Bella
Puhdistin Carlyn suurta haavaa ohimossaan. Se oli alkanut tulehtua pahemmin ja alkoi vuotaa mätää. Hänen todella pitäisi ottaa vastaan antibioottimme. En ymmärrä miksi hän ei tahdo ottaa niitä. Aivan kuin hän ei luottaisi, että ne todella ovat mitä ovat. Mutta miksi hän niin ajattelisi? Greenwish on luotettava hoitola. Ainakin sen perusteella, mitä olen saanut siitä irti. Olen ollut täällä sairaanhoitajana vasta kahdeksan kuukautta, kun olin saanut yliopiston opiskeluni loppuun. En tiedä pidänkö tästä paikasta niinkään paljon. Tämä oli kyllä aika hämäräperäinen, mutta tarvitsin rahaa jolla maksaa vuorani Seattlessa. Tämä oli ainoa sairaala, joka otti harjoittamattomia sairaanhoitajia vastaan. Aion opiskella sen jälkeen vielä lääkäriksi mahdollisesti.
Oli ehkä erikoista valita sairaanhoito ammatti, kun minulla oli se pieni, rajallinen kapasiteetti veren kanssa. Sain huonovointisuutta ja pyörryttämistä pelkästä verenhajusta. Se rautainen ja suolainen haju iljetti minua. Vieläkin. Mutta olin oppinut sietämään sitä ja tuskin huomasinkaan sen ällöttävyyttä. Tärkein asia minulle tässä työssä oli se, että sain auttaa muita. Vähän niin kuin Carlislella oli.
Päänsärky saapui päähäni terävin pistoin. Pitää unohtaa nuo ajatukset. Niistä ei ole mitään hyötyä minulle. He ovat poissa ja siitä on jo neljä vuotta.
Keskityin siihen, että asetin haavatyynyn hellästi Carlyn salvatulle haavalle ja teippasin sen kiinni siihen. "No niin, valmista", ilmoitin hymyillen hänelle. Carly vain nyökäytti päätään ja meni takaisin makuuasentoon. Hyvä kai vain, että lepää. "Oletko varma nyt, ettet ottaisi vastaan antibioottejamme?" kysyin häneltä huolestuneesti. "En", hän vahvisti suunpielet kireällä. "Haavasi kaipaisi niitä todella. Se voi pahentua, jos et ota niitä vastaan", sanoin yrittäen suostutella häntä. "Ei!" hän sanoi niin kovaa, että hätkähdin taaksepäin ja osuin tilanjakaja sermiin. "Hyvä on. En painosta enempää", suostuin ja lähdin pois sermien ympäröimästä vuoteesta. Tämä halli oli kuin ensiapu osasto kuin vuodeosasto, kun petejä jakoivat ainoastaan valkoiset sairaalasermit. Ja kaikki täällä oli valkoista. Täällä tuskin oli lastenosastoa, tai ainakaan erikseen sellaista. Olin saanut sellaisen käsityksen, että tämä sairaala oli tarkoitettu köyhemmille ihmisille joilla ei ollut varaa paljon mihinkään tai oli jotain ongelmia henkilötunnuksiensa kanssa. Täällä ei kumminkaan ollut kovin ruuhkaista koskaan.
Näin mentorini kävelevän minua vastaan pitkässä lääkärintakissaan. "Hei Tri. William. En kai häiritse?" kysyin. Iäkäs mies vain pudisti päätään nostamatta katsettaan papereista kädessään. "Carly, potilaani ei tahdo ottaa vastaan antibiootteja, mutta hän kaipaisi niitä tosiaan haavaansa. Annanko asian olla, vai mitä minun pitäisi tehdä?" kysyin arasti epävarmana, mitä tehdä Carlyn kanssa. Tohtori nosti pistävän katseensa minuun ja sanoi tiukati: "Käy hakemassa antibiootit. Minä puhun vielä Carlyn kanssa." En osannut sanoa siihen mitään kuin vain nyökäyttää. En kai minulla ollut varaa sanottavaksi tuohon muutenkaan.
Lähdin hakemaan antibiootteja pienestä itsehaku apteekista toisesta kerroksesta. Siis tämä apteekki oli hyvin pieni ja sain huomata, että antibiootit oli loppuneet. No niitä varmasti olisi seuraavassa kerroksessa. Siellä en ollut käynnyt, mutta siellä kuulemma olivat leikkaussalit ja muut "erityishuoneet". Uskoisin, että siellä olisi lääkkeitä konfliktejä vastaan.
Lähdin seikkailulle viidenteen kerrokseen hissillä. Väläytin työntekijänkorttia hissinlukijassa, jolla sain luvan käyttää muita sitä. Se oli hiukan outoa myös tässä rakennuksessa. Yleensä näin ei ollut sairaaloissa. Kun painoin hissinappula viittä, niin se ei toiminnutkaan. Rypistelin kulmiani sille. Ennen kuin ehdin tehdä muuta, niin joku lääkäri astui hissiin ja väläytti omaa korttiaan lukijaan ja painoi vitosnappulaa. Hän ei katsahtanut minuun ollenkaan. Täälläpäs oltiin huomioivia. No nyt ainakin pääsisin kerrokseen.
Lääkäri poistui hissistä ennen minua ja seurasin hänen perässäänsä. Menin kerroksen kartan luo seinällä ja etsin apteekkia. Luin lääkevaraston ja päätin lähteä sinne päin. Kävelin pitkin valkeita tylsiä käytäviä, joita koristivat vain ainaiset valkoiset ovet. Sentään ovia täällä. Pääsin lääkkeiden luokse ja nappasin mukaani kokonaisen paketin antibiootteja. Hyvä täyttää vain kokonaan kuin mennä edestakaisin kerroksia hakiessaan sitä lisää. Minusta alkoi tuntua, ettei minun muutenkaan olisi pitänyt tulla tänne.
Kun olin saanut kerättyä tarvittavan määrän lääkkeitä oli aikani lähteä takaisin. En voinut kumminkaan mitään uteliaisuudelle ja jäin tuijottelemaan pienistä ikkunoista ovissa sisälle. Yhden kohtalaisen suuren huoneen oven pienellä tiedotustaululla oli pyyntö: Antibiootteja 85 milligrammaa. Katsahdin kasaan antibiootteja sylissäni. No kai voisin jättää heille yhden pöydälle.
Koitin ovea arvellen, että olisikohan se kumminkaan auki, kun hissilläkään en melkein päässyt tänne. Kappas vain, ovi olikin auki. No jaa, jos pääsi hissillä ylös niin varmaan pääsee ovistakin sisälle, kun nähtävästi kuuluu tänne. Oli siis varmastikin väärin, että minä tänne tunkeilin. Mutta ehkä korjaisin sen auttamalla heidän lääkevajaustaan.
Kävelin sisälle huoneeseen repaisten lapun irti. Huoneessa ei ollut ketään. Suuri ikkuna väliseinällä oli merkittävä ja vilkaisin siitä sisälle, kun jätin lääkkeen sen edessä olevalle työpyödälle.
Kaadoin kaikki lääkepakkaukset pöydälle silloin ja astelin järkyttyneenä taaksepäin hatarasti. Edward.
Mitä hän teki täällä? Ja miksi hän oli käpertynyt itseensä ja näytti niin sairaalta? Miksi? Miten? Miksi hän olisi täällä? Mikä hänen oli?
Kysymykset pöyrivät päässäni täyttäen sen ja jäin vaistojeni varaan. Menin väliseinän ovelle. Minun tarvitsi vain painaa nappia ja ovi liukui edestäni. Vedin kenkäni jalasta, kun astuin pehmeän huoneen lattialle. Voihkaisin kun näin hänen kasvonsa. Kipua ja tuskaa selvästi. Tallustin lähemäksi polvet heikkona. Rojahdin istumaan hänen eteensä.
Muistoni hänestä ei vetänneet vertoja hänen todelliselle minälleen. Ja hänen valloittava ihana tuoksunsa voitti steriilin huoneen kirpeän hajun ja antoi minun rentoutua hieman. Edes vain vähän. Arasti ojensin kättäni hänen kasvojaan kohti. Hänen silmänsä olivat kiinni. Kosketin hänen poskeaan. Se oli pehmeä ja lämmin. Tai kylmä jos sitä ihmisen ihoon verrattiin, mutta lämpimänpi kuin yleensä oli ollut. Mitä tämä merkitsi?
"E-Edward?" kutsuin katkonaisesti. Yhtäkkiä uupuneet silmät avautuivat. Vihreät. Smaragdinvihreät silmät. Käteni vetäytyi automaattisesti kauemmas oudosta. "B-Bel-la?" sinertävät huulet mursivat kauniisti ja mutisivat jotain itselleen, jota en kuullut. Nyökkäsin kokien vahvistamisen tarpeelliseksi. "Mitä tämä on?" kysyin pää kallellaan. Kyyneleet pyrkivät silmistäni ulos ja pala kurkussani tukahdutti minua. En uskonut, että näkisin koskaan häntä enää. En edes sitä yhtä kuvaa. Jos saisin mahdollisuuden vielä ottaisin monta kuvaa hänestä. Jokaisesta sivusta.
"En... Tiedän. Mutta et saa tietää. Et osaa valehdella. He tulevat ja kysyvät. Et saa tietää", hän sanoi ja alkoi nousta, mutta hänen selvästi heikossa olemuksessaan ei ollut voimaa päästä ylös ollenkaan tai edes liikkua ja se näytti sattuvat. Hän kumminkin tahtoi jollain lailla ohjeistaa minua. Suojella. Vedin hänet syliini, että pääsisin lähemmäksi häntä.
"Sinä olet elossa. Luoja, kiitos", hän kuiskasi. "Miten? Rosalie sanoi, että hyppäsit kalliolta... Sinä... kuolit." Yllätyin tuosta täysin. "Se neljä vuotta sitten tapahtunut? Se oli pelkkää hauskanpitoa. Siitä sai oikean adrenaalipistoksen. Minä... Minä näin sinut silloin. Siis mielessäni", vastasin nolostuen. "Minä lähdin silloin Volturien luokse. Luulin, että olit kuollut. Luojan kiitos et ole. Mutta silloin kun he tajusivat, etten tahdo elää enää... he toivat minut tänne", hän sanoi heikolla äänellä. "Siitä... Siitähän on neljä vuotta sitten. Oletko ollut täällä neljä vuotta?" tajusin. "Niin kai sitten", hän huomasi myös itsekin. Oliko hänet todella lukittu tähän selliin neljäksi vuodeksi. Ja miten hän oli ihminen? Jos oli, sillä siltä se vaikutti nyt ainakin. Mutta en saisi tietää vielä. Ja se oli huomattavasti ollut kivullinen muutos. Ja vastentahtoinen.
"Sinut täytyy saada täältä pois", todistin ajatellen, mitä hirveyksiä hän on joutunut kestämään täällä ollessaan. "Bella, et voi vain viedä minua täältä pois. He saattavat satuttaa sinua. Et saa vaarantaa itseäsi enää koskaan takiani. Lähde siis nyt", hän sanoi ja yrittikin sitten poistua luotani. "Sinä yritit tehdä itsemurhan, koska minä olin kuollut. Miksi?" kysyinkin sitten häneltä. "Koska en voisi elää maailmassa, jossa sinä et olisi", hän vastasi kuin se olisi ilmiselvää. "Mutta sinä... jätit minut?" Nyt olin todella hämmentynyt. "Koska yritin aina suojella sinua, mutta minä olin oikeasti se joka sinun vaarasi oli. Olit koko ajan vaarassa. Minun oli pakko lähteä. Ja et olisi ehkä uskonut sitä. Minun oli pakko valehdella. Mutta minä aina rakastin sinua. Ja ikuisesti", hän kertoi.
"Minäkin rakastan sinua. Ja aina. Joten olet hullu, jos luulet minun jättävän sinut. En, en ikinä. Minun täytyy vain keksiä ratkaisu, mitän saan sinut pois. Missä perheesi on?" Edward näytti kauhistuneelta, mutta en aikonut sen vaikuttaa minuun. "En tiedä. Ja hyvä niin, koska muuten Aro saisi tietää. Silloin he saattavat joutua tähän samaan sotkuun. Sitä en heille voi tehdä", hän sanoi.
"Mutta eiväthän Volturit saisi tehdä jotain sellaista? Sehän on varmasti heidän lakiaan vastaan", kummastelin. "Heillä ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä. Ihmiset koneidensa kanssa ovat niin paljon vahvempia nykyään..." Edward jätti siihen."Mene nyt. He tulevat varmasti kohta", hän sanoi. Katsoin taakse. En nähnyt ketään vielä, mutta ymmärsin vaaran. "Sinä olet nyt ihminen kumminkin, vai?" kysyin kurtistaen kulmiani. "Sykkiikö sydämeni?" hän kysyi hymyillen vienosti. Asetin sormeni hänen ohuen ranteensa valtimolle. Kuulin hennoimman epätasaisen sykkeen siitä. "Rytmihäiriö, mutta syke sekin. Tämä on niin erikoista. Olet ihminen nyt. Kauanko jo?" utelin lisää malttamattomana. "Tänään taisin muuttua kokonaan", hän arveli. "Katso, että he antavat sinulle syötävää. Siitä se rytmihäiriö johtuu. Olet kuin luuranko. Pelkään, että rikkoudut. Onneksi tämä pehmyys...", katsahdin samalla ympärilleni. "Odottavat kai, että tulen mielipuoliseksi. Ehkä olenkin, mutta minulla ei todellakaan ole energiaa hyppiä seinillä", hän naurahti. Jopa itsekin nauroin.
"Minä tulen takaisin. Rakastan sinua", sanoin kun tunsin varoittavaa ennekihelmöintiä selässäni. Olin asettamassa huuliani hänen omilleen, mutta hän käänsi päätään pois, kun ei voinut nostaa kättä estääkseen minua. "Täällä on kameroita. He eivät saa tietää. Anteeksi", hän muistutti. Purin huultani nousten ylös. "Totta. Siitä on vain niin kauan...", mutisin. "Pysy turvassa", hän toivotti minulle kun astuin ulos ovesta ja lukitsin sen perässäni. "Sinä myös", sanoin.
Minua pelotti, ettei hän pysyisi kumminkaan turvassa, mutta toivoin vielä enemmän että hän olisi.
Kiirehdin kerrokseeni lääkkeet mukanani. Tri. William varmasti oli epäluuloinen ajasta jonka vein antibioottejen hakemiseen. Keksisin kumminkin jotain.