Liian monia tunteja poissa kotoa, liian vähän vapaita hetkiä muilta toimilta. Jotenkin hämmentävästi huomasin document-managerini kertovan, että edellisen tiedoston lataamisesta on kulunut miltei kaksi kuukautta. Julmettu, minne ne kuukaudet oikein menivät? Vastahan minä edellisen luvun kirjoittelin kasaan...
Koska marraskuu alkaa kolkutella ja minuun iski hämmentävän itsetuhoinen sekä kepeä ajatus osallistua NaNoWriMo:on ajattelin oikolukea vihdoin tämän tarinan loppuun ja kirjoitella puuttuvat palaset paikoilleen, jotta saan yhden projektin kerrallaan pulkkaan.
Lauluja
Olin lopen uupunut laahustaessani purolta takaisin leiripaikallemme. Olimme taistelleet Sendai –nimistä pimentohaltiaa ja hänen joukkojaan vasten. Sendai oli yksi voimakkaimmista Bhaalin perillisistä joita olin tähän mennessä kohdannut ja tunsin helpotusta siitä, että olimme selvinneet tapaamisesta hengissä. Tunsin yhä kalloni pohjassa taikuuden kipinöinnin ja miekkojen kalahdukset. Sendai oli ollut taitava velho ja hänen kyvyilleen oli vetänyt vertoja ainoastaan hänen palava intonsa hankkiutua eroon minusta.
Minä tunsin oloni kurjaksi. Olin väsynyt niin taistelemiseen, metsässä rämpimiseen kuin yöpymisiin kovalla maallakin. Puron vesi oli ollut hyisen kylmää, selkääni jomotti ja minulla oli ikävä aavistus siitä, että kaikki sillä hetkellä kokemani epämukavuus tulisi olemaan kevyttä siihen verrattuna, mitä tulevalla oli varattuna minua varten. Raahustin takaisin leiripaikallemme hitain askelin ja tunsin oloni tuhannen vuoden ikäiseksi.
Olin aikeissa mennä suoraan nukkumaan, mutta huomasin Sarevokin istumassa nuotiolla. En tiedä mikä sai minut seisahtumaan ja epäröimään askeleissani. Useimmat kerrat kun keskustelimme, sain kiskoa jokaisen vastauksen hänestä irti. Ainoastaan loukkaukset ja purevat huomautukset tuntuivat sujuvan häneltä luonnostaan. Huomasin kuitenkin hakeutuvani hänen seuraansa kerta toisensa jälkeen. Ehkä se johtui siitä, että hän oli ainut, joka todella ymmärsi, mitä jouduin käymään lävitse. Ehkä se johtui tavasta, jolla hän välillä katsoi minua, saaden minut uskomaan olevansa jotakin muuta kuin olin luullut hänen vuosia sitten olevan.
Huokaisin ja astelin nuotion valopiirin rajalle. Epäröin liikkeissäni hetken, sitten harppasin valoon. Tuntui turvattomalta ylittää tuo tuttavallisen hämäränä raja ja astua sokaisevan kirkkaaseen valoon. Hämärä takanani muuttui hetkessä läpitunkevaksi pimeydeksi. Vilkaisin Sarevokia, mutta ihmetyksekseni häntä ei tuntunut häiritsevän hänen turvaton paikkansa. Hänen liikahtaessaan huomasin myös pullon hänen jaloissaan ja ymmärsin, ettei hän välttämättä ajatellut sillä hetkellä paljoa mitään muutakaan.
"Hei", totesin ja heittäydyin istumaan maahan hänen viereensä. Otin puun Sarevokin viereltä ja viskasin sen liekkeihin. Kipinät sinkoilivat ilmaan ja liekit tarttuivat ahnaasti puuhun. Tuijotin tuleen ja huokaisin itsekseni. Tunsin olevani väsynyt ja kulutettu.
Sarevok ojensi sanaakaan sanomatta pullon. Otin sen vastaan ja join pitkän kulauksen edes nuuhkaisematta, mitä pullossa oli. Sisältö paljastui pian paloviinaksi ja tyrskähdin koettaessani niellä polttelevan nesteen alas. Sarevok piti kättään ojossa siemailuni ajan ja ojensin suupieliäni pyyhkäisten pullon takaisin.
"Luulin, että suurherttuaksi aikoneella miehellä olisi parempi maku juomiensa suhteen", huomautin kuivakkaasti.
"Huomasin, että välittömästi joukkioosi liittymiseni jälkeen tuloni putosivat huomattavasti", Sarevok vastasi. Hän otti pitkän huikan pullostaan ja laski sen taas jalkoihinsa. Hän ei sammaltanut, mutta päätellen pullon keveydestä, hänen täytyi olla humalassa.
Me istuimme pitkän tovin hiljaisuuden vallitessa. Tällä kertaa se ei tuntunut kiusalliselta katkolta keskustelussamme, vaan toverillisemmalta. En tiedä johtuiko se siitä, että olimme kumpikin väsyneitä pitämään yllä suojamuureja.
"Hemmetinmoinen päivä", totesin.
"Eikö jokainen päivä nykyisin ole?" Sarevok kysyi takaisin.
En voinut olla naurahtamatta, niin lähelle totuutta hänen sanansa osuivat.
"Ilmeisesti", totesin.
Sarevok ei vastannut, vaan kulutti pitkän tovin keventämällä pitelemäänsä pulloa. Minä tuijotin tuleen edessäni ja annoin ajatusteni vaellella raukeina. Sarevok vieressäni liikahti. Hän laski pullon eteensä maahan miltei hartaan hitain liikkein. Sittten hän oikaisi asentonsa, vilkaisi minua ja näytti siltä, että aikoi sanoa jotakin. Minä jäin seuraamaan tätä ennakoimatonta ja jännittävää käännettä, mutta ilmeisesti yllättäen olemukseeni tullut innokkuus oli hänelle liikaa. Mies vaikeni ja käänsi katseensa kiusaantuneen näköisenä.
"No?" en voinut olla kysymättä.
"Mitä?" Sarevok vastasi äkeästi.
"Olisin voinut vannoa, että aiot sanoa jotakin", huomautin typerä virnistys naamallani. Hänen lausumatta jääneet sanansa olivat liikaa uteliaisuudelleni. Olipa kyse miten tavanomaisesta aiheesta tahansa, Sarevok ei yleensä aloittanut keskusteluita. Tämä minun oli kuultava.
"Todellako?"
"Todellakin".
"Epäilen, että tapasi mukaan kuvittelet asian. Miten pitkästyttävää elämäsi täytyykään siis olla, kun joudut sitä näin köyhillä keinoilla piristämään?"
"Sinä olit sanomassa jotakin", väitin päättäväisesti.
Sarevok ei vastannut, vaan pudisteli päätään. Hänen ilmeensä oli sekoitus epäuskoa ja ärtymystä.
"Ei hätää. Voit kertoa sen sitten, kun saat kerättyä kylliksi rohkeutta", ehdotin avuliaasti.
Isokokoinen mies mulkaisi minua raivostuneena ja kutakuinkin sillä hetkellä tajusin, ettei humalassa olevan ja metrin päässä miekastaan istuvan entisen vihamieheni ärsyttäminen ollut kenties sittenkään parhaita ajatuksiani. Ajattelin nopean selviytymislogiikan mukaisesti ja kumarruin kiireisesti noukkimaan maasta hänen sinne laskemansa pullon. Ojensin sen miehelle aseistariisuvan hymyn kera. Sarevok tuijotti pitkän tovin vuoroin pulloa ja kasvojani, mutta tarttui sitten köykäiseen sovintooni ja avasi korkin minua edelleen vihaisesti mulkoillen.
Minä koetin turhaan peittää virnistystä kasvoillani ja kuulin, miten hän tuhahti. Saatoin kuvitella helposti hänen rypistyneet kulmansa ja äkäisen katseensa. Sarevok ei tuntunut koskaan tietävän täysin varmasti, laskinko hänen kanssaan leikkiä vai olinko yksinkertaisesti hieman typerä. Minä nautin saadessani hänet ymmälleen. Saatoin suorastaan riemukseni aistia, miten hän koetti hapuilla otetta ajatuksistani niitä kuitenkaan saavuttamatta. Hän teki samaa minulle, kerta toisensa jälkeen. Se tuntui muodostuneen meidän peliksemme, tavaksemme koetella toisiamme sanailumme ja taistelutaitojemme lisäksi. Minulle siitä oli tullut myös haaste. Minä aioin selvittää, mitä hän todella ajatteli ja tunsi.
Tunsin hetken ajan voimakasta yhteenkuuluvuutta vieressäni istuvan miehen kanssa. Tiesin, että me olimme tehneet toisille liiaksi, jotta voisimme luottaa toisiimme todella. Silti minusta tuntui, ettei kukaan muu joukkiostamme todella ymmärtänyt minua kuten hän ymmärsi. Viime aikoina minusta oli myös tuntunut, että jokin välillämme oli muuttunut. Me emme enää kyräilleet toisiamme odottaen seuraavaa iskua. Hän jakeli yhä kirpeitä sanojaan, mutta ne eivät olleet yhtä tylyjä kuin ne olivat olleet aiemmin.
Pudistelin päätäni ja hymähdin hiljaa itsekseni. En tiennyt kumpi meistä oli muuttunut, mutta tiesin, etten tahtonut palata entiseen. En voinut antaa hänelle anteeksi hänen tekojaan, mutten osannut enää vihatakaan häntä. Ehkä se riitti.
"Meidän pitäisi varmaankin mennä nukkumaan", totesin katkaistakseni pitkäksi venyneen hiljaisuuden.
"Älä suinkaan anna minun viivyttää itseäsi".
"Minua ei nukuta", totesin hivenen lammasmaisesti.
"Sinä haukottelit äsken".
"Enpäs", sanoin silkasta tottumuksen voimasta. Miltei heti sanojeni päätteeksi jouduin noloudekseni haukottelemaan uudelleen.
Sarevok katsoi minua kuten hivenen yksinkertaisia ihmisiä on tapana katsoa.
"Minä en käsitä miten sinä olet ikinä selvinnyt hengissä tähän asti".
"En minäkään", myönsin auliisti ja venyttelin niskojani.
"Ja silti sinä elät", Sarevok totesi. Jokin hänen sävyssään sai minut vilkaisemaan häntä uudelleen. Hän ei vain todennut asiaa, vaan hänen sanoissaan piili muutakin. En tuntenut häntä kuitenkaan kyllin hyvin saadakseni siitä otetta.
Olisin halunnut kysyä häneltä enemmän, mutta pelkäsin säikyttäväni hänet hiljaiseksi. Niinpä kumarruin vain ottamaan uuden puun ja nakkasin sen nuotioon. Katselin, miten liekit nielaisivat sen. Sarevok pyöritteli pulloa kädessään, eikä sanonut enää mitään.
"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyin lopulta.
Sarevok kohotti katseensa hitaasti.
"Juoda lisää?" hän ehdotti. Hänen silmissään paistoi epätoivoinen humalaisen yritys ymmärtää, miksi taivaiden nimeen tahdoin tietää. Pudistelin hitaan huvittuneena päätäni.
"Ei nyt. Tämän jälkeen", sanoin ja heilautin kättäni. "Kun tämä on ohi".
Sarevok pohti kysymystäni hetken vakavana.
"Onko se koskaan ohi?"
"Mikään ei kestä ikuisesti", vastasin itsepäisesti.
"Etenkään ihmiselämä", Sarevok huomautti. "Tämä voi päättyä kyllä joskus. Mutta loppuuko tämä ennen kuin sinä makaat haudassa? Enpä usko".
Minä olisin tahtonut kieltää hänen sanansa, mutten kyennyt. Totuus niissä viilsi liian terävänä, jotta olisin voinut teeskennellä. Bhaal oli saanut minut otteeseensa. Minä en olisi koskaan vapaa, eikä tämä kaikki olisi koskaan lopussa. Muille ehkä, muttei koskaan minulle.
Ajatus tuntui lohduttomalta ja vei sen vähän toivon, jota olin sydämessäni vaalinut. Olin leikitellyt erilaisilla ajatuksilla niinä harvoina hetkinä, joina minun ei tarvinnut olla varuillani. Minä kuvittelin elämääni matkamme jälkeen, ilman Bhaalin varjoa. Milloin vetäydyin omaan tupaani keskelle metsää, milloin asuin jonkin kaupungin laitamilla. Elätin itseni milloin metsästäen, milloin palkkamiekkana. Uskaliaimmissa haaveissani olin naimisissa ja minulla oli lapsia. Yhteistä näille päiväunilleni oli se, että niissä minä todella elin vapaana ja tein valintoja. Niillä ei ollut mitään tekemistä kaikkeuden tai suuremman hyvän kanssa. Minä tein niitä, koska ne tuottivat minulle iloa. Yksinkertaisia, pieniä asioita. Tavallisia asioita.
Olin väittänyt itselleni, etten todella uskonut omiin haaveisiini. Minä tiesin ne mahdottomiksi. Silti vaikka järkeni olikin haaveeni kieltänyt, sydämeni ei ollut todella sitä kuunnellut. Minä olin luonut itselleni toivon huomisesta, jota ei todella ollut. Silti siihen oli petollisen helppo uskoa. Sarevokin sanat mursivat hetkessä vaalimani haavekuvat. Tunsin hetken ajan järjetöntä vihaa häntä kohtaan. Samalla tiesin, etten todella vihannut häntä, vaan totuutta.
"Miten sinä kestit sitä?" kysyin lopulta hiljaa.
Sarevok katsahti minuun vinosti ja hänen ilmeessään häilähti aikuisen kärsivällisyys lapsen järjettömien kysymysten edessä.
"Ei se ollut taakka", hän sanoi.
"Olitko sinä onnellinen?"
"Minulla oli valtaa, varallisuutta sekä kaikkea mitä halusin", Sarevok sanoi. Hänen kasvoillaan käväisi tuttu äkäinen ilme, joka ilmestyi niille aina tivatessani häneltä vastauksia. Hän pudisteli päätään hitaasti. "Se oli hyvää elämää".
"Sinä et vastannut kysymykseeni", huomautin.
Sarevok katsoi minua pitkään tuskastuneena. Sitten hän laski katseensa, haparoi pullon auki ja joi pitkän siemauksen.
"Onko sillä väliä?" hän kysyi lopulta, pyyhkäisten suupieliään.
"Minä tahtoisin tavata joskus edes yhden Bhaalin lapsen, joka voi sanoa eläneensä onnellisen elämän", totesin.
"Miksi se merkitsee sinulle mitään?"
"Se antaisi minulle todisteen siitä, että se itse asiassa on mahdollista" vastasin olkiani kohauttaen.
Sarevok tuhahti ja pudisteli päätään.
"Sinä olet miltei huvittava", hän totesi.
Minä en voinut olla kohottamatta kulmiani närkästyneenä.
"Huvittava?"
"Minun tappamiseni piti olla mahdotonta ja sinä tapoit minut suomatta asialle toista ajatusta. Sinä menetit sielusi hyvin pian sen jälkeen, mutta hait sen takaisin, vaikka sinun piti mennä sen vuoksi helvettiin. Nyt sinä taistelet omia veli- ja sisarpuoliasi vastaan estääksesi heidän nousunsa jumalaksi. Minusta on huvittavaa, että sinä jaksat pitää tavallista elämää tämän kaiken rinnalla haasteena", Sarevok sanoi.
Hänen sanoissaan oli järkeä, enkä voinut olla virnistämättä puolittain tajutessani sen.
"Minulla ei ole kovin paljoa harjoitusta tavallisesta elämästä", totesin lopulta puolustellen.
Sarevok kohotti toista kulmaansa merkittävästi.
"Oliko sinulla harjoitusta jostakin äsken luettelemistani seikoista?"
"Se on eri asia".
"Onko?"
"Tietysti on", sanoin kulmiani rypistäen. "Minä jouduin tekemään nuo asiat, koska minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Eivät ne olleet jotakin, jonka minä valitsin".
"Elämänkö sinä sitten valitsit?"
Olin hetken hiljaa, mutta minusta tuntui, että olin kadottanut ajatusteni langan jonnekin toisen ja kolmannen paloviinahuikan välimaastoon. Ravistelin päätäni.
"Sinä sekoitat minut tahallasi", totesin.
"Voiko sen tehdä vahingossakin?"
Murjotin hetken, mutta sillä ei ollut minkäänlaista vaikutusta Sarevokiin. Lopulta huokaisin ja kumarruin kohentamaan nuotiota oksanpätkällä. Suoristautuessani huomasin Sarevokin ojentaman pullon. Otin sen vastaan ja vilkaisin häntä epäluuloisesti.
"Koetatko sinä juottaa minut humalaan?"
"Tietenkin. Selvänä ollessasi puhut niin kiusallisen vähän, että koetan tehdä sinusta hieman rennomman kuullakseni enemmän kiehtovia ajatuksiasi", Sarevok vastasi.
Minä mulkaisin häntä häijysti ja otin huikat. Paloviina ei maistunut vieläkään yhtään paremmalta. Minulla ei ollut tarvetta juoda, mutta halusin viivytellä hänen seurassaan.
"Sinä et vastannut alkuperäiseen kysymykseeni", totesin lopulta.
"Enkö? Miten huolimatonta minun puoleltani".
"Sinäkö et tahdo keskustella aiheesta?"
Sarevok huokaisi raskaasti.
"Miksi sinun on pakko puhua koko ajan?" hän kysyi.
"Koska sinä et puhuisi muuten koskaan?" ehdotin. Kallistin päätäni. "Haluan myös huomauttaa, että huomasin äskeisen väistösi, enkä aio luovuttaa".
Sarevok väänsi kasvoilleen pakotetun hymyn, joka oli pelottavampi kuin useimmat hänen uhkaavista ilmeistään.
"Minä aion perustaa maatilan ja kasvattaa lampaita".
Minä tuijotin häntä hetken ja purskahdin sitten nauramaan. En mahtanut sille mitään, mutta mielikuva Sarevokista maatilanisäntänä lampaidensa ympäröimänä oli enemmän kuin väsynyt mieleni saattoi kestää.
"Sinä et ota tätä tosissasi", sanoin lopulta pyyhkäisten silmäkulmiani. Nauru kupli yhä sisälläni ja sai minut tuntemaan hetken ajan oloni kevyen levolliseksi.
"Et sinäkään", Sarevok totesi. Hänen kasvoillaan oli harvinainen hymy, vilpitön ja vapautunut. Minä unohduin hetkeksi katsomaan miten se muutti hänen piirteensä torjuvasta pehmeäksi. Sarevok tuntui kiusaantuvan katseestani ja käänsi päänsä.
"Sinullako ei tosiaan ole mitään suunnitelmaa?" kysyin väistääkseni kiusallista hiljaisuutta, joka oli langennut nuotiolle.
"Pitäisikö minulla olla?" hän kysyi takaisin.
"Tarkoitatko tuota todella?"
"En tietenkään. Kerron sen vain keskustelun vuoksi", Sarevok sanoi kärsivällisesti.
"Tämä keskustelu käy koko ajan vaikeammaksi seurata", huomautin.
"Se johtuu hyvin pitkälti sinusta", Sarevok lohdutti.
"Sinäkö väität, että muutoin toimivan kumppanussuhteemme tiellä on vain se pieni tosiasia, että minulla on luonnevika?"
Sarevok kohautti harteitaan.
"Sinä sanoit sen, en minä", hän huomautti armeliaasti.
"Kaikkeus meitä armahtakoon", huokaisin tunteella.
"Todennäköisesti ei, mutta kaipa meidänkin täytyy uskoa johonkin".
Minä pudistelin päätäni hiljakseen, mutta tunsin hymyn huulillani. Se tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Aivan kuin me olisimme olleet vanhat ystävät naljailemassa toisilleen leppoisasti leiritulella. Minä tiesin, että aamulla me nousisimme ylös ja jatkaisimme loputtomalta tuntuvaa matkaamme. Jopa kaikkeen tyynen filosofisesti suhtautuva Cernd oli alkanut osoittaa merkkejä siitä, että hän epäili matkamme päätä. Ja silti me saatoimme hetken ajan kuvitella, ettei niin ollutkaan, ettei aamua ollut. Aivan kuin maailma olisi unohtanut meidät hetkeksi. Se tuntui hyvältä ja olin kiitollinen Sarevokille tuosta hetkestä.
"Minun täytyy mennä nukkumaan", totesin lopulta huokaisten. "Muutoin en saa pakotettua itseäni ylös huomenna mitenkään".
"Pitkä päivä tiedossa", Sarevok totesi. Hänen sävynsä oli vaikea tulkita, mutta hänen katseessaan häilähti väsynyt huvittuneisuus.
"Eivätkös ne nykyisin kaikki ole?" sanoin kevyesti hänen aiempia sanojaan toistaen.
Sarevok hymähti.
"Näin olen kuullut".
Haukottelin ja venyttelin noustessani ylös. Tunsin, miten uni kutsui minua houkuttelevana. En antanut sen pettää minua. Tiesin, millaisia näytelmiä se nykyisin minulle esitti, enkä minä olisi enää tahtonut nähdä niitä. Olin kuitenkin väsynyt ja tarvitsin leponi.
"Hyvää yötä", totesin ja käännyin lähteäkseni.
Sarevokin sanat tavoittivat minut juuri kun olin kyllin kaukana, että saatoin uskoa vain kuvitelleeni ne.
"Minä aion pysyä vierelläsi loppuun asti".
Jokin hänen sanoissaan sai minut tuntemaan levollisuutta, vaikka niiden sävy olikin synkän lopullinen, miltei uhkaava. Surumielinen hymy nousi huulilleni.
"Minä tiedän", vastasin.