Kappale on Teleksin Tuulilasin nurkkaan ja kuuluu siis tekijöilleen/esittäjilleen.

Kappaleessa on kohta, jossa lauletaan "sinä oot pieni tyttö...", mutta tähän kirjoitin "pieni poika". Ymmärrätte varmaan syyn?

Kipua pelkää en

Isku sattui. Ruoska lävisti puseron ja pureutui selkänahkaan jättäen pitkän, rosoreunaisen haavan joka tuntui olevan kuin tulessa. Silti Toris ei inahtanutkaan. Hän ei pelännyt, koska tiesi että Feliks oli turvassa.

Siedän sitä tiedän sen

Kipu ei merkinnyt mitään, kun tiesi että sai suojella tärkeintä henkilöä maailmassa. Toris silitti rauhallisesti Feliksin hiuksia odottaessaan toist iskua. Se sattui vielä enemmän kuin ensimmäinen, ja Toris puristi vahingossa Feliksin hiuksia silitelleen kätensä nyrkkiin.

"Anteeksi, anteeksi, anteeksi", hän kuiski toisen korvaan ja jännitti selkälihaksiaan seuraavaa iskua varten.

Sitä ei kuitenkaan tullut. Ivan laski ruoskan maahan ja jäi tuijottamaan Torista raskaaasti huohottaen. Toris käntyi epäluuloisena Ivaniin päin.

"Mitä nyt? Etkö pysty siihen?", hän sanoi tavoitellen pilkallista äänensävyä. Ivan ei vastannut, joten Toris jatkoi: "Sinä pystyit hakkaamaan Feliksin tuohon kuntoon. Etkö pysty lyömään minua edes kolmea kertaa?" Toris ei tajunnut miksi puhui näin. Oikeastaan hän toivoi rangaistusta. Oli hänen vikansa että Feliks oli tässä.

"Pystyisin hyvin", Ivan sanoi silkinpehmeällä äänellä. "En vain halua satuttaa sinua." Näin sanottuaan Ivan poistui.

Toris kuuli käytävän päästä raksasduksen, kun ulko-ovi avattiin. Hän odotti henkeään pidätellen pamahdust, joka kaertoisi oven sulkeutuneen taas. Hän kuuli kuitenkin vain hiljaisuutta.

Ulko-ovi oli auki. Ivan oli poissa. He... He voisivat.. Yrittää... Paeta. Lähteä. Ajatus oli uskomaton. Toris ponnahti pystyyn.

"Feliks, herää! Nouse ylös! Me lähdemme täältä nyt!", hän selitti nopeaan tahtiin ja ryntäili ympäri huonetta.

Mutta kun katson sua mä olen poika hiljainen

Äkkiä Toris pysähtyi ja katsoi Feliksiä. Näky sai hänet hiljenemään. Feliks oli tajuton, verinen ja kalmankalpea.

"Voi, Feliks... Anna anteeksi.", Toris kuiskasi. Hän tunsi silmiensä kostuvan mutta räpytteli kyyneleet pois. "Anteeksi...", hän hymisi hiljaa nostaessaan Feliksin syliinsä. Hän pakottautui kävelemään rauhallisesti vaikka olisi halunnut juosta ja hyppiä.

Ovella Toris pysähtyi vetämään henkeä. Hän ei voinut uskoa tätä. Ivan syöksähtäisi varmasti nurkan takaa ja kiduttaisi heitä jälleen... Ei tämä voinut olla totta...

Toris astui ulos. He olivat vapaita. Vapaita. Hän kulki varoen portaat alas ja pihaportista kadulle. Vapaus. Toriksen teki mieli itkeä ilosta.

Samassa Feliks havahtui. Hän haukkoi henkeään ja takertui Toriksen paitaan.

"Liet, minuun sattuu... Sattuu kamalasti...", hän mutisi hiukan sekavana.

"Se menee pian ohi... Minä hoidan sinut kuntoon. Me olemme vapaita."

Kietoa tahdon sinut vällyihini nukkumaan

Feliks tärisi kuin horkassa. Toris toivoi, että voisi peitellä tämän pehmoiseen sänkyyn ja käpertyä itse viereen.

"Shh... Rauhoitu. Me pääsemme pois. Kaikki on hyvin.", Toris kuiskaili ja asetti Feliksin hiekkatielle istumaan. Hän silmäili arvioivasti tien toisella puolella seisovaa autoa. Ovi aukeni helposti; omistaja oli unohtanu lukita autonsa. Avain ei sentään ollut virtalukossa. Se olisi jo liian helppoa.

Toris sormeili taskuaan. Hän tiesi, mitä siellä oli: rautanaula, hiuspinni ja metalliliuska. Hän oli saanut kaikki äidiltään. Ne näyttivät arvottomilta, mutta olivat kuulemma pelastaneet häen äitinsä usein. Rauta karkotti noituuden – siihen Toris ei kyllä uskonut, eihän hän uskonut noituuteenkaan – mutta säilytti silti naulaa äitinsä muiston vuoksi. Hiuspinnillä sai tiirikoitua lukot, taito, jonka Toriksen äiti oli opettanut hänelle jo ala-asteella. Hänen äitinsä oli ollut rikollinen... Mutta hyvä äiti siitä huolimatta. Toris kaipasi häntä koko ajan.

Metalliliuskalla sai käynnistettyä useimmat autot. Toris osasi ajaa... Mutta uskailtaisiko hän varastaa tuon auton? Kyllä. Nyt oli pakko. Toris työnsi liuskan virtalukkoon ja hääräsi hetken jotakin salaperäistä. Sitten moottori jyrähti käyntiin. Toris vilkaisi taivaalle ja mutisi hiljaisen kiitoksen. Hän kääntyi hymyillen Feliksiin päin ja avasi jo sunnsa, mutta Feliksin ilme hiljensi hänet taas. Se sai aikaan korventavan vihan Toriksen sisällä. Ennen, ennen kaikkea tätä, Feliks olisi leväyttänyt vihreät silmänsä ammolleen ja sanonut "Oh my God, Liet, miten sä niinku teit ton?", mutta nyt h'n vain katsoi tyjin silmin eteensä ja tärisi. Toris kyykistyi hänen viereensä ja halasi ystäväänsä lujasti.

"Auts...", Feliks inahti. "Liet... Mua p-pa-paleltaa..."

Ettei sulle tulis kylmä enää milloinkaan

Toriksen teki mieli itkeä, kertoa kuinka paljon hän välitti Feliksistä, kertoa että antaisi mitä vain jotta he pääsisivät yhdessä johonkin läpimään paikkaan. Hän ei saanut sanottua mitään, silmät tuntuivat kuivilta kuin autiomaa. Hän pystyi vain hymisemään rauhallisesti.

"Me päästään pois täältä... Me päästään pois. Turvaan. Nouse autoon, oo kiltti. Me päästään pois." Toriksesta oli kamalaa vaatia Feliksiä jaksamaan vielä, nousemaan ja raahautumaan autolle, mutta muutakaan ei ollut tehtävissä. Nyt piti olla vahva ja toimia. Tärisevä Feliks suostui nousemaan ja laahusti Toriksen avustamana pelkääjän paikalle. Toris istui ratin taakse ja auto lähti liikkeelle.

Nurkkaan tuulilasin kyyneleet

Hiljainen, tukahdutettu nyyhkäisi havahdutti Toriksen ajatuksistaan.

"Feliks?"

"Anteeksi... Jatka vaan matkaa... Älä välitä", Feliks mutisi heikosti. Hän oli nojautunut kojelautaan ja itki äänettömästi. Kyyneleet keräytyivät tuulilasin nurkkaukseen pieniksi läpinäkyviksi helmiksi.

Jääksi muuttuu niin kuin itsestään

Toris vilkuli Feliksiä sivusilmällä jatkuvasti. Autossa oli kylmä – lämmitys ei toiminut – ja kyyneleet jäätyivät valkean lasin näköisiksi pieniksi pisaroiksi. Toris kiihdytti vauhtia.

Ohi kiitää pellot, pientareet

Mittari hipoi jo satasta. Toris painoi kaasua yhä lujempaa. Ohi kiitävät maisemat sumenivat silmissä, maailmassa oli vain tämä tie, pimeys ja Feliksin hiljaiset nyyhkäisyt. Toris ei ollut rukoillut kunnolla vuosiin, mutta nyt hän rukoili. Hän lausui pienen, äänettömän pyynnän, toivoi vain että saisi vielä joskus kuulla Feliksin nauravan.

Ja kylät joissa kohta herätään

Auringon ensisäteet ilmestyivät horisonttiin. He saapuivat pienen kaupungin reunalle ja Toris hidasti vauhtia. Talojen ikkunoissa alkoi näkyä valoja, kaupunki heräili uuteen päivään. Toris ei voinut olla ajattelematta, millaista olisi herätä tavalliseen aamuun jossakin noista taloista. Hän voisi hiipiä hiljaa herättämään Feliksin joka hymyilisi hänelle, kuunnella onnellisena Feliksin nurinaa siitä ettei ollut mitään päällepantavaa vaikka edessä oli kaapin täydeltä vaatteita, laittaa aamiasta ja kuunnella Feliksin naurua...

Suru käy kysymättä lupaa pöytään istumaan

Miksi kaikki oli tapahtunut heille? Toris ei ollut valinnut osaansa, ja kaikki oli vielä liian lähellä jotta myönteisiä puolia voisi löytää. Hän osasi vain vihata menneisyyttä ja toivoa tulevalta eemmän.

"Toris..." Heikko ääni keskeytti Toriksen pohdinnat. Feliks oli kohottautunut istumaan ja tavoitteli Toriksen katsetta. "Kiitos. Mä... Minä..."

Toris räpäytti pari kertaa silmiään. Hän tiesi, miksi Feliks kiitti. Siihen ei ollut mitään aihetta. Hänen tässä pitäisi kiittää – ja pyytää anteeksi. Se oli hänen vikansa.

Onko meistä toisiamme silmiin katsomaan?

Hän vältteli tietoisesti Feliksin katsetta. Kurkussa tuntui kuristava palanen, joka esti pukemasta ajatuksia sanoiksi. Hiljaisuus jäi leijumaan ilmaan.

Sinä oot pieni poika, joka oottaa peläten

Toris tunsi Feliksin hiljaisen odotuksen, tunsi tämän vihreiden silmien korventavan kasvojensa sivua. Hän ei kyennyt vastaamaan katseeseen, ei antamaan Feliksin kaipaamia sanoja. Häpeä oli liian suuri.

"Anteeksi...", Feliks mutisi ja sulki silmänsä. Kyyneleet jäivät kirvelemään luomien taakse.

Ei, älä pyydä anteeksi! Minun kuuluisi pyytää sinulta!, Toris halusi huutaa. Möhkäle kurkussa kuitenkin esti puhumisen. Hän tajusi kauhukseen että Feliksin koti, vanha maatila, oli jo lähellä. Mitä jos hän ei ehtisi kertoa kaikkea ennen sitä?

Jätät mulle pitkän pitkän pitkän kaipauksen

Toris tunsi korventavan ikävän jo nyt, vaikka Feliks istui yhä hänen vieressään. Ja silti valovuosien päässä. Miksei hän saanut sanottua mitään? Miksi hän kaipasi vieressään istuvaa poikaa niin paljon että tunsi tukehtuvansa?

Nurkkaan tuulilasin kyyneleet

jääksi muuttuu niin kuin itsestään

Toris tuijotti pieniä jäähelmiä tuulilasin nurkassa. Hänkin halusi itkeä. Hän halusi olla hetken pieni ja heikko, käpertyä Feliksin syliin ja antaa tämän silitellä hiuksiaan.

Toris ei kuitenkaan sallinut itselleen edes pientä väsymyksen osoitusta. Hän lisäsi taas vauhtia; kaupunki alkoi jäädä taakse.

Ohi kiitää pellot, pientareet

Tuun pimeästä aamun hämärään

Yö oli jo jäänyt taakse, aamukaste taittoi hienoista valoe kasvien lehdiltä. Toriksen teki mieli hidastaa vauhtia, pitkittää matka kestämään mahdollisimman kauan, mutta se ei ollut mahdollista. Feliksiin koski, hänet piti saada jonkun huolehtivan läheisen käsiin.

Miksen se voi oola minä?, Toris valitti mieleessään. Loppuisiko kaikki tähän?

Hän pysäköi auton Feliksin kodin pihaan.

Kellot tehkää meille aikaa nyt

Miksei aika voi pysähtyä? Miksei sitä voi varastoida? Miksi se kului aivan liian nopeasti? Miksen minä pysty sanomaan mitään? Toriksen pää oli täynnä kysymyksiä vailla vastausta.

Kuulkaa meidän pienet hyräilyt

"Toris? Missä me ollaan?", Feliks kysyi tokkuraisena.

Toris pakotti äänensä lempeäksi.

"Sinä olet kotona. Muistatko sen laulun, jota lauloit Ivanin luona? Se on nyt totta."

Feliks hymyili tuntemastaan kivusta huolimatta. Hän hyräili sävelmän alkua. Se kertoi kahdesta nuoresta, jotka saapuivat yhdessä kotiin pitkän matkan jälkeen.

"Kiitos, Liet.", Feliks sanoi ja nousi. Hän lähti kompuroimaan pihan poikki huomaamatta ettei Toris seurannutkaan. Ovi aukeni jo ennen kuin Feliks ehti koputtaa, valo tulvahti pihamaalle ja joku sulki Feliksin syliinsä. Toris kuuli kirkaisun – Feliksin vammat varmaan huomattiin – ja pamahduksen kun ovi heilahti kiinni.

Hän käynnisti auton ja jatkoi matkaa. Feliks oli nyt turvassa kotona, ei Toriksella ollut mitään syytä surra. Hänkin pääsisi kotiin... Kai hänelläkin oli jossain koti, perhe, elämä.

Elämä ilman Feliksiä? Eihän se olisi elämää. Se olisi vain... Olemista.

Toriksen täytyi ohjata auto tien sivuun, hän ei nähnyt enää eteensä.

Rakastan sua tänään enemmän kuin koskaan ennen

"Rakastan sinua... Rakastan sinua... Anna anteeksi...", Toris sopersi kyyneleiden välistä. Nyt hän pystyi sanomaan kaiken ääneen. Mutta nyt oli liian myöhäistä.

"Rakastan sinua, Feliks... Rakastan sinua..."

Vihdoinkin sen käsitän

Miksei hän ollut tajunnut sitä aiemmin?

Kiitos kommentista Pippuri-chanille.

Tulipas lyhyt... Anteeksi :(

Seuraavssa luvussa päästään sitten tutkimaan Feliksin ajatuksia...