Kappale on Teleksin Kotimatkalla ja kuuluu tekijöilleen. Yhdessä kohtaa mainitaan lyhyesi kaikki pohjoismaat, joista Ice = Islanti, Nor = Norja, Den = Tanska. Kuten yleensäkin ficeissäni mutta mainitsin nyt silti :P
Krakovassa kaksi vuotta myöhemmin
Feliks kulki pää kumarassa ja kädet takintaskuihin työnnettyinä. Hän ajatteli vakavissaan pitkästä aikaa. Hän muisteli kahden vuoden takaisia tapahtumia ja yritti yhdistää hatarat, verensekaiset muistikuvansa kunnon tarinaksi.
Jos sä menet pois
Ruoskaniskuja, kipua, särkyvän lasin helähdys ja pimeyttä. Pimeyttä, jonka läpi Feliks kuuli rakkaimman äänen maailmassa ja tunsi hellän käden hiuksillaan. Sitten pimeys syveni ja hän ei tuntenut enää mitään.
Ja äkkiä pimeys repäistiin pois kuin tukahduttava peite. Feliks tajusi olevansa Toriksen sylissä, muttei ehtinyt edes huokaista helpotuksesta kun kivun aalto vyöryi yli. Polttava, jäätävä, miltei järjen vievä kipu, joka kuitenkin jä toiseksi kun kylmyys iski... Feliks värähti. Hänellä ei ollut koskaan ollut yhtä kylmä kuin silloin. Toris oli tehnyt jotakin ja pyytänyt Feliksiä nousemaan autoon jonka alkuperää puolalainen ei muistanut... Mutta hän muisti kuinka oli hävennyt itkuaan ja käskenyt Toriksen vain jatkaa matkaa...
Ja sitten hän olikin äkkiä kotona. Mutta Toris oli poissa.
Juon kahvit kiskalla
Feliks astahti hetken mielijohteesta pieneen kahvilaan, jossa hän kävi nykyään lähes päivittäin.
"Se tavallinen?", omistaja kysyi ja Feliks nyökkäsi hajamielisenä. Hän kaivoi taskunpohjalta muutaman kolikon ja laski ne tiskille saatuaan alkoholittoman oluen eteensä. Hän siemaisi mukin reunalta kerran ja näi istumaan paikalleen katse tyhjänä.
Ja pelaan pelejä
Feliksin silmät osuivat nurkan peliautomaattiin. Hän tuijotti vaihtorahojaan ja virnisti.
Seuraavat tunnit kuluivat pelatessa. Ensin rahaa tuli yllättävänkin paljon, mutta lopulta hän lähti rahattomana ja pää pyörällä kotiin. Jossain välissä joku oli tarjonnut toisen oluen mutta se ei ollutkaan Feliksin yleensä tilaama alkoholiton... Ja oli hän tainnut jotain vieläkin vahvempaa juoda... Eikä mitenkään erityisen säästeliäästi...
Pikkuhiljaa kumarrun
Näin kävi lähes joka ilta. Hän vajosi päivä päivältä alemmas, hassasi rahansa peleihin ja joutui usein paastoamaan kun ruokaan ei riittänyt enää rahaa. Hänen äitinsä ei tarjonnut pojalleen apua, tosin eipä Feliks olisi sitä huolinutkaan. Hän oli kaivanut itse oman kuoppansa.
Siitä en enää koskaan suoristu
Kuopan, josta ei niin vain nousta ylös. Feliks oli ajautunut yhteiskunnan ulkopuolelle, jäi ilman ruokaa, tappeli asuntolainansa kanssa ja nauroi vaikeuksille päin naamaan. Hän oli aina pelannut omilla säännöillään.
Jos sä menet pois
Mutta edes niistä ei ollut apua nyt. Toris oli poissa, Feliks ei tiennyt missä tai kenen kanssa. Hän oli yksinkertaisesti kadonnut. Mutta miksi? Ja miksi Feliks ei ollut lähtenyt etsimään häntä heti kuntouduttuaan?
Menis ystävänikin
Ei siihen ollut syytä. Hän oli vain jäänyt tänne vajoamaan hitaasti kohti pohjaa, ilman ystäviä, ilman rakkautta. Feliksillä ei tosiaan ollut yhtäkään ystävää. Toriksen kautta hän oli tutustunut Eduardiin ja Raivikseen, heidän kauttaan yhä Tinoon, Berwaldiin, Iceen, Noriin ja Deniin. Kaikki Toriksen ansiota.
Vähitellen kaikki ne
Kun Toris oli poissa, olivat kaikki muutkin. Ei kukaan heistä sietänyt Feliksiä yksinään, ja Toris oli ainoa joka sai hillittyä häntä. Ilman Torista... Kaikki olivat poissa. Ei ollut mitään. Vain se jokin outo asia, jota joku voisi kutsua elämäksi. ...elämä ilman Torista? Feliks ei omasta mielestään elänyt, hän vain sattui olemaan elossa. Juuri ja juuri.
Oisin seurassa pilkallinen
Kukaan ei sietänyt häntä. Ilman Torista Feliks sai pahoja masennuspuuskia... Vaikkain vielä vaikeampi häntä oli kestää pirteänä. Toris oli ainoa joka ei ollut koskaan huomauttanut Feliksin puhetyylistä...
"Mitä vikaa siinä niinku on?", puolalainen kuiskasi itsekseen hoiperrellessaan kohti kotiaan. Ei mitään, Toris olisi vastannut. Se on osa sinua. Et olisi sama Feliks ilman sitä.
Kun en kestäis niiden onnea
Tuskankouristus ravisteli Feliksin heikkoa ruumista. Kaikki muut olivat onnellisia... Tuostakin ikkunasta näki pienen perheen yhdessä sohvalla jotakin elokuvaa katselemassa... Tuolla joku onnellinen nuoripari toivotti toisilleen hyvät yöt... Feliks ei kestänyt sen epäreiluutta. Miksi muut olivat niin onnellisia kun hän oli tukehtumassa tuskaan?
Kotimatkalla
Feliks pysähtyi hetkeksi. Polvet löivät loukkua ja kädet tärisivät. Juominen ei ollut koskaan hyvä idea... Mutta aina sen muisti vasta vahingon jälkeen. Toris ei ollut koskaan juonut, Feliks muisteli hämärästi. Viisas valinta... Feliks nielaisi yökkäyksen ja jatkoi kotimatkaansa.
Katsoin niitä ohi kulkevia
Taas ohi kulki kaksi onnellista ihmistä käsikkäin... Kaikki olivat kaksin... Vain hän hoiperteli yksinään kohti kotia joka ei ollut koti... Hän ei tuntenut kuuluvansa sinne... Tuolla oli kaksi koppakuoriaista... Miksi niitäkin oli kaksi? Jopa ötököillä oli rakkaansa luonaan! Maailma oli julma ja epäreilu!
Missä se päätetään
Kuka oikein oli päättänyt että kaiken piti tapahtua näin? Kuka määräsi pieniä ihmisiä? Kohtaloko? Vai kenties onni tai vain sattuma? Vai jokin korkeampi voima? Oli kuka vain, Feliks vihasi häntä sillä hetkellä. Kakki oli suoraan helvetin alimmasta loukosta.
Kuka saa sen pienen palan onnea
Ainakin Feliksin kohdalla... Muille onnea jaettiin tarpeettomankin paljon. Miksei onni voinut mennä tasan? Kaikille pieni pala. Ei näin, että joku sai koko sammiollisen ja joku jäi ilman. Samaan aikaan kun Feliks kompuroi sumuisella kujalla, joku nukkui silkkilakanoiden keskellä palatsissaan...
Kotimatkalla
Feliks onnistui ihme kyllä kääntymään kotikadulleen. Se oli melko harvinaista; yleensä hän kääntyi joko liian aikaisin tai liian myöhään ja seikkaili muutaman tunnin ympäri kaupunkia, yksin, vailla auttajaa, väittäen olevansa kotimatkalla... Vaikkei hänellä kunnon kotia ollut. Se oli vain asunto, talo, tyhjä ja tunteeton. Feliks ei ymmärtänyt miksei voinut pitää sitä kotinaan...
Se kävi äkkiä mun lävitse
Hetkinen. Nyt hän ymmärsi. Tietenkään hän ei voinut pitää sitä kotinaan... Toris ei ollut siellä. Ratkaisuhan oli maailman yksinkertaisin. Miksi ihmeessä Feliks tajusi sen vasta nyt? Ymmärrys oli tullut kuin kummallinen valonvälähdys, ikään kuin järjen tuuli olisi puhaltanut hänen lävitseen. Eihän hän voinut tuntea olevansa kotona paikassa jossa Toris ei ollut käynyt, hitto vieköön.
Oonko mä kertonut koskaan
"Voi helvetti..." Feliks mutisi ja pysähtyi nojaamaan kerrostalon rapattuun kiviseinään. "Mä oon niinku totaalinen idiootti... Miksen mä oo niinku tajunnu sitä?" Feliks parkaisi ja kohotti katseensa taivaalle. "Toris! Missä helvetissä sä oikein oot?" hän vikisi ja lysähti kyykkyyn. Oliko hän koskaan kertonut, edes maininnut Torikselle mikä oli hänen elämänsä tärkein asia...?
Kuinka tärkeä oot minulle
Ei, ei hän ollut. Tuskin Toris olisi lähtenyt jos olisi tiennyt että hän oli Feliksille kaikkein tärkeintä, tämän elämää pystyssä pitävä voima. Vaikka... Olisihan Toris silti voinu lähteä. Ei Feliks välttämättä merkinnyt Torikselle samaa kuin tämä hänelle... Toriksella oli muitakin ystäviä, paljon enemmän läheisiä ihmisiä ja valinnanvaraa... Feliksillä ei ollut koskaan ollut ketään muuta. Ja vaikka olisi ollutkin, ei hän olisi valinnut ketään muuta.
Jos sä menet pois, niin mä oon jouluni mun äidin hoteissa
Hän oli pysytellyt tarkoituksella kaukana kaikesta ja kaikista. Jopa vanhemmistaan. Hän ei ollut nähnyt isäänsä sen jälkeen kun lähti vanhempiensa maatilalta tervehdyttyään... Sillä seuraava tapaaminen suvun kanssa olivat isän hautajaiset. Silloin Feliksin äiti oli pitänyt pojalleen kunnon puhuttelun ja komentanut tämän luokseen. Feliks oli totellut vasta jouluna, kun ikävä kävi ylivoimaiseksi. Hän muisti tarkasti ne kolme kaavamaista päivää.
me tupakoitaisiin, taas me molemmat,
Herätys, lenkki äidin koiran kanssa – hän oli myynyt muut eläimet ja pellot isän kuoltua –, aamupala, istuskelua, ruoka, istuskelua, joululahjat ja joulupuuro. Istuskeluvaiheet olivat olleet karmeimpia ja pisimpiä.
Feliks istui punaisessa nojatuolissa vastapäätä äitiään. Tämä kyseli kaikkea omaan terävään tapaansa ja Feliks vastaili yksittäisillä sanoilla. Hänen äitinsä kädessä oli tupakka, hän oli alkanut polttaa miehensä kuoltua. Myös Feliks kaivoi askin taskustaan, sytytti tupakan ja imaisi sauhua sisäänsä. Hän ei piitannut äitinsä terävistä mulkaisuista.
"Tuhoat terveytesi, nuori ihminen... Minullahan ei enää ole terveyttä mitä menettää. Mutta sinä saat kohta kaikki maailman keuhkotaudit ja vaikka mitä, älä nyt viitsi olla typerä, poika..."
Feliks tyytyi puhaltamaan pitkän savukiehkuran ulos ja imaisemaan tupakkaa jälleen.
isää muisteltais ja sinua
"Hmph, tapata sitten itsesi... Sinusta ei ole nykyään yhtään mihinkään. Mitäköhän isäsi sanoisi..."
Se aiheutti kevyen pistoksen Feliksin sydämessä. Hän kyllä arvasi mitä isä olisi sanonut...
"Mihin se jäi se yksi poika jonka kanssa sinä kuljit? Se liettualainen? Hänellä näytti olevan hyvä vaikutus sinuun. Vaikka mieluitenhan minä olisin sinulle toivonut kivaa tyttöä ihan täältä kotimaasta ja itselleni lapsenlapsia-"
Sitä Feliks ei jaksanut sietää. Hän nousi mielenosoituksellisesti ylös ja marssi huoneeseensa sanaakaan sanomatta.
Jos sä menet pois, keneen sitten luottaisin?
Äiti seurasi pian perässä.
"Mikä sinuun nyt meni, poikakulta? Kertoisit minulle jos sinulla on huolia, kyllä sinä minuun voit luottaa..."
Feliks nousi vapisten pystyyn. Hän ei ollut koskaan kunnolla luottanut äitiinsä... Tai oikeastaan ei sen jälkeen kun tämä oli heittänyt Feliksin vanhan leluponin pois pojan ollessa kuusivuotias. Feliks niiskaisi ärtyneesti. Hän oli pitänyt siitä ponista. Siihen oli voinut luottaa, toisin kuin vanhempiin. Sen jälkeen hän oli luottanut vain Torikseen.
Itseeni en ainakaan
Äkkiä Feliks alkoi täristä naurusta. Hän niiskutti jonkun lelun perään, ihan kuin se olisi maailman tärkein asia... Mutta niinhän se oli ollut, silloin joskus. Kaikki oli ollut toisin silloin joskus. Feliksillä oli ollut suorastaan rajaton itseluottamus, hän oli uskaltanut mitä vain. Kirjaimellisesti.
Mutta sen itseluottamuksen Toris oli vienyt mennessään.
Saranoiltani meen, lonksuttelen hiljaa tuulessa
Feliks heijasi itseään sivulta toiselle kylmenevässä yössä. Hän ei itkenyt, niiskaisi vain tasaisin väliajoin. Hän tunsi olonsa niin pieneksi, säälittäväksi ja unohdetuksi ettei kyennyt edes valittamaan oloaan. Ei sillä että olisi joku jolle valittaa.
"Liet..." Feliks henkäisi. Kylmään ilmaan kohosi valkea höyrypilvi. "Auta mua..." hän vaikersi ja painoi päänsä. Pian uni heitti verhonsa väsyneen mielen peitteeksi.
Me näimme sinne mihin muut ei nää
pieni siiven isku vain ja kaikki häviää
Unessaan Feliks lensi pitkin sinistä taivasta kohti maailman kauneinta paikkaa.
Vieressään hänellä oli maailman tutuin, lempein ja kaunein olento.
Olen ihan oikeasti tosi pahoillani tästä järjettömästä päivitysvälistä. Jäin jumittamaan luvun puoliväliin enkä vain jaksanut ottaa itseäni niskasta kiinni ennen tätä päivää... Loistava ajoitus, sanoisin, kun huomenna on takuuvaikea koe enkä ole lukenut yhtään.
Tämä sentään auttoi vähän tyhjentämään päätä, nyt on ehkä helpompi keskittyä lukemiseenkin.
Suurkiitokset kommenteista!