A/N: Olen laiskapaska :3 Kirjoitusinspiskin katosi johonkin muutamaksi kuukaudeksi, mutta tulihan se sieltä pikkuhiljaa takaisin ja sain tämän luvun viimeisteltyä X3 Nauttikaa ja kommentoikaa, jos kykenette ;3

Koska jokaisen sydän on puoliksi musta lukvun 1 toine puoli

Kuulen uneni läpi kuinka huoneen ovi narahtelee hitaasti auki. Vedän peiton korviini ja yritän olla huomioimatta ääntä.

Haluan nukkua!

Joku vetää peittoni pois ja tarttuu olkapäähäni. Ynisen hiljaa ja yritän vetää peiton takaisin.

"Vielä viisi minuuttia, Ulrich." Murahdan. Tunnen jonkun hengittävän korvani juuressa.

"Voi, muttakun minä haluan sinut nyt Kissimirrini." Metallinen – suorastaan koneellinen- ääni särähtää korvaani. Säpsähdän välittömästi istumaan. Ennenkuin ehdin tehdä mitään muuta tunnen kuinka joku kaappaa kiinni ranteistani ja nostaa ne pääni yläpuolelle.

Älähdän!

Räpyttelen hetken silmiäni. Tunnen itseni edelleen uniseksi tilanteesta huolimatta. Käännän hieman päätäni vain kohdatakseni punaisenaan hehkuvat suuret silmät. Tarkastelen hetken hiljaa minut herättänyttä henkilöä. Poika, minua ehkä vuoden tai kaksi vanhempi. Mustat pitkät hiukset ja verenpunaiset silmät. Mustat vaatteet päästä varpaisiin. Luonnottoman kalpea iho, joka suorastaan hehkui hämärässä huoneessa, sekä verenpunainen tatuointi, joka kiemurteli oikeasta käsivarresta kaulaan ja päättyi sitten vasemman silmän päälle.

"K-kuka sinä olet ja m-mitä s-sinä tahdot?" Kysyn hieman värisevällä äänellä ja yritän samalla rimpuilla hänen otteestaan. Poika virsintää leveästi ja kiristää otettaan, kun alan rimpuilla.

Sihahdan kivusta.

Hän tuo kasvonsa aivan lähelle omiani.

"Voi, minähän kerroin jo mitä tahdon ja kuka minä olen... Sen sinä tiedät jo." Poika sihahtaa.

"Minä en todellakaan tiedä kuka sinä olet!" Karjahdan, vaikka minun ei ollut tarkoitus korottaa ääntäni. Jokin vain edessäni seisovassa henkilössä ärsyttää minua suuresti. En osaa määritellä sitä.

"Voi kyllä sinä tiedät." Poika toteaa ja tuo päänsä omani oikealle puolelle. Alan hengittää huomamaattani nopeammin ja jäykistän koko kehoni. En pidä siitä, kun toinen on niin lähellä. Ensin tunnen pojan hengityksen niskaani vastan. Sitten tulee pistävä kipu. Hän upottaa hampaansa kaulaani ja saa aikaan pienen haavan. Pehmeä kieli jäljittelee haavaa ja nuolee siitä tihkuneen veren pois. En kestä enää.

Potkaisen, sillä jalkani ovat edelleen vapaat.

Kauhukseni jalkani uppoaa suoraan pojan läpi. Vedän jalkani takaisin ja tuijotan hölmistyneenä, kuinka kohta johon osuin, muuttuu ensin pikselimäiseksi mössöksi ja palaa sitten normaaliksi.

"S-sinä o-olet..." Aloitan änkyttäen ja vedän syvään hekeä.

"... Xana." Kuiskaan hiljaa. Ihmismuotoinen virus virnistää entistä leveämmin.

"Fiksu pikku Kissimirri." Hän hykertelee.

"M-mutta miten?... E-ei t-tuon pitäisi olla mahdollista..." Takeltelen.

"Älä vaivaa sillä sievää pikku päätäsi... Mutta sanotaanko näin, että minulla on kyllä konstini." Sen sanottuaa Xana astuu pois sängyn luota ja vetää minut mukanaan. Jään roikkumaan epämukavasti käsistäni hänen otteeseensa, siten että polveni ovat juuri ja juuri maassa.

"Nyt saavat rupattelut riittää. Ei tässä ole koko yötä aikaa." Poika toteaa ja lähtee raahaamaan minua ulos huoneesta. Rimpuilen vastaan, mutta se ei hyödytä – virus on liian voimakas. Ote pitää.

Hän raahaa minut tietokoneluokkaan. Huomaan että yksi koneista on auki ja hohkaa outoa valoa. Xana pysähtyy koneen eteen.

"Tosiaan olin ihan unohtaa." Hän tokaisee mietteliäänä, vapauttaa toisen kätensä ja kaivaa jotain taskustaan. Katselen esinettä silmät selälläni.

Violetti kaulapanta, joka hohkaa outoa sinertävää valoa.

Virus tuo sen kaulalleni.

Rimpuilen ja yritän päästä pois. En halua sitä kaulaani.

Pyristelyni on kuitenkin turhaa, hän on tarpeeksi voimakas pitääkseen minut paikallaan yhdelläkin kädellä.

Klik!

Pannan lukko napsahtaa kiinni. Välittömästi kehoni alkaa tuntua lämpimältä ja hohtaa.

Ennen kuin huomaankaan olen lyoko muodossani. Violetit kissan korvani painautuvat vasten vaaleita hiuksiani ja häntäni heiluu hermostuneesti.

"Noin on parempi." Xana toteaa ivalliseen sävyyn ja napsauttaa sormiaan. Tietokone alkaa hohtaa entistä kirkkaampaa valoa ja pian se imaisee meidät sisäänsä.

Seuraavan kerran, kun avaan silmäni kohtaan tutun näyn.

Lyoko – kaikessa komeudessaan.

En kuitenkaan jouda ihailemaan maisemaa. Rimpuilen voimakkaasti Xanan otteessa ja lopulta upotan kynteni hänen käteensä. Tälläkertaa hän ei ehdi muuttaa itseään pikseleiksi, vaan kynteli uppoavat syvälle hänen käteensä. Veri turskahtaa valtoimenaan, mutta poika ei päästä minusta irti.

Katson kauhuissani hänen kättään.

Verta.

Mutta ei lyokossa pitäisi ol-.

Ajatukseni katkeavat, kun saan kovan iskun vasten kasvojani.

Älähdän kivusta, mutta kohotan siitä huolimatta katseeni Xanaan. Pojan silmät hohkaavat entistä punaisempina ja hymy on kadonnut kokonaan.

"Kuinka sinä kehtaat..." Hän sähähtää korvia riipivästi.

Älähdän jälleen, tälläkertaa potkun osuessa alavatsaani. Haukon henkeäni.

Toinen potku ja sen perään välittömästi lyönti.

Iskuja toisensa jälkeen.

Kun hän lopulta lopettaa minulla on vaikeuksia pysyä tajuissani. Tunnen kuinka hän viimein irrottaa otteensa käsistäni. Lysähdän kiviseen maahan ja tietoisuuteni häviää samantien.

-...-...-