Mary Alice Brandon Cullen

Olimme ruokailemassa koko perheen kanssa. Istuin veljeäni vastapäätä, Rosalie vieressäni. Isä ja äiti istuivat pöydän päissä. Ruokatarjoiluastiat kiersivät pöydässä. Äiti näytti hieman väsyneeltä, uupuneelta. Isä oli virkeä kuin mikä, vaikka takana oli ollut kuudentoista tunnin työvuoro Chicagon sairaalassa. Rosalie oli hieman liian hehkuva- aikaa Emmettin kanssa? Edward oli hieman uupunut, kyllästynyt.

''Kuinka päiväsi meni?'' Kysyin katsoessani äitiin. Hän hymyili lupaavasti, ''Paljon nuoria lahjakkuuksia.''

''Kuinka monta te hyväksyitte?'' Isäni kysyi hymyillen. Hän rakasti tätä paikkaa, vaikkei varsinaisesti täällä työskennellyt. Hän välillä piti biologian ja terveystiedon luentoja, mutta ei sen enempää.

Hymyilin salaa. Tiesin tasan tarkkaan kuinka tulisin saamaan shown aikaiseksi tähän huoneeseen. Laitoin ruokaa lautaselleni, ennen kuin annoin vihannesastian Edwardille. Hän virnisti ikävällä tavalla.

''Ainakin yhden,'' sanoin nopeasti, ''Tyttö oli niin innoissaan, että hyvä kun ei pyörtynyt lattialle.''

''Mitä?'' Rosalie kysyi katsoessaan äitiimme, ''Kerroitko sinä jo hänelle vastauksen?'' Nyt Edwardkin oli kiinnostunut. Äiti ei ollut koskaan tehnyt niin.

''Äiti, eihän tuloksia saa antaa ennen kuin kahdestoista ensi kuuta,'' Edward sanoi nopeasti. Minä vain hymyilin.

''Tämä tyttö- ööhm..'' Äiti aloitti nolostuneena. Hän ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään tällaista.

''Hän ei varmasti ollut ihminen,'' jatkoin nopeasti, ''voikun olisitte nähneet hänen-''

''Alice,'' Esme varoitti nopeasti. Kohta minä menisin yli.

''Kulta-rakas, älä riko luonnonlakeja,'' isä jatkoi, ''tiedät varsin hyvin, että sinulla on liian vilkas mielikuvitus.''

Rosalie tuhahti vieressäni antaessaan minulle toisen tarjoilulautasen. Hän ei ilmeisesti pitänyt meidän keskustelustamme. Rosalie halusi aina olla huomion keskellä. Hän oli draamakuningatar.

''Isä,'' aloitin uudelleen minun laittaessa ruokaa lautaselleni, ''minä olen nähnyt hänet jo ennen tätä päivää, näyissäni.''

''Joo niinpä tietenkin, ''Rosalie sanoi vähättelevästi, ''nämä sinun näyt.''

''Rosalie!'' Esme tiukkasi, ''Älä viitsi. Tiedät tasan tarkkaan, että Alice puhuu totta.'' Hymyilin äidilleni. Totta kai minä tiesin kaikesta kaiken.

''Olen nähnyt hänestä kaikkea hyvää. Olen nähnyt hänet minun parhaana ystävänäni. Hän tulee olemaan minulle kuin perhettä.'' En halunnut mainita Edwardin roolia tässä tarinassa. Hän pistäisi kaiken lukkoon ja muuttaisi niin kauas pois kuin vain kykenisi. Veljeni tutkaili minua vihreillä silmillään. Hän osasi lukea silmistä, mitä toinen ajatteli. Alice, älä mieti veljeäsi ja hänen uusia lukuja uudessa tarinassa.

Isä nyökkäsi, ''Selvä. Odota syyslukukauteen, ehkä hänestä tuleekin sinun paras ystäväsi.''

''Tiedän, että hänestä tulee.'' Vastasin ojentaessani lautasen pöydän yli Edwardille. Hän pyöritti silmiään minulle, ennen kuin tarttui astiaan.

''Mutta hänestähän tulee kilpailua,'' tokaisin ääneen, ''ei kovin moni hallitse erinomaisesti seitsemää instrumenttia.''

Rosalielta meinasi päästä vedet suusta. Edward jähmettyi paikalleen. Carlisle köhäisi. Esme pudisti päätään. Tiesin, että olin osunut Edwardilla arkaan paikkaan. Kukaan ei saanut olla osaavampi kuin hän. Katselin Edwardia, hän irvisti minulle, hampaat näkyen. Kateellinen, ajattelin nopeasti, voi kuule.

''Alice!'' Esme sanoi, ''Nämä ovat asioita, joita sinun ei todellakaan kuulu jakaa täällä.''

''Ihan niin kuin kukaan ei tietäisi!'' Parkaisin takaisin napatessani leivän käteeni ennen kuin nousin ylös. Edward murahti.

''Sinä et voi olla aina paras. Luulet että kaikki rakastavat sinua, ihailevat sinua ja sinun mahtavaa taitoasi soittaa puoli tusinaa instrumenttia ja hoilata niin paljon kuin sielu sietää, mutta todellisuudessa jokaikinen vihaa sinua.'' Parkaisin Edwardille. Hän saisi maistaa omaa lääkettään ylimielisyydestä.

''Alice, istu alas!'' Carlisle käski. Edward oli hiljaa, kuten myös Rosalie ja Esmekin.

''Ei ole nälkä.'' Vastasin tylysti leipä kädessäni, ennen kuin kävelin ulos korkeasta ruokailuhuoneesta. Tämä oli sen arvoista. Bella tulisi olemaan sen arvoista.

6 viikkoa ja yksi päivä myöhemmin

Olin jo muuttanut huoneeseeni edellisenä iltana. Minä odotin Bella Swanin saapumista. Odotin häntä niin kauan, että hän saattaisi luulla minun olevan hullu. Jasper Hale oli kanssani asunnolla. Hän oli auttanut minua järjestelemään huoneeni. En ollut katsonut Bellan huoneen puolelle oliko hän jo saanut huonekalunsa paikalleen.

Jotkut oppilaat olivat tuoneet pitkin kesää omia kalusteitaan asuntoloihin. Joskus ihmisiä tuli New Yorkista, joskus Alaskasta, Kaliforniasta… Niin monesta paikasta, etten aina pysynyt perässä.

Katselin välihuonetta. Se oli melkein valmis. Bellan ovi oli auki. Oliko hän jo tuonut tavaransa tänne?

Koputin ensin oveen. Miksi koputin siihen? Olimme olleet Jasperin kanssa kaksi tuntia asuntolassa, eikä ketään ollut edes astunut minun ja Bellan ovesta sisään.

Huone oli jo sisustettu. Ikkunan alla oli tammen värinen kirjoituspöytä. Sen päällä oli kasa koulukirjoja, applen läppäri, muutama laturi eri elektroniikka tuotteeseen. Kirjoituspöydän vasemmalla puolella oli samanvärinen lipasto. Lipaston päällä oli muutama valokuva, jossa oli kaksi aikuista Bellan lisäksi, ehkäpä vanhemmat. Oikeassa nurkassa seinällä roikkui musta akustinen kitara ja musta sähköviulu. Soittiko tämä tyttö vain mustia instrumentteja? Huomasin mattamustan sellokotelon leveän sängyn alla, sisältö varmaan mustaa. Peti oli pedattu musta valkoisilla lakanoilla. Heti ovesta katsottuna oikealla puolella oli tammen värinen vaatekaappi peilillä. Ahaa. Väriteema.

Astuin sisälle huoneeseen. Vaikka minulla ei ollut lupaa, en uskonut Bellan pahastuvan.

Oven takana oli meikkauspöytä, jonka päällä oli kaksi meikkipussia. Toinen oli hieman isompi, varusteltu britannian lipulla. Selvä brittifani. Meikkipöydällä oli hiustenkiharrin ja suoristusrauta.

Seinällä oli kaksi taulua ja yksi peili. Sängyn rungon yläpuolella oli romantisoitu kuva Multnomahin putouksista. Meikkipöydän yläpuolella oli taso, jossa oli lisää valokuvia. Meikkipöydän vieressä oli peili.

En jäänyt pidemmäksi aikaa hänen huoneeseensa. Se oli hänen reviiriään ja minä olin kävellyt sinne ihan pääpimeenä. Hölmöä toimintaa, eikö vain?

Jasper löhöili sängylläni, silmät kiinni. Hän hymyili kuullessaan minun kävelevän huoneeseen. Hyppäsin hänen viereensä ja käperryin hänen kainaloonsa.

''Jännittääkö?'' Jasper kysyi. Ei hänen tietenkään olisi tarvinnut. Hän tiesi täsmälleen mitä minä tunsin. En oikein tiennyt miten se toimi, mutta se oli yhtä uskomatonta kuten veljeni ajatusten lukutaidot tai minun enneunet.

''Vähän,'' myönsin rauhallisesti, ''tai aika paljonkin. Mitä jos hän on aivan kamala?''

Jasper nauroi lauseelleni, ''Sinä olet puhunut hänestä jo yli kuukauden, kehunut hänet minulle ympäri moneen kertaan ja nyt sinä alat pelkäämään häntä. Oletko sinä tosissasi?''

Hymyilin hänelle takaisin, ''Ole hiljaa.'' Laskin suudelman hänen pehmeille huulilleen. Saamarin manipuloija.

Ovi välihuoneessa aukesi. Isabella Swan oli astunut sisälle.