Alussa pätkä Kesslerin kappaleesta Love is war.
You're like air
that I'm beggin' for
"Mihin sitten? Kotiin jo, vai...?" Mathias kysyi.
"Kuinka vain."
"Kävisikö pieni autoajelu?"
"Minne mentäisiin?"
Mathias hymyili leveästi, kun vastaus ei ollutkaan täysi tyrmäys.
"Ei välttämättä mihinkään, kunhan ajeltaisiin vaan."
"Kaipa se käy. Ei kuitenkaan kauhean pitkäksi aikaa. Minun pitää vielä etsiä pari ennakkotapausta huomista varten."
"Selvä, vahditaan kelloa", Mathias totesi hyvä kävelivät reippaasti autolle ja nousivat kyytiin. Mathias ajoi tottuneen oloisesti ja varmasti, niin, että Linda tunsi olonsa turvalliseksi, vaikka autoja vierastikin. He molemmat pysyivät jostain syystä hiljaa lukuunottamtta muutamia reitinvalintakeskusteluja. Kun kaupupunki jäi taakse, Mathias avasi suunsa hiukan vaivaantuneen oloisena. Hän ynähti jotakin, mutta muutti mielensä ja hiljeni.
"Mitä nyt?" Linda kysyi vilkaisten vieressään istuvaa miestä.
"Kunhan muistelen..."
"Mitä?"
"En mitään tärkeää."
"Kerro."
"Minä vain... Minulla oli joskus tapana käydä tällaisilla päämäärättömillä ajaluilla tyttöystäväni kanssa. Ei muuta."
"Ymmärrän."
Hiljaisuus laskeutui jälleen. Linda katseli tuttuja maisemia; metsiä, laaksoja ja kauempana siintäviä vuoria. Hänen mielensä tuntui ihmeen rauhalliselta.
"Linda?"
"Mm?"
"Haittaako sinua, jos puhun hänestä? Siis tyttöystävästäni?"
"Ei."
Mathias huokasi.
"Hänen nimensä oli – siis on – Mary. Mary Jacobsen", Mathias aloitti lähes alistuneella äänellä. "Hän on minua vuotta nuorempi, siis sinun ikäisesi, ja..." mies vetäisi syvään henkeä.
"Jatka vaan."
"Tutustuimme kun olin 19. Hän muutti jostain pikkukaupungista ja tuli samaan lukioon kuin minä, tietysti kakkoselle, mutta jostain syystä hän oli aika monella kolmannen vuoden kurssilla. Häneen kiinnitti helposti huomiota; hän oli pitkä, vain pari senttiä minua lyhyempi, ja hänellä oli pikimustat hiukset joissa oli vaaleanpunaisia raitoja. Ja lisäksi hän oli jonkin sortin kapinallinen. Eli siis hyvin suosittu."
Mathias keskeytti hetkeksi kootakseen ajatuksiaan. Linda tuijotteli ohi vierivää maisemaa.
"Aloimme seurustella virallisesti vasta kun pääsin armeijasta. Parin vuoden ajan kaikki tuntui, no, täydelliseltä. Kaikki ihmettelivät, miten pysyimme niin pitkään yhdessä ilman isompia riitoja. Mutta sitten... Kolmas vuosi meni vielä ihan hyvin, mutta viime vuonna..."
Linda vilkaisi nopeasti Mathiasta, jonka hengitys kuulosti hiukan epätasaiselta.
"Niin?" hän rohkaisi tyynesti.
"Hän alkoi käyttäytyä jotenkin oudosti. Salaperäisesti. Ja oli äärettömän mustasukkainen heti jos vaihdoin pari sanaa jonkun kanssa. Vanhempani eivät olleet oikein koskaan pitäneet hänestä, ja se oikein kärjistyi siinä kohtaa. Mary alkoi kysellä, välitinkö enemmän hänestä vai perheestäni, enkä tietenkään voinut sanoa vain jompaa kumpaa..."
"Miten te sitten lopulta erositte?"
"Hän kertoi olevansa raskaana."
Nyt Linda hämmentyi.
"Etkö sinä sitten...?" hän kysyi epäröiden. "Etkö halunnut...?"
"Älä käsitä väärin. Ei minulla ole mitään lapsia vastaan. Ongelmana oli, ettei se tulossa oleva lapsi ole minun."
"Miten...?"
"Siinä rytäkässä paljastui, että hänellä oli ollut useampiakin syrjähyppyjä. Suurin osa, hmmh, lieviä. Mutta se meni jo liian pitkälle, varsinkin kun hän sitten raivostui kun sanoin lähteväni tänne, väitti että oli muka minun velvollisuuteni huolehtia siitä naperosta... No, se oli sitten siinä. Jätin hänet. Tulin tänne. Piste."
Linda oli pitkään hiljaa. Sitten hän kohotti epäröiden kätensä ja laski sen Mathiaksen vaihdekepillä lepäävän käden päälle.
"Olen pahoillani", hän sanoi hiljaa ja veti kätensä taas pois. Mathias puhalsi pitkästi ulos.
"Kiitos kun annoit puhua siitä", hän sanoi katse tiukasti tiessä. "Se... Helpotti. Auttoi selkeyttämään asioita. Pitää soittaa hänelle ja puhua asiat selviksi.. Joskus."
Linda vilkaisi Mathiasta, jonka kasvot oliva harvinaisen vakavat.
"Teinkö minä sinun mielestäsi väärin, kun lähdin?"
"Et tietenkään. Ei se ollut sinun vastuullasi."
"Hyvä jos olet sitä mieltä."
"Miten vanhempasi suhtautuivat?"
"En kertonut ihan kaikkea, mutta olivat tyytyväisiä kun sanoin jättäneeni hänet."
"Ymmärrän."
"Tavallaan olen iloinen kun pääsin siitä valheesti. Mutta kuitenkin... Joskus kaipaan häntä ihan älyttömästi", Mathias tunnusti.
"Tietysti. Sinähän rakastit häntä, eikö?"
"Rakastin. Kovasti. Mutta... Nyt se on jo alkanut unohtua. Kiitos sinun", mies naurahti.
"Minun?"
"Juuri niin. Annoit minulle asunnon. Normaalin elämänrytmin. Kuuntelet."
Linda ei sanonut mitään. Mutta hänen huulillaan käväisi pienenpieni hymy.
"Aletaanko jo palata takaisinpäin?" Mathias kysäisi hetken päästä. Linda vilkaisi kelloa ja nyökkäsi katsellen yhä ulos. Mathias käänsi auton ympäri ja avasi radion. Musiikki tulvahti autoon antaen molempien olla hiljaa kuitenkin ilman vaivaantuneisuutta.
Kun Linda oli aivan varma, että Mathias keskittyi ajamiseen, hän kääntyi tarkkailemaan miestä. Mathiaksen kertoma oli tuonut tästä esiin taas uusia piirteitä, ja Lindan täytyi sovittaa ne jo ennestään muodostuneeseen kuvaan. Mathiaksen profiili oli siisti ja suoralinjainen. Iho vaalea ja virheetön. Ratin päällä lepäävät kädet näyttivät vahvoilta mutta lempeiltä. Linda nyökkäsi hitaasti. Hän alkoi vähitellen tulla siihen tulokseen, että mies hänen vieressään oli paljon muutakin kuin se pirteä tyhjäpää, jolta oli ensitapaamisella vaikuttanut. Ja Mathiaksen tarina... Vaikkei Linda sitä näyttänyt, hän sääli miestä kovasti. Ja halveksi, suorastaan inhosi sitä Marya. Tunteen voimakkuus yllätti hänet itsensäkin. Vihata nyt ihmistä, jota ei ollut koskaan tavannut... Mathias-parka. Hänen pitäisi varmaan yrittää olla miehelle ystävällisempi. Se vain oli niin kovin vaikeaa, jos oli tottunut kätkemään kaikki tunteensa.
Kotiin päästyään Linda sulkeutui huoneeseensa ja Mathias jäi lojumaan sohvalle. Hän avasi television, muttei juurikaan seurannut sitä.
Oliko ollut järkevää kertoa Lindalle niin paljon? Mitä nainen nyt ajatteli? Äh, ehkä hänen olisi pitänyt olla hiljaa... Linda varmaan halveksi häntä. Ja Mary sitten... Mathias huokaisi. Väitti Tim mitä tahansa, hän ei ollut valmis aloittamaan uutta suhdetta. Ei vielä.
Ja miksi hitossa hän edes mietti sellaista? Eihän Linda ollut millään tavalla osoittanut pitävänsä hänestä...
Mutta entä jos osoittaisi? Mitä hän sitten tekisi? Aloittaisi kunnon flirttailun vai häipyisi? Vai esittäisi, ettei tajua?
Ehkä hänen ei kannattaisi miettiä mitään ennen kuin asiat kävisivät selvemmiksi.
Ja niin vastenmieliseltä kuin se tuntuikin, hänen pitäisi soittaa Marylle. Asiat olivat jääneet vähän... Kesken kun hän lähti. Mathias irvisti. Puhelun voisi hoitaa nyt, kun Linda oli huoneessaan...
Mathias kivoi puhelimen taskustaan ja näppäili tutun numeron. Numeron, jonka opetteluun hän oli tuhlannut tuntikausia ja jota hän oli usein tuijotellut haaveellisesti...
Ja jonka omistaja oli huijannut häntä, pettänyt, käyttänyt hyväkseen.
Mathias puraisi huultaan ja painoi vihreää luuria.
"Mary", puhelimesta kuului hetken kuluttua. Mathias nielaisi.
"Hei, Mary, Mathias täällä."
"Miksi vitussa sinä minulle soitat?"
"Miten sinulla menee?"
"Oikein hyvin, kiitosta vaan. Miksi?"
"Halusin vain varmistaa, että kaikki on ok", Mathias murahti.
"Aiotko tulla takaisin?"
"No en!"
"Eli jätät raskaana olevan naisen yksin suoriutumaan veloistaan ja vauvansa elättämisestä?"
"Minä en ole vastuussa siitä! Saisit kiittää, kun lupasin että unohdan kaikki pikku lainasi, joista muuten yhteensä tulee aika iso summa!" Mathias ärähti ja nousi ylös.
"Sinä annoit ne rahat, et lainannut. Ja lupasit, että harkitset vielä!"
"Olen harkinnut. Tarkasti. Ja tämä oli tässä. En aio palata yhteen sinun kanssasi. En ikinä."
"Mathias!"
"Niin mitä?"
"Ethän sinä voi – et kai sin...? Ajattelisit edes vauvaa!"
"Juuri sitä minä ajattelen. Etsi sen isä ja pyydä häneltä apua."
"Ei tarvitse etsiä! Hän auttaa minua pyytämättäkin!" Mary ilmoitti.
"No hienoa!"
"Etkö sinä muuta sano?"
"En."
"No hyvästi sitten! Toivottavasti ei enää nähdä!" Mary kirkaisi.
"Hyvästi!" Mathias tiuskaisi ja sulki puhelimen. Vasta nyt hän huomasi Lindan ilmestyneen huoneestaan.
"Ai, terve", Mathias mutisi hämillään haroen hiuksiaan. "Sori jos häiritsin..."
Linda pudisti päätään. "Sain jo kaiken tehtyä. Kenen kanssa puhuit?" hän kysyi välinpitämättömästi, kirjahyllyä silmäillen.
"Maryn", Mathias tunnusti.
"Ilmenikö jotain uutta?"
"Eipä kai. Kunhan ilmoitin, että harkinta-aika päättyi. Tai siis että meidän juttumme on virallisesti ohi. Lupasin miettiä vielä kun lähdin... Ajattelin, että jos hän katuisi ja pyytäisi anteeksi niin voisin ehkä... Mutta se siitä", Mathias selosti ja väläytti loppuun väsyneen hymyn."Sait hommat siis jo valmiiksi? Tehdäänkö jotain?"
Linda kohautti harteitaan ja istahti sohvalle. Mathias jäi hämillään seisomaan.
"Taidan mennä hetkeksi ulos", hän mutisi lopulta. Linda nyökkäsi.
Mathias veti takin päälleen ja työnsi muutaman setelin taskuunsa. Hän oli jo avannut oven, kun Linda huikkasi hiljaa:
"Älä viivy kauan." Äänen sävy oli täysin neutraali, mutta sanat saivat Mathiaksen hymyilemään. Hän sulki oven takanaan ja harppoi alas kadulle.
Ilta oli jo alkanut hämärtyä ja ilma oli melko viileä. Mathias nosti takkinsa kaulukset pystyyn ja työnsi kädet taskuihin kävellessään kohti läheistä kioskia. Myyjänä oli pirtsakka, hiuksensa blondanut tyttö, joka ntoi hänelle silmää iskien isomman tupakka-askin pienen hinnalla ja toivotti hyviä illanjatkoja. Mathias vain ynähteli jotain vastaukseksi ja sytytti tupakan heti kun pääsi ulos. Sen palava pää hehkui pimentyvässä illassa. Kadulla kuljeskeli muutamia ihmisiä, suurimmalla osalla painavat kauppakassit mukana. Mathias vaelteli joukossa päämäärättömästi.
Mary. Mathiaksen kasvoilla käväisi irve kun hän ajatteli naista. Onneksi hän oli saanut sanottua sanottavansa... Mutta kuinkahan paljon Linda oli kuullut? Tai ymmärtänyt, puhelu oli sentään puhuttu tanskaksi. Ja mitäköhän tämä ajatteli? Puhuiko Mathias Marysta liikaa? Häiritsiköhän se Lindaa? Käyttäytyikö hän ylipäätänsä liian tuttavallisesti, eivähtän he olleet tunteneet kuin yhden lyhyen viikon... Eikä hän edes tiennyt siitä salaperäisestä norjalaisesta paljon mitään. Normaali keskustelu ei oikein sujunut kun toinen vastaili vain yhdellä sanalla – tai ei ollenkaan... Kuten äsken hänen kysyessään jotain tekemistä.
Mathias huokaisi syvään.
Linda istui aloillaan sohvanreunalla kelloa tuijottaen. Mihinköhän Mathias oli mennyt? Toivon mukaan muualle kuin johonkin baariin. Linda hermostutti tuntemattomasta syystä samaan tapaan kuin aina silloin, kun Emil oli lähtenyt jonnekin. Kaupunki oli suhteellisen turvallinen, harvemmin mitään sattui, mutta silti...
Hän nousi ärtyneenä ylös ja alkoi laittaa jonkinnäköistä pikkupurtavaa. Pakastimesta löytyi pussillinen marjoja, joiden kanssa voisi tehdä kermavaahtoa... Ja nuo lohet pitäisi syödä. Linda hääräili hiukan hermostuneena ympäri keittiötä, keräsi lehdet pöydiltä, vatkasi kerman, sulatti marjoja ja teki kaksi lohileipää, muttei syönyt mitään vaan työnsi kaiken jääkaappiin.
Mathias oli ollut poissa tunnin. Kello oli jo yli yhdeksän.
Linda oli jo päättänyt imuroia koko pölyttömän asunnon, kun ovi kävi. Hän vilkaisi eteiseen ja helpotuksekseen hymyilevän Mathiaksen.
"Hei!" tämä huikkasi vetäessään kenkiä jaloistaan.
"Hei", Linda vastasi ilmeettömänä. "Tule syömään", hän jatkoi ja otti lautaset jääkaapista.
"Mm, näyttääpä hyvältä!" Mathias totesi ja hänen hymynsä leveni entisestään. "Miten sinä keksit tällaisia laittaa?"
Linda kohautti harteitaan ja alkoi näykkiä leipäänsä. Hän nuuhkaisi ilmaa ja nyrpisti nenäänsä.
"Sinä haiset."
Mathias naurahti. "Joo, poltin yhden... Anteeksi."
"Ei se mitään. Kunhan et polta sisällä."
"En, en..."
He söivät hiljaisuuden vallitessa mutta vailla vaivaantuneisuutta. Astiat korjattiin yhdessä ja he menivät samaan aikaan nukkumaan.
Molemmat pyörivät valveilla vielä pitkään.
Tuntuu tooosi tyhmältä latailla näitä mutta eivoimitää :D