Tässä tulee nyt uusi luku. Kirjoitusvirheitä joudutte mitä luultavemmin kestämään, koska minulla on uusi tietokone jonka näppäimistö ei välttämättä ota jokaista painallusta vastaan oikein. Ja tietysti minun oma syyni on osa. Toivottavasti kumminkin pidätte.
Edward
En ole koskaan ollut yhtä nälissäni. Kurkkuani poltti niin pahasti, että pelkäsin että liekit ilmestyisivät iholleni. Mutta sekin oli parempi kuin tunnottomuus ja tiedottomuus, johon minut tuotiin ajoittain. Avasin silmäni siitä ja tunsin taas korvennuksen.
Joku oli taas tarkkailemassa minua ikkunan takaa ja näpytteli jotain tietokoneellensa. Olin käpertynyt pehmeään nurkkaan ja aloin taivutella niveliäni, jotka oli verhottu valkoisiin, yksinkertaisiin housuihin ja t-paitaan. Katsahdin hoitajaan ikkunan takana uudestaan, mutta kaulaani alkoi vapisuttaa, kun en jaksanut enää kauaa pitää katsettani koholla. Tuin pääni seinään, mutta siitä se lopulta liukui polvieni päälle edessäni. Huokaisin syvään.
Vähitellen uusi, jääkylmä kipu saapui ja se levisi käsivarsieni kyynertaipeista joka puolelle kehoani. Se sai ähkimään minut tuskasta puristettujen hampaiden välistä. "Kuinka kauan vielä?" kuiskasin maahan, kun olin kaatunut kyljelleni. "Mikä?" Alec kysyi ymmällään. Hän oli toisella puolella huonetta. Emme puhunneet usein, pelkästä vihasta toisiamme kohti. Hän oli aina valmiina tainuttamaan minut uudelle huumaukselle. Kyllä minä tiesin, että minua lääkitettiin jollain, joka aiheutti minulle nämä kivut, vaikka kukaan minulle ei kertonutkaan mistään mitään. En tiennyt, miten se oli mahdollista, mutta olin huomannut pieniä ohuita piikkien jälkiä jättämiä merkkejä kyynertaipeissani ja huomannut, että olen hyvinkin selvästi oli heikentynyt. Niin paljon, etten jaksa edes istua.
"Kuinka kauan kestää vielä ennen kuin kuolen?" tarkensin Alecille ja suljin silmäni tiukkaan, kun yritin pitää huudot sisälläni. En koskaan tottuisi tähän. "Se riippuu toimiiko tämä. Jos niin käy niin voit varmaan itse päättää elinikäsi sen jälkeen", hän vastasi naurahtaen. En tiennyt mikä oli niin hauskaa, mutta melkein itsekin aloin nauramaan pelkästä hysteerisestä olostani.
"Miten tiedätte, ettei minua etsitä enää? Chealseahan ei ole enää kiinni minussa", mieleeni tuli kysyä. "Ei kai Aro ole 'hoitanut' sitä niin?" kysyin vielä kauhuissani, kun tajusin että ehkä Arolla on ollut näppinsä pelissä sen kanssa enemmänkin kuin tohdin ajatella. Toivoin, että kuulisin ajatuksia vielä, ainakin selvemmin, sillä en kestänyt Alecin hetkellistä mietiskelyä. Kuulin yhä ajatuksia, mutta vain pätkittäin kun minulla ei ollut enää energiaa keskittyä tarpeeksi. Sen takia myös kaikkien lähistöllä olevien ajatukset häiritsivät minua jatkuvasti. Hiljaista sekasortoa pääni sisällä.
"Itse asiassa en tiedä, mutta ainakaan häntä ei tarvita enää, niin kaipa sinua ei etsitä sitten", hän vastasi. "Toivottavasti ei", mutisin. Jos perheelläni oli vielä toivoa suhteeni ja kun Alice ei voinut nähdä minua Chealsean läpi aikaisemmin niin ties mihin he ovat ryhtyneet. Toivoinkin että he eivät välittäneet enää minusta, sillä pelkäsin muuten heidän turvallisuutensa vuoksi. En tahtonut aiheuttaa vielä lisää rakkaitteni kuolemia. Luoja, olin täynnä jo itsevihaa ytimiini asti. Tahdoin vain kuolla. Nyt he veivät senkin minulta. Mutta kuolisin lopulta onneksi tämän toimempiteen tultua päätökseensä.
Noin kahden tunnin päästä arvioltani päädyin uneen, kun kipu alkoi hellittää. Erikoista vampyyrilta vai mitä? Se kai tarkoitti, että minussa oli enää vähää jäljellä kuolemattomuudesta. En malttanut odottaa sen päättymistä.
Yhtäkkiä hämäränmailta heräsin terävään pistokseen kädessäni. Räpytellen silmiäni avasin ne ja tutkailin ensimmäistä kertaa sitä, joka teki tämän minulle. Alec kun piti minut aina tunnottomuudessa, kun lääkitys suoritettiin. Nähtävästi olin nyt niin heikko, ettei minusta ollut mihinkään vastakamppailuun.
Hoitaja oli nätin näköinen tummanihoinen nainen, jonka syvänruskeat silmät olivat liian viattomat ja hellät tietääkseen, mitä täällä todella tapahtui. "Edward", hän lausui yllättyneesti nimeni, kun huomasi minun heränneen. Olihan se varmasti erikoista, että nyt yhtäkkiä heräsin, kun yleensä oli täysin tajuton. "Minkä väriset silmäni ovat?" kysyin häneltä. Hänen ilmeensä muuttui hämmästyneeksi. No oli tämäkin sellaistakin outoa kysyä, mutta en oikeasti tiennyt. Hoitaja vähitellen rauhoittui vastatakseen. Kai sovitti palapelin palaset niin, että kun minä olen täällä pehmustetussa huoneessa ja saan lääkityksen näin useasti, niin ei ollut varmaan kovin sekopäistä minulta kysyä silmieni väriä.
"Ne ovat vihreät. Smaragdin vihreät, mutta... Pupillisi ovat epätavallisen suuret, varsinkin tähän valaistukseen. Vihreässä jotain myös useita ohuita mustia viivoja, jotka paksunevat iirikseen kohti. Minun pitäisi ehkä sanoa siitä jotain lääkärillesi." Hänen kasvonsa olivat täynnä huolta ja sitten hän silitti päätäni. Se tuntui hyvin vieraalta, mutta rauhoittavalta, kun kivut alkoivat. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä oli tekemässä. Hän ei saattanut, hän oli liian hyvä johonkin tällaiseen. Se harmitti minua, että näin naiivi hänkin oli ja joutui sitten tällaiseen työhön. Mutta saatoinhan minäkin olla väärässä. En vain tahtonut olla.
Hän nousi sitten polviltaan lääkeruiskun kanssa ja kulki ovelle, jota pidettiin aina lukossa. Hän näppäili esitti kortin lukijalle ja pieni piippaus kävi, kun oven lukko kävi. Hän avasi oven, mutta ennen kuin astui ulos niin hän kääntyi minua kohti. "Lääkäri kyllä pitää sinusta huolta. Älä pelkää", hän sanoi ja sitten käveli ulos. Ovi painui kiinni. Tahdoin uskoa häntä, mutta olisin järjetön jos tekisin niin. Ja vapaus oli ollut niin lähellä äskön. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Miten olisin päässyt ulos ja vielä varmasti kumonnut monia ovia ja hoitajia edestäni, kun en edes sormeani jaksanut nostaa?
Ainakin vihdoin olin alkanut muuttua. Heidän lääkkeensä toimi jos tämä oli se heidän tahtomansa tulos. He muuttivat vampyyrin ihmiseksi. En aivan vielä ollut ihminen, mutta minusta tuntui että nämä olivat viimeiset ruiskut tätä ainetta, jonka juuri sain. Suljin vain taas silmäni ja purin hampaani tiukasti yhteen. Se sattui, mutta toistin itselleni, että kohta olisin Bellan lähellä tai ainakin unohtaisi lopulta kaiken. Olin kumminkin hyvin varma siitä, etten koskaan unohtaisi Bellaa. Tai kuinka suuren virheen olin tehnyt.
No siinä olisi siis ensimmäinen luku. Tai toinen oikeastaan. Tästä tuli hiukan erilaisempi kuin siitä minkä ensin siitä olin tehnyt. Lyhyempikin. Mutta kertokaa tahdotteko että jatkan vielä? Bellalla olisi seuraava.