Ei mitään hätää

se olen minä joka voi kuivata sun kyyneleet

Mathias ponnahti istualleen silmät auki rävähtäneinä. Huone oli pilkkopimeä, eikä hän meinannut hetkeen tajuta edes missä oli.

Uusi kirkaisu.

Linda. Ajatus hyökkäsi mieleen palauttaen tilanteen nopeasti. Mathias ponnahti ylös, kompuroi huoneen poikki ovelle, käytävään ja Lindan huoneeseen. Hän reväytti oven auki niin että se pamahti seinää vasten. Linda oli ilmeisesti vielä unessa, mutta piti käsiään kasvojensa edessä ja suutaan auki valmiina uuteen huutoon. Mathias syöksähti polvilleen sängn viereen ja tarttui Lindan käsiin.

"Linda, herätys!" hän kähisi saamatta kunnolla ääntä kurkustaan. Linda käänsi päänsä seinään päin ja puristi kätensä nyrkkiin.

"Se on vain pahaa unta, heräisit nyt..." Mathias aneli nyt jo kuuluvammalla äänellä. "Herätys!"

Lindan silmät rävähtivät äkkiä auki. Niissä ei näkynyt heti ymmärrystä, vaan ainoastaan selkeää pakokauhua. Mathias piti yhä tiukasti Lindan käsistä, vaikka tämän sormien alkoi jo tehdä melkein kipeää. Hitasti niin Lindan kädet kuin kasvotkin alkoivat reuntoutua.

"Kaikki on hyvin", Mathias mutisi hieroen Lindan käsiä. Tämä säpsähti kääntäen katseensa Mathiakseen.

"Mitä...?" hän mutisi ääni käheänä.

"Näit pahaa unta. Huusit. Minä heräsin ja tulin tänne", Mathias selitti. "Muistatko, millaista unta...?" Hän hiljeni epävarmana. Lindan silmiin nousi taas paniikki ja hän kohosi istumaan rutistaen tiukasti Mathiaksen käsiä.

"Se oli vain unta", hän kuiskasi katsoen Mathiasta anovasti.

"Vain unta", Mathias vakuutti.

"Se... Minä... Muistan..." Linda mutisi hyvin hiljaa. Hän kohotti toisen kätensä poskelleen ja sävähti. Mathiaksen silmät suurenivat hänen havaitessaan mustelman Lindan sormien takana.

"Löikö se sinua?" hän puuskahti kauhistuneena. Linda nyökkäsi silmät tyhjinä. Mathias nousi pystyyn näyttäen lähes pelottavan vihaiselta.

"Minä... Minä... Voi helvetti", hän ärähti ja lysähti äkkiä taas polvilleen. "Linda."

Linda kääntyi Mathiakseen päin kuin unessa.

"Ei se ollut mitään", hän kuiskasi.

"Olipas!"

"Ei siihen verrattuna..."

Mathias tarttui Lindan käsiin vielä aiempaa lujemmin.

"Mihin verrattuna? Linda, mihin?"

Linda pudisti päätään ja veti kätensä pois.

"Kerro minulle. Ole kiltti."

"Siitä on jo kauan..."

"Kerro silti."

Linda hautasi kasvot käsiinsä ja veti polvensa koukkuun.

"Linda..."

"Mene pois."

"Mutta..."

"Kiitos kun herätit minut. Mene nyt vain pois."

"En."

"Menet."

"En muuten mene."

Linda mulkaisi Mathiasta terävästi ja lysähti sitten kyljelleen kasvot seinää päin. Hän painoi kädet korvilleen ja sulki silmänsä. Mathiaksen pyytelyt eivät saaneet enää minkäänlaista vastausta. Lopulta hän myöntyi huokaisten ja lähti.

Seuraava, tällä kertaa tyynyyn tukahdetuttu kirkaisi kuului jo puolen tunnin kuluttua. Mathias syöksähti saman tien Lindan huoneeseen; hän oli seissyt vartiossa oven takana.

"Mene pois!" Linda huusi rutistaen tyynyä kasvoilleen.

"Linda."

"Irti! Jätä minut rauhaan! Mene pois!"

"Linda, rauhoitu! Mathias tässä, minä en tee sinulle pahaa..."

"Pois- Mathias?"

"Niin. Ei mitään hätää."

Linda tuijotti Mathiasta silmät auki ja itkusta punoittaen. Äkkiä hän syöksähti ylös ja kietoi kätensä Mathiaksen kaulaan haudaten kasvonsa tämän olkaan. Mathias yllättyi eleestä mutta vastasi siihen nopeasti. Hän rutisti Lindan tiukasti itseään vasten kuiskallen tämän korvaan samaa, jatkuvaa litaniaa.

"Kaikki on hyvin. Kukaan ei satuta sinua. Ei mitään hätää. Kaikki on hyvin."

Linda nyyhkytti pää Mathiaksen olkaa vasten yli kymmenen minuuttia. Vasta sitten hänen itkunsa rauhoittui nikotteluksi ja lopulta tyrehtyi. Hän irrotti hitaasti otteensa ja pyyhki silmänsä.

"Kiitos", Linda kuiskasi. "Ja anteeksi."

"Ei mitään anteeksipyydettävää."

"Rauhoituin jo. Voit mennä nukkumaan. Anteeksi kun herätin", Linda mutisi nolostuneena.

"Varmasti?"

"Varmasti."

Mathias nousi epäillen ylös. Linda sulki vakuuttavasti silmänsä ja kierähti kyljelleen. Mathias peruutti huoneesta askel kerrallaan valmiina reagoimaan heti, jos Linda alkaisi panikoida uudestaan. Mikään ei kuitenkaan muuttunut. Hidastellen Mathias astui viimeisen askeleen ja painoi lopulta oven kiinni. Hän seisoi sen takana reilut kymmenen minuuttia kuunnellen tarkasti. Ei muuta kuin rauhallista hengitystä. Mathias sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän ryömä lopulta omaan sänkyynsä, mutta pyöri säpsähdellen hereillä vielä tunnin.

Aamulla herätessään Lindan mieleen nousi ensimmäisenä edellinen päivä. Hänen vartalonsa jännittyi paniikkitilaan jo ennen kuin aivot jo kunnolla havahtuivat ja kertoivat, ettei mitään pelättävää ollut. Mathias oli täällä... Niin, Mathias. Linda hautasi nolona kasvot käsiisä, kun yö palautui mieleen. Hän oli ollut aivan liian uninen ja peloissaan. Ei hän muutoin olisi alkanut parkua Mathiaksen olkaa vasten... Linda tunsi kevyen punan nousevan poskilleen kun hän muisti, miten turvallisilta Mathiaksen vahvat kädet olivat tuntuneet hänen ympärillään. Ja miten kammottavalta maailma niiden ulkopuolella.

Linda nousi äkkiä ylös ettei ajattelisi enempää. Kahvia. Hän tarvitsi kahvia. Paljon. Ja nyt. Hän vaeli keittiöön ja latasi kahvinkeittimen pikavauhtia. Sen porina toimi kuin rauhoittava lääke; lihakset rentoutuivat, hengitys rauhoittui. Ja sitä paitsi kahvi oli hyvää ja kuumaa ja mustaa ja ihanaa. Maailma alkoi palata raiteilleen.

...vain syöksähtäkseen niiltä saman tien. Mathias ilmestyi keittiöön hiukset vielä normaalia pörröisempinä ja silmät puoliavoimina. Linda havaitsi käsiensä tärisevän sen verran, että tuntui paremmalta laske kahvikuppi pöydälle. Hän yskäisi hiljaa.

"Huomenta", hänen onnistui sanoa suhteellisen normaaliin sävyyn.

"Huomenta..." Mathias mumisi haukotellen. Hän kaivoi kaapista kupin ja kaatoi sen täyteen kahvia, jonka hulautti yhdellä kulauksella irvistäen lopuksi.

"Saitko nukuttua vielä sitten...?" hän kysyi epäröiden.

"Sain. Anteeksi kun herätin."

"Ei se mitään, hyvä jos nukuit vielä..."

"Nukuitko sinä?"

"Jotenkuten", Mathias mutisi. "Sinä et varmaan halua kertoa, mistä näit unta?"

"En", Linda vastasi tiukasti.

"Vaikka minä pyytäisin?"

"Minä en haluan puhua siitä."

"Puhuminen saattaa helpottaa. Minun oloni helpottui, kun kerroin sinulle... No, Marysta", Mathias mutisi. Linda vilkaisi sitten häntä huokaisten syvään.

"Sekoitin vain yhden lapsuuden tapahtuman siihen eiliseen."

"Minkä tapahtuman?"

"Minut yritettiin raiskata kun olin 12", Linda sanoi silmät ja ääni tyhjänä. Mathias puristi kätensä nyrkkiin.

"Yritettiin?" hän sihautti hampaidensa välistä. Linda nyökkäsi katse kahvikupissa. Mathias vetäisi syvään henkeä ja pakottautui avaamaan nyrkkinsä.

"Linda."

"Mm?" Linda ynähti.

"Minä... Minä en... Minä lupaan listiä jokaisen, joka yrittää tehdä sinulle pahaa. En anna kenenkään koskea sinuun. En ikinä."

Linda räpäytti silmiään katsoen yllättyneenä Mathiakseen. Tämän raivokas ilme sai hänet tuntemaan olonsa jotenkin vaivaantuneeksi. Ja samalla kevyeksi. Turvalliseksi.

"Mathias..." hän aloitti hieman epäröiden.

"Jos jotain tapahtuu... Jos se yrittää jotain huomenna... Kerro minulle. Heti."

"Kerron. Minä... Kiitos."

Mathias puhalsi helpottuneesti ulos. Hänen kätensä tärisivät hiukan hänen kuvitellessaan Lindan unta. Kukaan, ei kukaan, saisi koskea hänen Lindaansa...

Hetkinen. Hänen? Kuinka niin hänen?

"Mathias?" Linda sanoi arkaan sävyyn.

"Mi-mitä?"

"Voitaisiinko puhua jostain muusta?"

"Ai, voidaan tietysti... Kuten?"

Linda kohautti harteitaan ja nousi kaataakseen itsellen uuden kupillisen kahvia. "Keksi sinä jotain", hän mutisi. Mathias vetäisi henkeä.

"Olisi minulla yksi aihe... Mutta... Äh, taidan jättää sen toiseen kertaan", hän totesi rohkeudenpuuskan loppuessa.

"Miksi?"

"Se... Tuota... Sanotaanko vaikka, että jokin kevyempi aihe sopisi varmaan paremmin."

"Ahaa. Sinä voit miettiä sillä aikaa kun käyn vaihtamassa vaatteet", Linda ilmoitti ja kääntyi selin niin, että Mathiaksen punastuminen jäi huomaamatta.

Mathias tuijotti tiukasti seinää kunnes Lindan ovi loksahti kiinni. Silloin hän lysähti pöytää vasten ja hakkasi otsaansa siihen muutamaan otteeseen.

Nyt. Lopetat. Lakkaa. Ajattelemasta. Häntä. Tuolla. Tavalla, Mathias hoki itselleen tiukkaan sävyyn. Hän on kiellettyä aluetta. Toipuu seksuaalisesta häirinnästä. Et ajattele häntä. Tai jos ajatteletkin, niin enintään vaatteet päällä. Ei ei ei...

Mathias kopautti otsansa vielä kerran pöytään.

"Mathias? Kaikki hyvin?" Linda kysyi tullessaan takaisin keittiöön. Mathias suoristi äkkiä selkänsä kasvot hitusen punertavina.

"On, on! Kunhan mietin..." hän sanoi yskäisten perään.

"Mietit mitä?"

"En mitään tärkeää..."

Linda kohotti epäillen kulmiaan mutta istui alas kyselemättä mitään.

"Tuotaa... Onko sinulla nälkä?" Mathias kysyi hetken päästä. Linda pudisti päätään.

"Jaa, no, ei sitten... Hmm... Mitä sinä aioit tehdä tänään?"

"En tiedä."

"Mentäisiinkö vaikka johonkin?"

Linda nyökkäsi ja vetäisi henkeä. "Minä voisin näyttää sinulle yhden paikan. Jos haluat, siis."

"Kuulostaa hyvältä! Nyt hetikö?"

Linda kohautti olkiaan. "Vaikka."

"Selvä! Minulla menee viisi minuuttia!" Mathias hihkaisi ja porhalsi huoneeseensa. Hän palasi lupauksensa mukaisesti tasan viiden minuutin kuluttua. Linda odotti jo eteisessä yllään tummanharmaa villakangastakki, pipo ja kaulahuivi.

"Siellä on kylmä", hän sanoi puolustelevaan sävyyn. Mathias hymähti ja otti hänkin paksumman takin.

"No? Mihin mennään?" Mathias kysyi kadulla. Linda ei vastannut ja Mathias hiljeni jokseenkin nolostuneena. Matka jatkui ja he kävelivät yhä kauemmas keskustasta. Mathiaksen mieleen kohosi lukuisia kysymyksiä, mutta hän pakottautui pysymään hiljaa.

Kun he saapuivat metsän reunaan, Linda pysähtyi ja kääntyi katsomaan Mathiasta.

"Minä en ole tuonut tänne ketään muuta kuin Emilin", hän sanoi jostakin syystä hitusen syyttävään sävyyn. Mathias nyökkäsi kummastellen.

"Lupaa, ettet... Naura. Tai vitsaile. Tai jotain vastaavaa."

"En tietenkään!"

"Lupaa."

"Lupaan ja vannon!"

Linda tuhahti ja kääntyi metsäpolulle. Mathias seurasi perässä pitin polkua, joka oli välillä vain painauma heinikossa, välillä leveämpi, tummaruskea juova kasvillisuuden seassa. Autotie jäi taakse metsän muuttuessa yhä villimmäksi. Mathias ei voinut mitään pienelle huolelle, joka kasvoi mielen perukoilla heidän sukeltaessaan syvemmälle ja syvemmälle metsään. Suuren, itseäänkin korkeamman kiven juurella Linda pysähtyi.

"Kun olin pieni", hän aloitti, "ja asuimme Bergenissä, lempipaikkani oli yksi pieni metsä kotimme lähellä. Kävin siellä melkein joka päivä, lapsea leikkimässä ja myöhemmin ajattelemassa. Siellä tulin aina hyvälle tuulelle, vaikka usein itkin sinne mennessäni. Kun sitten muutin tänne... Pelkäsin aluksi, etten löytäisi samanlaista paikkaa. Mutta sitten eksyin tänne ihan tavallisella kävelyretkellä.

Linda hiljeni vilkaisten Mathiasta epäröiden. Tämä nyökäytti päätään kuin lumoutuneena.

"Minä... Lapsena ajattelin aina, että on olemassa... Keijuja. Ja muita taikaolentoja. Kuvittelin leikkiväni niiden kanssa. Ajattelin niitä niin paljon että melkein näin ne. Ja kun löysin tänne... En tiedä, mutta tuntui kuin olisin taas pikkulapsi. Aivan kuin olisin saanut takaisin vanhan ystävän. Tämä paikka... Täällä on jotain maagista, usko tai älä", Linda lopetti uhmakkaasti. Mathias katseli ympärilleen. Metsä oli vihreä vaikka oli syksy, pihka ja havut tuoksuivat ilmassa, tuuli suhisi korkeiden kuusten latvoissa. Lopulta Mathias käänsi katseensa Lindan silmiin.

"Minä uskon sinua. Tämä on selvästi erityinen paikka", hän sanoi lempeästi. Linda huokaisi helpotuksesta. Hän asettui nojaamaan kiveä vasten ja sulki silmänsä. Kevyt tuuli puhalsi läpi metsän heiluttae Lindan hiuksia. Mathiaksen henki oli salpautua.

"Sinä olet kaunis", hän kuiskasi enempiä ajattelematta. Linda avasi silmänsä kummastuneena. Kun hän katsoi Mathiasta, hän tunsi vatsansa pohjala kummallisen, lämpimä ailahduksen, joka nousi kasvoille asti värjäten posket niin, että hänen oli pakko laskea katseensa. Hän oli tuntenut olonsa tällaiseksi vain kerran aiemmin... Leijonakuninkaan tunnusmusiikin aikana sinä iltapäivänä.

Yksikään kehu ei ollut pitkään aikaan vaikuttanut samalla tavalla. Sen jälkeen hän oli säikähtänyt joka kerta, kun joku kehui hänen ulkonäköään. Kehut tuntuivat vain varoittavan siitä, mitä kohta voisi tapahtua. Mutta nyt... Mathiaksen sanomana 'kaunis' kuulostikin hyvältä, ilahdutti, lämmitti, vaikutti kuten kehun kuuluukin. Se tuntui suorastaan oudolta. Niin oudolta, ettei Linda kyennyt kohottamaan katsettaan pitkään aikaan. Lopulta hän pakottautui rykäisemään.

"Kiitos", hän sanoi neutraaliin sävyyn. "Haluatko vielä katsella ympärillesi vai mennäänkö jo?"

"Haluaisinhan minä, mutta..." Mathias vilkaisi tummuvalle taivaalle. "Näyttää siltä, että kohta alkaa sataa. Tullaanko joku toinen kerta uudestaan?"

"Käy minulle", Linda mutisi ja lähti kiven juurelta takaisin polulle. Äkkiä hänen jalkansa takertui irtonaisiin juuriin maassa. Hän olisi kaatunut, ellei Mathias olisi napannut hänen kädestään kiinni. Linda tukeutui otteeseen nolona kunnes saavutti tasapainonsa.

"Eihän käynyt kuinkaan?" Mathias varmisti irrotamatta otettaan.

"Ei", Linda mutisi ja yritti vetää kätensä pois. Mathias ei päästänyt irti ja vastasi Lindan kysyvään katseeseen virnistyksellä. Ennen kuin Linda ehti sanoa mitään, Mathias oli jo lähtenyt palaamaan tielle – käsi yhä tiukasti Lindan kädessä. Lindan ei auttanut muu kuin kävellä perässä katse maassa ja posket helottaen. Metsän laidassa hän jarrutti.

"Voi päästää irti", hän ilmoitti. "Tuskin minä sentään tiellä kaadun."

Mathias huokaisi, väläytti hymyn ja päästi irti. Linda harppoi hänen edelleen ja pysytteli tarkasti tietyn välimatkan päässä.

"Linda hei, ei meillä ole mikään kiire!" Mathias huikkasi ja otti Lindan kiinni muutamalla askeleella.

"Ei olekaan."

"Miksi sinä sitten juokset?"

"En minä juokse."

"Rauhoitu nyt. En minä tee mitään. Anteeksi."

Linda pyöräytti silmiään mutta hidasti tahtia. Mathias hymyili leveästi ja työnsi kätensä taskuihin. Samassa ensimmäiset sadepisarat tippuivat taivaalta piirtäen kuivaan asfalttiin tummempia pisteitä. Kuin yhteisestä sopimuksesta he molemmat kiihdyttivät askeleitaan.

"Taidetaan kastua", Mathias totesi sadeverhon tihentyessä. Linda ynähti myöntävästi kiskoen takin hihoja käsiensä suojaksi.

"Paleltaako?" Mathias kysyi turhankin viattomasti.

"Ei", Linda vastasi kylmästi ja veti kätensä puuskaan. Mathias naurahti kevyesti.

Sade kiihtyi kunnon kaatosateeksi jo hyvän aikaa ennen kuin he ehtivät perille. Molemmat olivat likomärkiä sukeltaessaan katoksen alle ja ovesta sisään. Lindan sormet tärisivät kylmästä hänen avatessaan asunnon ovea.

"Mene suihkuun", Mathias komensi. "Jäädyt muuten."

"Sinullakin on kylmä."

"Ei yhtä kylmä kuin sinulla. Mene nyt vaan tai tulet uudestaan kipeäksi."

Linda tuhahti, mulkaisi Mathiasta ja hävisi omaan huoneeseensa. Pian hän ilmestyi esiin kuivat vaatteet mukanaan ja siirtyi kylpyhuoneeseen. Mathias kiskoi huoneessaan märä vaatteet yltään ja heitti ne lattialle. Kuivat farkut ja paita tuntuivat ihanan lämpimiltä nihkeää ihoa vasten.

Kylpyhuoneesta kuului yhä veden lotinaa, joten Mathias päätti keittää kahvit. Lindan tullessa keittiöön häntä odotti jo iso kupillinen höyryävän kuumaa nestettä.

"Kahvia..." hän hymisi hiljaa kiertäen sormensa mukin ympärille. Mathias naurahti.

"Taidat olla riippuvainen?"

"En."

"Niinpä tietenkin..."

Tsadaa! :) Alun lyriikat Samuli Edelmanin Ei mitään hätää-biisistä. Kommentit olisivat taas kivoja ;)