusi ja he väänsivät samanaikaisesti. Luukku aukesi ja iskeytyi lattiaan toisella puolella. Tino sulki silmänsä.
"Voieivoieivoieivoieivoiei..."
"Tuo taskulamppu", Mathias kehotti. Suomalainen mies kiiruhti noutamaan pyydetyn tavaran ja toi sen Mathiakselle silmät tiukasti kiinni puristettuina.
"Varo", Berwald sanoi, kun Tino astui vaarallisen lähelle avointa luukkua. Hän nosti pienen miehen kevyesti pois. Mathias naksautti lampun päälle ja valaisi sillä kellaria.
Ensimmäiseksi hän huomasi kaksi avonaista viulukoteloa ja nuottitelineen, jolla oli nippu nuotteja. Enempää hän ei nähnyt, sillä kellarin seinillä oli leveitä hyllyjä eikä valo yltänyt niiden alle. Mies nielaisi.
"Minä menen sinne. Hakekaa tikkaat siivouskomerosta." Tino lähti juoksemaan Berwald perässään kohti komeroa. Pian he toivat siniset tikapuut ja laskivat ne kellariin. Mathias hengitti muutaman kerran syvään ja alkoi laskeutua kellariin.
Se ei haissut kovin ummehtuneelta ja pahalta, jos ottaa huomion sen, että se oli ollut sinetöitynä ties kuinka kauan ja siellä oli ollut kaksi ruumista mädäntymässä yhtä kauan, mutta jos nämä seikat jätti huomiotta, siellä tosissaankin haisi kauhealta.
"Me tulemme myös!" Tino huudahti. Hän oli kai saanut pelkonsa karistettua. Mathias laskeutui alas saakka. Pian Tino ja Berwaldkin olivat alhaalla.
Puhdas, lämmin ilma sekoittui viileään ja haisevaan. Mathias osoitti taskulampullaan pienen huoneen peräseinää kohden.
Ruumiit olivat säilyneet epänormaalin hyvin. Vaatteet olivat vieläkin aivan kunnossa ja suljetut silmäluomet näyttivät edelleen paikoillaan olevat ripset. He näyttivät kuin nukkuvilta. Lucas piteli Eirikuria tiukasti syleilyssään. Mathias pudottautui polvilleen. Hän kuuli Tinon nyyhkäisevän hiljaa.
Mathiaksen katse kiinnittyi veljesten huuliin. Kuten hän oli epäillytkin, ompeleet olivat edelleen paikoillaan.
Väristys kulki hänen lävitseen. Kellariin tuli pimeää kun luukku oli äkkiä kiinni, aivan kuin se olisi ollut niin ikuisuuden.
Lattialla, aivan ruumiiden edessä, lojui palava kynttilän nysä.
Ja ruumiit… ne liikkuivat. Hengittivät. Eirikur värisi ja veti sisään lyhyitä hengenvetoja. Lucas laski kämmenensä pojan hiuksiin ja painoi hänet tiukemmin itseään vasten. Lapsi värähti ja alkoi täristä hallitsemattomasti. Lucas alkoi hyräillä samaa kehtolaulua, jota oli laulanut pojalle aikaisemminkin. Hyräily kuulosti karhealta ja sattui varmasti, mutta silti mies hyräili, silitellen toisella kädellään Eirikurin valkeita hiuksia.
Eirikur värähti taas. Hän päästi ilman ulos keuhkoistaan ja rentoutui.
Lucas siirsi pienen kehon hivenen kauemmas itsestään, jotta voisi nähdä lapsen kasvot.
Hän painoi kätensä Eirikurin sydämelle.
Mathias kuuli Tinon valahtavan maahan hänen takanaan. Hän kuuli, kuinka suomalainen mies yritti epätoivoisesti pitää nyyhkytyksiä sisällään.
Lucas nosti kätensä ja painoi pikkuveljensä elottoman ruumiin taas itseään vasten, tiukemmin kuin aikaisemmin.
Kynttilä katosi ja kellarin luukku aukeni taas.
Silmiään pyyhkien Tino kaivoi linkkuveitsensä taskustaan ja ojensi sen Mathiakselle.
"Poista nuo kauheat tikit." Mathias otti sen ja astui hiljaa ja juhlavasti lähemmäs. Hän väänsi linkkuveitsen sakset esiin ja otti Eirikurin kasvot hellävaraisesti käsiinsä. Toisella kädellään hän piteli pojan päätä paikoillaan, toisella hän katkoi ompeleet varovasti, kuin pojan huulet voisivat murentua tomuksi. Mathiaksen mielessä kävi, että ehkä ne voisivatkin, ja se sai hänet työskentelemään entistä varovaisemmin. Lopulta hän poisti langanpätkät ja yritti saada pienen pojan hymyilemään, tuloksetta. Sitten hän kääntyi Lucasin puoleen.
Tunne oli erikoinen. Tässä hän ratkoi ompeleita kuolleilta huulilta, joita oli kerran suudellut. Hän siveli huulia ja tunsi niistä hohkaavan kylmyyden. Mies oli toivonut, että veljekset ilmestyisivät vielä heille nyt, kun heidät olisi vapautettu siitä kauheasta kellarista, mutta ilmeisesti he eivät aikoneet tulla.
Varovasti tanskalainen veti narunpätkät pois Lucasin huulten sisältä. Ne olivat kauttaaltaan ruskeita ja niitä oli inhottavaa pidellä. Mathias tipautti ne käsistään lattialle. Sitten hän nousi ylös.
"Hyvä herrasväki, nyt meidän pitää nostaa heidät ylös täältä."
Eirikur oli varsin helppo viedä ylös. Tino otti pojan syliinsä hellävaraisesti, kalveten silminnähden kun pojan pää retkahti roikkumaan hänen olkapäänsä yli. Suomalainen piteli toisella kädellään Eirikuria ja toisella kädellään piti tasapainonsa tikkailla ylös kiivetessään.
Lucas oli vaikeampi. Lopulta Mathias ja Berwald päättivät, että Mathias menee ylös, kun Berwald jää alas ja nostaa Lucasin niin ylös, että Mathias ylettää häneen ja Mathias vetää hänet ylös.
Näin tehtiin. Se onnistui suhteellisen hyvin, Lucas ei ollut painava ja molemmat miehet olivat vahvoja. Tino piteli Eirikuria edelleen sylissään kuin elävää lasta, istuen sohvalla ja silitellen tämän valkoisia hiuksia. Kyynelpisara tipahti kuolleen pojan kasvoille. Mathias puoliksi odotti tämän värähtävän sekä alkavan yskiä ja hengittää kuten niissä kauniissa lastensaduissa, joita hän kirjoitti, mutta mitään ei - tietenkään - tapahtunut.
"Mitä me heille nyt teemme?" suomalainen kuiskasi. Mathias nytkäytti päätään ulko-ovea kohden.
"Haudataan heidät takapihalle." Hän nosti Lucasin velton ruumiin syliinsä. Hänen ystävänsä nyökkäsivät ja lähtivät hitaasti pihalle.
Oli ihme, että he saivat työn valmiiksi ennen auringonlaskua. Kukaan myöskään nähnyt heitä, tosin ketä muka kiinnostaisi se kummallinen mies, joka kävi kylässä vain kerran viikossa illalla. Berwald kaiversi haudalle kauniin ristin.
Aurinko laski. Sen säteet lämmittivät kahta hahmoa, jotka seisovat haudan edessä, ja yhtä joka oli polvistunut sen eteen. Se oli hyvin koruton, puuristi oli kaunis mutta maalaamaton eikä heillä ollut ollut edes arkkua. He olivat haudanneet veljekset sylikkäin, aivan kuten he olivat kellarissakin olleet. Viulut lepäsivät myös maan sisässä, ne kuuluivat yhteen Lucasin ja Eirikurin kanssa, niitä ei voisi enää erottaa heistä. Mathias asetti kimpun metsästä poimimiaan kanervia ristin eteen ja nousi seisomaan, pitäen päänsä painettuna. Berwald hänen vieressään painoi päänsä myös, mutta Tinon katse oli kiinnittynyt jonnekin muualle.
"Katsokaa!" suomalainen kuiskasi ja osoitti hautaristin taakse, muratin juurelle. Muut kaksi nostivat päänsä.
Kaksi hymyilevää hahmoa seisoi muratin vieressä. Molempien silmät olivat kyynelissä. Laskeva aurinko kuulsi hienoisesti heidän lävitseen. Pienempi vilkutti heille. Pidempi vain katseli lempeä hymy kasvoillaan ja silmät kyynelistä kirkkaina. Hitaasti he katosivat, kuin aurinko olisi haalistanut heidät pois.
Tino vilkutti. Berwald vilkutti. Mathias tuijotti. Sitten hänen huulensa vetäytyivät leveään virneeseen.
"Nähdään!" hän huusi
Until the day I'll let you go
until we say our next hello
it's not goodbye
^^b semmoista. Viimeiset kolme riviä eivät kuulu minulle myöskään, vaan ne ovat kappaleesta It's Not Goodbye by Laura Pausini.
Liibooboo: ... :3 Tuossa luvussa tosiaankin päästin sadistipuoleni ottamaan vallan. ^^' Kiitokset kommentista.
saichin: Kiitos. :3 Useimmiten tähtään tarinoissani siihen että ne ovat mahdollisimman surullisia, en tiedä miksi. xD
SorelleItaliane: n_n Tosiaankin, sadistipuoleni pääsi äkkiä valloilleen tuossa viime luvussa. Ja se kehtolaulu on todellakin ihana.
Kommentit tekevät minut iloiseksi, muistakaa se. ^^
AAAAI NIIN, Ta-san ei ole minun kehittämäni lempinimi vaan ihan ilmeisesti oikea, jos joku ei tiennyt. ^^