Nyt täytynee todeta muutaman päivän sulattelun jälkeen, että tämä on näköjään pakko kirjoittaa nyt kerralla ulos. Eli raapaleisella matkalla jatketaan vielä muutaman osan verran, jahka saan gradulaiselta rauhan muutamaksi päiväksi.
Tekstiä ei ole hiottu kirjoittamisen jälkeen kovinkaan paljon tässä tarinakokonaisuudessa, joten se ei ole aivan se, mitä haluaisin. Oikolukua, säätöä sekä noin kuukauden lomaa odotellessa ja sillä välin nöyrästi pieniä takkuja pahoitellessa.
Makasin luolan seinämää vasten ja keskityin kaikella jäljellä olevalla tahdonvoimallani pysymään tajuissani. Painoin kädelläni alavatsaani ja toivoin sekavasti, että se riittäisi pitämään verenvuodon kurissa. Mieleeni lipuivat etäisinä joskus tavernassa kuulemani vanhan sotilaan sanat taistelutoveristaan, jonka vatsa oli viilletty auki. Ainoastaan miehen vapisevien käsien ote oli pidellyt hänen suolensa vatsaontelon sisäpuolella. Hän oli kuollut alle tunnissa.
Minä en ollut katsonut omaa haavaani tarkemmin, vaan olin vaistomaisesti painanut käteni sen päälle pidättämään vuotoa. Näin kuitenkin tumman veren, joka tihkui sormieni välistä. Tiesin, että veren sävy oli hyvä merkki: Terä ei ollut viiltänyt valtimoani. Silti tasaisena tihkuva virta sai minut tuntemaan pakokauhun kuristuksen kurkussani. Nojasin seinään ja koetin pakottaa itseni rauhalliseksi. Voihkaisin tuntiessani sydämeni lyönnit tykyttävänä kipuna haavassani, mutta painoin käteni tiukemmin vatsaani vasten. En tahtonut kuolla. En nyt, en tähän, en näin. Sarkastisena mielessäni häivähti ajatus siitä, kysyttiinkö sitä todella keltään.
"Jotenkin minua ei yllätä, että makaat siinä", Sarevokin pureva ääni tavoitti korvani. Koetin kääntää päätäni, mutta valkohehkuinen kipu haavassa sai minut kirahtamaan. Tunsin, miten kuvotuksen aallot löivät ylitseni. Pakotin hengitykseni tasaiseksi ja keskityin haavaani.
Kuulin, miten Sarevok tuli lähemmäs. Sitten tunsin hänen kätensä haavaa pitelevällä kädelläni.
"Näytä", hän käski.
Minä en uskaltanut liikauttaakaan kättäni.
"Se vuotaa", henkäisin.
Sarevok huokaisi raskaasti. Tunsin sen sävyn. Se oli tuskastumista siihen, etten taipunut hänen tahtoonsa. Miltei näin ilmeen hänen kasvoillaan, hämmentyneestä ärtymyksestä rypistyneet kulmat, silmien välähdyksen ja suun tiukan kaaren. Me koettelimme usein tahtojamme vastakkain ja silti hän tuntui hämmentyvän joka kerta, kun en valinnut hänen puoltaan asioissa.
Tunsin hänen kätensä tarttuvan tiukasti käteeni. Räväytin silmäni auki ja katseeni singahti hänen kasvoilleen. Miehen kasvoilla oli kärsivällinen ilme. Hän veti käteni päättäväisesti pois haavani päältä. Yhtä nopeasti hän painoi tilalle toisen kätensä, johon oli koonnut tukon haavasidettä. Hänen otteensa ei ollut erityisen hellävarainen, ja minä huusin ääneen.
"Ole hiljaa", mies totesi kyllästyneenä. Jäin haukkomaan henkeäni ja katsoin alas. Kangas hänen otteessaan värjäytyi nopeasti punaiseksi. Sarevok vilkaisi minua ilmeettömänä ja painoi sitten kädellään tiukemmin. Tunsin omien käsieni tärisevän holtittomasti. Annoin pääni vajota luolan seinämää vasten ja koetin hokea itselleni, että minun täytyi pysyä tajuissani.
En tiedä miten paljon aikaa kului, sillä hetket sulautuivat yhteen pitkinä ja hahmottomina. Tajusin jossakin vaiheessa huohottavani ja kuulin Sarevokin sanovan jotakin etäisellä äänellä. Sekava katseeni tavoitti hänen katseensa. Hänen kätensä oli edelleen painuneena vasten vuotavaa haavaani. Se tuntui yllättäen kovin pelottavalta ajatukselta. Hänen tarvitsi vain liikahtaa. Sarevokin silmät vastasivat katseeseeni mitään paljastamatta. Hän painoi haavasidettä, eikä sanonut mitään. Minä annoin silmieni vajua kiinni.
"Pysy hereillä".
Sarevokin äänessä ei ollut huolta tai hätäännystä, pelkkä terävä käsky. Nykäisin leukani ylös ja pakotin silmäni auki. Mies tuijotti minua vaativasti.
"Älä nukahda", hän käski.
"Minua väsyttää", sain henkäistyä.
"Pysy hengissä", hän vastasi tylysti.
Minä imin voimaa noista sanoista. Pysy hengissä. Selviydy. Taistele. Sen minä osasin. Siitä minä elin. Pakotin silmäni auki ja keskityin tuijottamaan hänen kasvojaan. Koetin toistella mielessäni lorunpätkiä, joita olin kuullut lapsena ja luettelin kaikkien linnoituksessa olleiden oppineiden nimet. Sarevok oli polvillaan vierelläni ja tarkkaili minua.
"Sinun druidisi pitäisi olla jossakin lähellä", hän totesi. "Hän saa siivota tämän sotkun".
Heikko hymy nyki suupielissäni, mutta kylmänväristys sai sen katoamaan. Tunsin palelevani ja ajatukseni tuntuivat tarttuvan toisiinsa tahmeina ja hitaina.
"Älä luovuta", Sarevok ärähti. "Älä luovuta, kuten Gorion teki".
Hänen sanansa saivat minut säpsähtämään. Kaiken sekavuuteni keskelläkin ne osuivat, enkä voinut olla tuijottamatta häntä.
Sarevok ei selittänyt.
"Älä luovuta", hän toisti uudelleen.
Minä tuijotin häntä suu puoliavoinna ja tunsin, miten maailma alkoi aaltoilla ympärilläni. Viimeinen sekava ajatukseni oli, ettei Gorion ollut luovuttanut. Olisin tahtonut huutaa sen vasten Sarevokin kasvoja.
Kun Jaheira oli viettänyt luonani pitkän tovin ja olin nukkunut sen päälle kokonaisen vuorokauden, tunsin ensimmäistä kertaa, että jäisin henkiin. Olin yhä heikkona verenhukasta ja jokaista lihastani särki, mutta tiesin selviytyväni. Minulta vei silti yli kaksi päivää, että uskalsin jaloitella ja alkaa taas puhua huomisesta. Vaikka kuolema olikin kulkenut aina askeleen vierelläni, en ollut koskaan kokenut sen kosketusta näin läheltä. Se oli merkillinen tunne, yhtä aikaa täynnä vapautunutta tyyneyttä sekä yksinäistä irrallisuudentunnetta.
Muut osoittivat jokainen huolensa omalla tavallaan. Cernd vietti sairasvuoteeni äärellä pitkiä tovia. Me emme puhuneet paljoakaan, mutta nautin hänen lohdullisesta läheisyydestään. Hän oli myös hyvää vastapainoa Imoenille, joka puhui puhumasta päästyään, kunnes tunsin olevani nääntymäisilläni. Jaheira hätistelikin Imoenin usein ulos ja itsekseen typerää lasta moittien tuli tarkastamaan miten olin sisareni vierailusta selvinnyt. Hänen äänessään oli moite ja silmissään terävä katse, mutta hänen eleensä ja hoivansa olivat kumpikin lempeitä. Tiesin, että kaikista joukkiomme jäsenistä hän olisi kokenut menetykseni kaikkein raskaimpana. Niinpä koetin vastata hänen moitteisiinsa katuvaisena ja vakuuttaa hänet siitä, ettei näin tulisi enää käymään. Näin hänen silmissään kuitenkin heijastuksen omistani ja tiesin, että me kumpikin tiesimme minun valehtelevan.
Sarevokia en nähnyt ensimmäisinä päivinäni lainkaan. Oli kuin häntä olisi kokonaan lakannut kiinnostamasta elinkö vai en. Päästessäni jälleen jaloilleni huomasin hänen vetäytyneen omaan rauhaansa ja pitävän etäisyyttä muihin. Minä annoin hänen tehdä sen, sillä ajatukseni olivat täydet. Vasta kahta iltaa myöhemmin päätin lähestyä häntä. Tunsin halua uhmata hänen luomaansa muuria yhtä paljon kuin tunsin tarvetta keskustella hänen kanssaan. Löysin hänet yhdestä sivukammioista, jonne hän oli vetäytynyt pian illallisen jälkeen. Näin hänen vilkaisevan minua syrjäsilmällään sormeilemansa kirjan ääreltä, mutta hän ei sanonut mitään.
"Mitä luet?" kysyin istuutuessani vähän matkan päähän hänestä.
Sarevok ei sanonut mitään, vaan sulki kirjan ja asetti sen siististi maahan vierelleen. En voinut olla pistämättä merkille, että hän laski sen paikkaan, jossa se olisi mahdollisimman kaukana minusta.
"Tahdotko jotakin?" hän kysyi takaisin.
"Halusin puhua kanssasi", vastasin istuen parempaan asentoon. Irvistin tuntiessani, miten iho kiristyi kohdasta, jossa ammottava haava oli vielä muutama päivä sitten ollut. Tunsin yhä etäisenä kaiun siitä kivusta, jota olin tuntenut.
Sarevok katsoi minua ilmeettömänä.
"Me puhumme koko ajan", hän totesi.
Kohotin kulmiani ja pudistelin sitten päätäni epäuskoisena. En ollut varma, oppisinko koskaan todella ymmärtämään häntä. En myöskään ollut aivan varma, halusinko sitä todella.
"Haluan kiittää sinua", sanoin ja vilkaisin häntä. Minun oli jostakin syystä vaikea lausua nuo sanat ääneen, mutta halusin hänen tietävän, että olin vilpitön niiden suhteen. Sarevokin tummat silmät vastasivat katseeseeni vakaina.
"Kiitä sitten", hän totesi lyhyesti.
Minä tunsin hetken ajan voimakasta halua kirkua vasten hänen kasvojaan. Hillitsin tunteeni ja nyökkäsin vakaana.
"Kiitos".
Me olimme kumpikin tovin hiljaa, minä odottaen hänen vastaustaan ja Sarevok tarkastellen minua kiinteästi.
"Oliko sinulla jotakin muuta?" hän kysyi lopulta.
Minä pyörittelin silmiäni.
"Sinä olet uskomaton", sanoin.
Sarevok kohautti harteitaan. Hän ei katsonut minuun, vaan tuijotti vastapäistä seinää kuin olisi löytänyt sieltä jotakin tavattoman kiinnostavaa. Minä jäin paikoilleni ja annoin katseeni vaellella kammiossa. Pyörittelin mielessäni kysymystä, johon olin halunnut vastauksen aina haavoittumisestani lähtien. En tiennyt miten olisin ottanut sen hänen kanssaan puheeksi, sillä suoria kysymyksiä hänellä oli tapana väistää.
"Sinä puhuit Gorionista", sanoin lopulta hiljaa.
"Puhuinko?" Sarevok kysyi takaisin kevyesti.
"Silloin luolassa", muistutin.
"Voi olla", hän totesi ohittaen huomautuksessani olleen kysymyksen. Päätin, etten laskisi häntä niin helpolla.
"Mitä sinä tarkoitit?" kysyin suoraan.
"Millä?" Sarevok kysyi ja huokaisi sitten raskaasti. "Eikö sinulla ole todellakaan muita puheenaiheita? Hyödyttömiä kiitoksia ja raivostuttavia kysymyksiä menneistä?"
"Hän oli minun kasvatti-isäni", huomautin hiljaa. En pitänyt tavasta, jolla hän koetti ohittaa kysymykseni.
"Miksi sinä siis haluat kysyä minulta yhtään mitään hänestä? Hän oli sinun kasvatti-isäsi, sinä hänet tunnet minua paremmin", Sarevok totesi ivallisesti. Hänen äänessään oli kuitenkin katkera terä ja hän tuntui huomaavan sen itsekin. Hän käänsi katseensa ja tuijotti hämärään takanaan. Minä annoin terävän vastaukseni lauhtua ja painoin hetkeksi silmäni kiinni. Avatessani ne hän istui edelleen samassa asennossa, ylävartalo minusta poispäin kierrettynä. Hän ei kuitenkaan kääntänyt minulle kokonaan selkäänsä. Tottumus ja vaisto, vanhat tavat.
"Millaista se oli?" kysyin.
Sarevok kohotti päänsä.
"Mikä?" hän kysyi terävästi.
"Sinun lapsuutesi", vastasin.
Sarevok käänsi päänsä.
"Ei keskustelun arvoinen", hän totesi kuivasti. "Onko sinulla muita typeriä kysymyksiä?"
Vaikka hänen sanansa olivat tylyt, pystyin aistimaan niissä särön. Jokin hänen äänensä sävyssä sai minut tuntemaan oloni pohjattoman väsyneeksi ja surulliseksi.
"Niinkö pahoin sinua satutettiin?" kysyin pehmeästi.
Sarevok sävähti, mutta koetti peittää sen tuhahtamalla minulle halveksuvasti.
"Minä en kaipaa sääliäsi", hän sanoi ärtyneenä.
"Enkä minä olisi niin julma, että sitä sinulle tarjoaisin", vastasin.
Sarevok vilkaisi minua, muttei sanonut mitään. Hän käänsi katseensa takaisin seinään vieressään, eikä enää puhunut.
Minä asettauduin paremmin istumaan ja nojasin seinään takanani. Sen viileys tuntui rauhoittavalta ja annoin mieleni hetken levätä tyhjänä ajatuksista. Avasin sitten silmäni ja tuijotin isokokoista miestä, joka istui muutaman askeleen päässä minusta.
"Miksi sinä suhtaudut minuun näin?" kysyin. "Me olemme kulkeneet yhdessä jo useamman kuukauden. Miksi sinä tunnut silti vihaavan minua?"
Olin varma siitä, etten saisi hänestä todellista vastausta. Ehkä siksi olin uskaltautunut kysymykseni esittämäänkin. Sarevok puhui harvoin mitään itsestään tai tunteistaan. Siksi minut yllättikin niin perinpohjaisesti se purkaus, jonka kohteeksi jouduin. Sarevok kääntyi katsomaan minua ja hänen kasvoillaan leimahti epäuskoinen raivo.
"Sinunko täytyy todella kysyä? Bhaalin nimeen, miten typerä ja itserakas sinun täytyykään olla! Niin täynnä itseäsi, pyhyyttäsi ja omaa kohtaloasi, ettet kykene enää näkemään ihmisiä ympärilläsi. Miksi minä vihaan sinua? Sinä olet kaikkea sitä, mihin en usko ja jota minä halveksun. Silti sinä tunnut saavan kaiken sen, mitä minä olen koskaan osakseni halunnut. Senkö pitäisi tuntua minusta hyvältä ja oikeudenmukaiselta?" Sarevok kysyi terävästi. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota en ollut nähnyt aiemmin. Se oli sekoitus voimakasta katkeruutta, vihaa sekä pikaisena häilähtävää haavoittuvuutta.
Minä en osannut vastata hänelle, en heti. Minä en ollut koskaan nähnyt asiaa niin. Minä koin, että hän oli vienyt minulta monta sellaista asiaa, joihin hänellä ei ollut oikeutta. Olin vihannut häntä ja olin taistellut häntä vastaan lopettaakseni rannikon kaaoksen. Ja silti hänen haamunsa, hänen tekonsa haamut seurasivat minua öin ja päivin. Entä minä, minun teki mieleni kirkua. Entä minä ja se kaikki, minkä sinä veit minulta?
Suuttumus puristi kurkkuani ja sai veren kohisemaan korvissani.
"Miten sinä uskallat?" sähähdin takaisin, silmät vaarallisesti kaventuneina. "Sinä puhut aivan kuin sinun tekojasi ei olisi olemassakaan. Aivan kuin kaikki sinun tekosi vuosia sitten olisivat oikeutettuja sen tähden, ettet sinä saanut lopulta sitä, mitä minulla on nyt. Miten typerä sinä oikein olet? Minä elän elämääni raajarikkona, tuskallisen tietoisena jokaisena hetkenäni siitä, mitä minulla oli. Sinä veit sen pois minulta ja minunko pitäisi tuntea katumusta siitä, mitä elämäni nykyisin on? Minä vihaan tätä, vihaan näitä valintoja ja vihaan itseäni. Tämäkö on se elämä, jonka sinä niin kovasti itsellesi halusit? Ota se minun puolestani, minä en koskaan sitä osakseni halunnut!"
Me tuijotimme toisiamme, lukkiutuneina toistemme katseisiin. Minä tunsin raivon kuohuvan mielessäni ja puristin käsiäni nyrkkiin. Sarevok tuijotti minua takaisin, viha omissa silmissään kytien. Me seisoimme niin pitkän tovin, kummankaan antamatta periksi.
"Entä jos Gorion olisi sinä yönä temppelille muiden Harpunsoittajien kanssa hyökätessään vienytkin mukanaan minut ja kasvattanut minut ottopoikanaan? Entä jos sinä ja Imoen olisitte jääneet jälkeen? Millaisissa oloissa me olisimmekaan kohdanneet lopulta?" Sarevok kysyi hitaasti.
Minä tunsin hänen sanojensa läpäisevän vihani muurin. Olin pitkän tovin hiljaa pohtien hänen sanojaan. Niiden syytös pisti minua, mutten parhaasta yrityksestäni huolimatta osannut vastata hänen kysymykseensä kuulostamatta joko vähättelevältä tai hyökkäävältä. Niinpä minä väistin hänen katsettaan.
"Puhu minulle oikeudesta vasta kun osaat vastata siihen, miksi sinun pitäisi kokea oikeutta, kun sitä ei tarjottu meille muillekaan", Sarevok sanoi. Hän hymähti ja kääntyi mennäkseen. Minun teki mieleni huutaa hänen peräänsä, mutten tiennyt mitä hänelle olisin sanonut. Niinpä minä annoin hänen mennä.
Sekin tuntui väärältä.