"Croatoan."
Joku nimesi sairauden, ja pian se nimi paistatteli jokaisen lehden pääotsikossa. Se sana sujahti uutistenlukijan huulilta kello kymmenen uutisissa ja siitä nimestä kuiskuteltiin hiljaa, pelokkaasti työpaikkojen kahvipöydissä. Croatoan. Kauan sitten, kadonneet siirtolaiset kirjoittivat nimen puunpintaan, ainoana todisteena olemassa olostaan. Croatoan.
Sen nimen sai perituho ja ihmiskunnan kurja kuolema.
Tino maistaa sanaa ja pyörittää sitä kielellään. Hän tuntee nousevan tuhon ja kauhun luissaan. Vielä ei ole maailma nähnyt tuon sanan voimaa, vaikka kuolema korjasi jo osan satoaan. Niittomies hiljensi parkuvat lapset ja korahtelevat aikuiset, nappasi mukanaan miehen jos toisenkin. Tauti oli tappava, kukaan tartunnan saaneista ei ollut tähän mennessä toipunut.
Tiedemiehet etsivät kuumeisesti vastausta, parannusta. He häärivät laitoksissaan, suojamaskien takana. Tutkivat virusta ja yrittivät löytää sen kaikenkattavan pelastuksen. Tino jo tiesi, että kaikki oli vasta alussa. Hän tiesi toivon olevan turhaa.
Lucifer sen hänelle kertoi.
Astui huoneeseen yömyöhään tuntemattoman kehossa. Tino kohotti katseensa rikosromaanistaan ja nousi ylös asettaen viltin jälkeensä sohvalle. Tino melkein olisi voinut kysyä, kuka hänen asuntoonsa niin yllättäen, ilman lupaa astui, jos hän ei olisi tunnistanut hahmon siipien hentoa loistoa.
"Lucifer?" hän kysyy erottaessaan toisen kasvoilta häivähdyksen jotain hiljaista, peiteltyä tunnetta. Mitä se oli? Pelkoa? Huolta? Vihaa?
"Hei." enkeli sanoi hiljaa ja luisui pois ikkunalaudalta, avoimen ikkunan luota. Ikkuna sulkeutui kuin itsestään, mutta Tinopa tiesi sen olevan Luciferin taikuutta.
Tino katseli Luciferin tuntemattomia kasvoja. Miksi mies näytti nyt niin erilaiselta? Melkein ihmismäiseltä kaikessa epäinhimillisyydessään.
"Mietit varmaan, miksi olen tässä muodossa."
Lucifer sanoo ja astelee kohti Tinoa. Enkelin askeleet ovat varmat, niin kuin aina, mutta hänen äänessään on pieni annos kitkerää epävarmuutta. Luciferin uusi keho häilyy varjona Tinon yllä ja hänen suuret kätensä painautuvat Tinon olkapäille vahvasti ja tukien.
"Tämä on astia. Minun oikea astiani."
Sitten Lucifer veti Tinon takasin sohvalle, painoi alas ja veti villapeiton takaisin Tinon päälle. "Niin, ettei sinulle tule kylmä." Ja totta, Lucifer usein tuntui kylmältä, silloin ainakin, kun hän ei viitsinyt taioin tuota hallaa piilottaa. Nytkin kevyt kuura oli ehtinyt tarttua ikkunoihin ja lasiseen kahvipöytään. Siinä Tino istui ja kuunteli, kun Lucifer kevyellä äänellä kuiski totuuksia hänen korvaansa. Enkeli selitti astioista ja ennustuksista. Samista.
Oli outoa ajatella, että Lucifer pukeutui ihmiskehoon kuin se olisi pelkkä vaate, puku.
Hänellä oli kuulemma ollut toinenkin, nimeltään Nick. Tuota pukua Lucifer ei kuitenkaan pukenut yllään silloin, kun tuli tapaamaan Tinoa, sen virheiden takia. Pieni osa Tinosta ei halunnut tietää, mitä nuo "virheet" olivat. Luonteeltaan kuitenkin pieni valtio oli aina ollut utelias, ja niinpä hän kysyi, mitä enkeli oikein tarkoitti.
"Nickin keho ei kestänyt voimaani. Se meni rikki. Vuosi verta, mätäni."
Tino tukahdutti inhon sisältään. Hän tiesi, mitä meiltä Lucifer ihmisistä oli. Yritti joskus muuttaa toisen mielipidettä, siinä koskaan onnistumatta. Lucifer liekutteli korvaan niistä kauheuksista, mitä Tinokin oli nähnyt, niistä mitä hänellekin tehtiin.
Pahoja. Se oli Luciferin mielipide ihmisistä.
"Sam on parempi."
Lucifer sanoi ja kietoi vilttiä yhä tiukemmalle Tinon ympärille. Hetken hänestä tuntui, kuin häntä kiedottaisiin seittiin ja vangittaisiin ansaan. Aivan kuin Lucifer ei tahtoisi Tinon nousevan. Tino rimpuili irti peitosta, ei tahtonut jäädä sen valheelliseen lämpöön kiinni.
Tino kohotti kätensä vasten Luciferin nuoria kasvoja. Hän antoi sen sitten liukua Samin ruskeaan, pehmeään tukkaan. On hassua, että Samin vartalo on jopa pidempi kuin Luciferin oma.
Lucifer tarttui Tinon käteen ja veti sen pois hiuksistaan.
"Tapan heidät. Kaikki ihmiset."
Lucifer totesi sen faktana, eikä jättänyt mitään vaihtoehtoja ilmaan. Se on totuus, jota kukaan ei pysty muuttamaan. No, ehkä Jumala pystyisi, mutta häntä se ei kiinnosta. Tinon käsi jäätyi Luciferin kädessä. Se sattui melkein, mutta onneksi Tino on tehty kestämään kylmää.
"Pyyhin heidät pois. Taudilla. Se paljastaa ihmisten todellisen luonnon, poistaa estot. Näyttää kuinka verenhimoisia ja järjettömiä nämä kurjat apinat todella ovat. Ihmiset saavat tappaa toisensa."
Tino nauroi, kun ei muutakaan voinut. "Miten minun olisi pitänyt tietää, että sinulle ei saa näyttää zombie-elokuvia?" hän kysyi ei keneltäkään.
Lucifer käänsi katseensa pois ja teki selvästikin lähtöä.
"Croatoan on viruksen nimi. Aluksi se vain tappaa, mutta pian se tekee tappajaksi." Hän sanoi, eikä vieläkään katsonut Tinoon. Sitten kuului vain siipien lehahdus, ja Lucifer oli poissa. Tino yksin jätettynä itki elämän ja kuoleman epäreilua peliä.
Paholainen ja paha, silti Tino vieläkin luotti-, ei rakasti Luciferia.
Tino ei jaksanut enää mennä töihin. Mitä järkeä hänen olisi enää pyörittää ja avustaa valtiota, kun kaikki kuitenkin taipuisi kuoleman kitaan? Tino istuu asunnossaan ja katselee sumein silmin uutisvirtaa. Lopulta hän luovuttaa ja ryhtyy katselemaan kaikkia elokuviaan läpi.
Miksei Lucifer edes hyvästejä voinut heittää?
Tino pohtii Tautia. Siksi sitä Suomessa usein kutsuttiin, kun Croatoan ei taipunutkaan niin hyvin suomalaiseen kieleen. Vielä se ei ollut edes ehtinyt rajojen sisälle, mutta Tino oli varma, että pian joku toisi tartunnan maahan.
Tino on ennenkin kohdannut miehiä, joiden suurin toive on tuottaa kärsimystä ympärilleen, jättää ruumiit tienvarsiin tai avonaisiin joukkohautoihin. Oi miksi, hän oli yhden kanssa mennyt ystävystymään? Miksi hän ei työntänyt Luciferia pois elämästään, mielestään ja sydämestään? Miksi hän ei vieläkään tuntenut vihaa, vaikka kokonaiset maat joutuivat kaaoksen valtaan?
Lucifer istuutuu Tinon viereen, eikä ole huomaavinaankaan toisen kyyneleitä.
"Ensimmäinen kantaja on saapunut maahasi" hän sanoo sen kuin säätiedotuksen, neutraalisti ja kevyen iloisesti. Tino toivoo ilon olevan valhetta, sillä hän ei kestäisi yhtään loukkausta enempää.
"Sinulla on kaksi vaihtoehtoa; kuolla tai kuolla."
Tino nauraa kyynelten ja sormiensa väliin. Lucifer sylkäisi lauseen ulos vakavana, mutta Tino tuntee kutittavan epävitsin vatsassaan. Hän karkaa Luciferin viereltä keittiöön ja kaivaa vesilasin yläkaapista. Hän on liian väsynyt odottamaan sitä, että vesihana jaksaisi antaa kylmää vettä.
Sillä aikaa, kun Tino juo lasinsa tyhjäksi Lucifer tulee lähemmäksi.
"Mietin tätä jo aiemmin. Kuinka voin armosta tappaa sinut, ennen kuin kuolet ihmistesi mukana. En tehnyt sitä ja kadun sitä nyt. Se olisi ollut varmasti helpompaa ensitapaamisella."
Lucifer puhuu nopeasti. Hän on saapunut lauseisiin, jotka todella kammottavat häntä, vaikka hän ei koskaan sitä myöntäisi. Tino laskee lasinsa alas.
"Et tapa minua."
"Et ymmärrä. Croatoan tulee olemaan tuskallinen sinulle."
"Tiedän."
"Aloitan toisen vaiheen. Aikaisemmin kaikki ovat vain kuolleet heikkoina, hylättyinä ja puoliksi ruumiina. Nyt he nousevat viimein raivotaudin voimin tappamaan ja levittämään inhottavaa sairauttaan." Lucifer kertoo, puhuu aivan kuin pitäisi mainospuhetta. Sata ja yksi syytä, miksi Tinon pitäisi kuolla juuri nyt, eikä vasta myöhemmin.
"He ovat minun. Jos inhoat heitä, inhoat minuakin. En anna periksi, ennen kuin viimeinenkin ihmisistäni kuolee."
Ehkä se on sitä kuuluisaa suomalaista periksi antamattomuutta, sisua. Tino on äkkiä vihainen itselleen. Mitä hän teki neljän seinän sisällä, kun hänen pitäisi työskennellä ja auttaa muita? Miksei hän ei ollut varoittanut viranomaisia, valtionjohtoa? Miksei armeija vielä kerännyt voimiaan tai miksei kukaan ei valmistellut väestönsuojia tulevaa katastrofia varten? Siksi, kun Tino ei ollut tehnyt mitään. Jäänyt vain makaamaan ja odottamaan loppua. Itsesääli saisi loppua nyt.
"Jos et osaa tehdä oikeaa valintaa, minä en voi antaa sinun valita ollenkaan."
Lucifer sanoo ja hänen ääneensä ja ruskeisiin silmiinsä valuu palasia katumuksesta. Tinon silmin enkeli ei enää näytäkään niin varmalta ja vahvalta.
Hän astuu kohti Luciferia.
Tino ei ehdi halata ystäväänsä. Lucifer vetää tyhjyydestä miekkansa ja antaa sen materialisoitua tähän maailmaan. Iskee sen Tinon kehoon, joka yritti Luciferia suotta lohduttaa.
Tino kaatuu lähemmäksi ja Lucifer antaa miekan työntyä syvemmälle niin, että Tinon keho pystyy nojaamaan häneen. Veri nousee miehen keuhkoihin ja lopulta tippuu noroina suusta Luciferin rintakehän päälle. Tinon kurkusta nousee veren mukana korahtelevia äännähdyksiä, jotka kaikuvat liian kovina muuten hiljentyneessä huoneessa.
"Tämä miekka pystyy surmamaan enkelin."
Lucifer nostaa Tinon ylös ja antaa toisen pään tippua vasten olkapäätään. Veri valuu tahraten Luciferin olemuksen; olkapäät, selän, rinnuksen ja kädet.
"Se on onneksi niin vahva, että se pystyy tappamaan myös sinut, Tino."
Tino ei kuule Luciferin sanoja. Hän on liian keskittynyt kuuntelemaan veren huminaa korvissaan, sydämensä kiihkeää lyöntiä. Tino kuuntelee kipua ja omia päänsisäisiä anelujaan. Kenties Lucifer kuuli ne?
"Se on yksi aseista, jotka voivat minutkin kuolemaan langettaa."
Lucifer ei ole koskaan oppinut sanomaan hyvästejä. Hän vetää hopeisen miekkansa Tinon kehosta, vieden mukanaan myös Tinon elämän. Hän antaa kuolleen valtion valahtaa huolimattomasti lattialle.
Hetkeen hän ei tiedä, mitä hänen kuuluisi tehdä. Sitten ajatus leimahtaa hänen sielussaan ja hän nostaa tyhjän ruumiin lattialta ylös käsivarsilleen. Hän lentää niityn ylle, joka on verhoutunut syksyn hiljaiseen uneliaisuuteen.
Hän pudottaa kantamuksensa viimeisten kukkivien kasvien keskelle ja lentää länteen. Lucifer mieltää hurmeen käsistään ja näkökentästään pois, mutta unohtaa selän.
Lucifer muistaa, että ei tiedä minne Tinon kaltaisten sielut menevät.
Taivaaseenko?