Vielä viimeiset rivit näihin tunnelmapätkiin ja eiköhän tätä projektia voi kutsua sen jälkeen valmiiksi. Aloittaessani en oikein tiennyt mihin tähtään, mutta teksti jakautui loppujen lopuksi aika selkeisiin paloihin. Jouduin tekemään pientä hyppelyä näiden välillä ja siirtämään joitakin keskusteluja tekstistä toiseen, mutta toivon tämän räätälöinnin napakoittaneen lopputulosta sekavoittamisen sijaan. Kiitoksia siis mukana jaksaneille, eiköhän tämä nyt ole tässä. Kommentteja saa (sekä olisi kamalan huomaavaistakin) jaella, jotta tiedän taas jatkossa vähän paremmin, mitä tehdä kenties toisin.
Loppuja
Tunsin kaikkien katseet kiinnittyneenä itseeni. Silti en todella keskittynyt heihin, kuten en keskittynyt mihinkään ympärilläni. Hetki tuntui merkilliseltä, aivan kuin myrsky olisi kesken raivonsa laantunut tyyneksi. Saatoin tuntea, miten kaikkeuden kudelma ympärilläni oli kiertynyt tiukalle, odottavana ja vaativana. Minut valtasi merkillinen tyyneyden tunne. Hetken aikaa kaikki edessäni näytti selkeältä.
"Ei", sanoin hiljaa. "En minä tätä halua".
Heti sanat lausuttuani tiesin olevani oikeassa. Minä en ollut todella koskaan tahtonut Bhaalin valtaistuinta itselleni. Anomen oli joskus puhunut minulle siitä, miten paljon hyvää voisin saada aikaan jumalana. Minä en voinut kuin naurahtaa hänen vakavalle ilmeelleen. Minä jumalana? Hyvä, että kykenin pitämään huolta edes itsestäni ja huolehtimaan siitä, että vedin aamulla saappaat oikeisiin jalkoihin. Miten voisin pitää huolta muista, miten kantaa sellaista vastuuta, jota en edes ymmärtänyt? Pitäkööt muut kaikkeuden leikkikenttänään. Minulle riitti se, mitä minulla oli. Minä olin minä, eikä kukaan voinut sitä minulta viedä.
Muistan hyvin vähän seuraavista hetkistä. Tiukaksi ympärilleni kiertynyt kudos purkautui, maailma veti jälleen syvään henkeä. Kuulin taas toverieni äänet, tunsin heidän kosketuksensa. Silti he tuntuivat olevan jossakin kaukana, aivan kuin olisin nähnyt heidät paksun lasin takaa, todella kykenemättä koskettamaan heitä. Imoen halasi minua ja kuiskasi minulle rakastavansa minua. Anomen näytti pettyneeltä, mutta hänenkin kasvoiltaan saattoi lukea helpotusta. Jaheira ei sanonut mitään, mutta hänen katseensa kertoi minulle enemmän kuin yksikään sana: hän oli minusta ylpeä.
Sarevok seisoi hieman erillään muista, aivan kuin oli koko matkamme ajan seisonut. Hän katsoi minua, katsoi ystäviäni halaamassa minua ja puhumassa toistensa yli. Minä vastasin hänen katseeseensa ja hänen silmänsä tuntuivat puhuvan minulle tuhat asiaa yhtä aikaa.
Vasta myöhemmin sain tilaisuuden vetäytyä hieman syrjemmälle muista ja puhua hänen kanssaan. Sarevok antoi minun tulla luokseen, eikä tullut vastaan ensimmäistäkään askelta. Se ei haitannut minua. Tunsin oloni kevyeksi ja kaiken mahdolliseksi.
Me seisoimme hetken vastatusten, mitään sanomatta. Sarevok tarkasteli minua kiinteästi ja minä vastasin hänen katseeseensa hitusella uhmaa.
"Sinäkö teit tämän kaiken vain voidaksesi kieltäytyä?" hän kysyi minulta lopulta. Hänen silmissään oli vilpitön hämmennys. Ymmärsin, että hän oli loppuun asti uskonut minun aikoneen ottaa Bhaalin valtaistuimen omakseni vakuutteluistani huolimatta. Minä pudistelin päätäni hitaasti.
"Minähän sanoin, että olisin kurja jumala", totesin kepeyttä ääneeni tavoitellen.
"Niinhän sinä sanoit", Sarevok myönsi. Hän hymähti. En osannut tulkita hänen silmissään olevaa katsetta. Olin odottanut hänen olevan pettynyt, mutta hänen silmänsä heijastelivat pikemminkin huvittuneisuutta ja helpotusta.
"Mitä sinä aiot nyt?" hän kysyi.
Minä hymyilin idioottimaisen leveästi.
"Ei aavistustakaan", vastasin vilpittömästi.
Sarevok pudisteli hitaasti päätään.
"Sinä olet omituinen nainen", hän sanoi.
"Sinultako vei koko tämän ajan huomata se?"
"Huomata, ei. Uskoa todeksi, kyllä. Välillä minun oli pakko vakuuttaa itselleni, että tämä kaikki on osa taktiikkaasi, jolla hämäät muut uskomaan, että olet idiootti. Nyt alan olla vakuuttunut siitä, että sinä todellakin olet idiootti".
Minä hymyilin hänelle leveästi.
Sarevok hymähti ja käänsi katseensa. Kun hän kääntyi taas puoleeni, hänen kasvoillaan oli kummallinen ilme.
"Minun on pitänyt sanoa sinulle eräs asia", hän sanoi.
Minä kohotin toista kulmaani. Jokin miehen olemuksessa sai minut tuntemaan oloni epämääräisellä tavalla levottomaksi, mutta koetin pitää ilmeeni kurissa. Sarevok laski katseensa ja haparoi etsien oikeita sanoja. Sitten hän kohotti kasvonsa ja katsoi minuun tummilla silmillään.
Minusta tuntui, että elin muutamassa sydämenlyönnissä viimeiset kolme vuotta. Näin hänet edessäni sinä miehenä, jona hän oli ollut ensi kerran tavatessamme. Muistin sen vihan ja julmuuden, jonka olin nähnyt hänen katseessaan. Kultaisina hehkuvat silmät, jotka olivat muistuttaneet Bhaalin verenperinnöstä, jonka myös itse jaoin. Miten niiden hehku oli sammunut yhdessä hetkessä työntäessäni miekkani hänen alavatsaansa. Miten olin vapissut edelleen niiden katseen edessä kohdatessani hänen henkensä heti Irenicuksen voitettuani, miten olin oppinut viimeisten kuukausien aikana hiljalleen luottamaan niihin. Nyt ne katsoivat minuun jälleen, täynnä hämmennystä ja epävarmuutta.
"Minä…", hän aloitti, mutta laski yllättäen katseensa. Hän näytti vihaiselta itselleen, perääntyessään nyt päästyään vihdoin kasvokkain kanssani. Minä annoin hänelle aikaa koota itsensä, enkä sanonut mitään. Hänen kohottaessaan katseensa uudelleen epävarmuus oli kadonnut, mutta sen tilalle oli tullut jonkinlaista alistumista.
"Kiitos", hän sanoi lyhyesti.
Minä tuijotin häntä. Tiesin, ettei se ollut se, mitä hän oli aikonut sanoa. Hänen kiitoksensa yllätti minut silti, joten jäin tuijottamaan häntä epäuskoisena.
"Ole hyvä", sanoi epävarmana, kulmiani rypistäen. Minusta tuntui, että jokin tärkeä asia oli aivan ulottuvillani, mutten tiennyt miten kurottaa sitä kohden.
Sarevok käänsi katseensa vilkaisten muuta joukkiotamme.
"Tämä on kaikki ollut toki sangen opettavaista, mutta minusta tuntuu, että olen tehnyt sen, mitä tulin tekemään", hän sanoi.
Minä käännyin seuraamaan hänen katsettaan ja tunsin hymyn nousevan kasvoilleni. Näin joukon rakkaimpia ystäviäni. He olivat kulkeneet kanssani pitkän matkan. En tiennyt enää, millaista arkeni olisi ilman heitä. Olin kuitenkin melkoisen varma siitä, että joutuisin pian kokeilemaan. Oli mahdotonta naulita hetkeä paikoilleen, pakottaa maailmaa ympärillään haluamaansa muottiin. Me eroaisimme kukin tahoillemme. Anomenia odotti jo sangen innokkaana hänen kirkkonsa. Jaheiralla oli edessään pitkä työsarka Harpunsoittajien riveissä. Cernd oli puhunut jo aiemmin aikovansa lähteä pohjoisiin metsiin. Imoen oli ainut, joka ei ollut ilmoittanut suunnitelmistaan, mutta tiesin hänen olevan liian eloisa viettämään aikaansa yhdessä paikassa. Hän lähtisi, lähtisinpä minä hänen kanssaan tai en.
Sarevok oli ainut, kenen kanssa en ollut puhunut tulevasta. Kaipa meille oli liian selvää, ettei huomista uskaltanut suunnitella. Yllättäen ero hänestä tuntui kuitenkin raskaalta kestää. Minusta tuntui, että välillämme oli liian paljon selvittämättömiä asioita, jotta olisin voinut antaa hänen mennä. Toisaalta, se ei ollut minun päätettävissäni. Katsoin miestä edessäni ja tunsin, että sydäntäni puristi kylmä verkko.
"Sinäkö olet lähdössä?" kysyin, vaikka tiesinkin vastauksen.
"Joskus minun on mentävä. Nyt on yhtä hyvä aika kuin milloin tahansa muulloin", hän sanoi. Minä tuijotin häntä, tuntien epätoivon nousevan sisälläni. En tiennyt mitä vastata, joten en vastannut mitään.
Sarevok seisoi hetken odottaen, sitten hän laski katseensa.
"Paljon tehtävää", hän sanoi harvinaisen säyseästi. "Parempi, että lähden nyt".
"Et ole ehtinyt hyvästellä muita", huomautin. Tahdoin viivyttää hänen lähtöään. Jokin sisälläni kirkui, etten tahtonut hänen lähtevän ollenkaan. Kaikki tuntui yllättäen niin kovin sekavalta, enkä tiennyt mitä ajatella.
Sarevokin suupielet vetäytyivät hymyyn.
"Parempi kaikkien kannalta, etten edes yritä. Sir Anomen taisi taannoin luvata surmata minut, mikäli yrittäisin mitään epäilyttävää. Hempeiden hyvästien heittäminen saattaisi ylittää hänen kynnyksensä sillä saralla. Minusta puolestaan tuntuu, että hänen ruumiinsa saattaisi laskea juhlamieltä tänä iltana", hän sanoi.
Hymähdin.
"Jäisit edes illaksi", ehdotin. Tiesin, että ääneni ja katseeni kertoivat hänelle enemmän kuin sallin sanoihini sisällyttää. Minä tahdoin hänen jäävän aivan yhtä kiivaasti kuin olin toivonut hänen jossakin vaiheessa lähtevän. Minusta ei ollut kuitenkaan lausumaan ääneen noita sanoja.
Sarevok pudisteli päätään.
"Siinä on yksi ilta liian pitkään", hän huomautti. Hän huokaisi ja kääntyi katsomaan tavaroitaan. "Jos lähden nyt, ehdin ennen hämärää ostaa hevosen ja päästä pitkälle".
"Minne sinä aiot?" kysyin konemaisesti.
"Kauas täältä", hän totesi.
"Kannattaako minun edes kysyä?"
"Ei".
"Niin vähän epäilinkin".
"Hyvä tyttö".
Minä en kyennyt vastaamaan. Tunsin kyynelten polttelevan luomieni takana. Sarevok poimi kuluneen kantamuksensa lattialta ja heilautti sen selkäänsä. Hän loi minuun pikaisen katseen, lukiten hetkeksi katseeni omaansa. Me olimme kumpikin liian ylpeitä, liian itsepäisiä. Jokin aika sitten se ei ollut haitannut minua.
Sarevok laski katseensa, aikoi sanoa jotakin ja vaikeni. Sitten hän kääntyi ja lähti.
Minä katsoin hänen kulkuaan, enkä tiennyt, tulisinko näkemään häntä enää koskaan. Osa minusta halusi huutaa hänen peräänsä, mutten saanut pakotettua itseäni siihen. Sarevok hidasti askeleitaan, epäröi ja seisahtui. Hän kääntyi vilkaisemaan olkansa yli minua. Susimainen hymy käväisi hänen kasvoillaan. Sitten hän kääntyi ja lähti.
Minä seisoin aloillani ja tiesin, että jollen huutaisi hänen peräänsä, tulisin katumaan sitä. Silti minä pysyin vaiti ja annoin hänen mennä.
Loppujen lopuksi, joitakin asioita on mahdollista katua syvemmin kuin toisia.